Kriteerit ihmisille.

En etsi parisuhdetta, ehkä ainakaan perinteistä sellaista. Haluan antaa itselleni aikaa ja tilaa toipua viimeisestä suhteesta - ja samalla kaikesta muustakin menneestä. Haluan silti vielä uusia ihmisiä elämääni, ihan vain ihmisinä, ehkä mieluiten ilman ennalta päätettyä roolia.

Ehdottomat kriteerit, joista en haluaisi enää joustaa:

😽Empatiakyky, kyky asettua toisen asemaan ja aito halu ymmärtää muita

😽Kyky reflektoida itseään ja toimintaansa, ja nähdä omat virheensä

😽Vahva oikeudentaju, pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja oikeuden vaatiminen kaikissa tilanteissa

😽Aito rehellisyys ja toden puhuminen itselle ja muille

😽Vihervassarointi, feministiset arvot ja puolueen valinta vasemmasta laidasta

😽Hyvä huumorintaju, kyky ymmärtää sarkasmia ja nokkelia vitsejä ja sanaleikkejä

😽Laaja sanavarasto, kyky käyttää sitä

😽Aito kiinnostus minua ja kirjoittamiani tekstejä kohtaan

😽Aito hyväksyntä minua ja elämääni kohtaan; kyky hyväksyä esimerkiksi se, että minulla on lapsi ja iso perhe, olen tatuoitu, traumatisoitunut sekä työtön

😽Kyky ja halu keskustella lempeästi ja ymmärtävästi kaikesta; elämästä, tasa-arvosta, politiikasta, ihmisoikeuksista, traumoista, tunteista, mistä vain

😽Kyky kyseenalaistaa asioita, normeja, tapoja ja omia ja toisten ajatusmalleja

😽Tunneälykkyys, ja kyky tunnistaa ja tunnustaa ja sanoittaa omat tunteet

😽Sukupuolen moninaisuuden hahmottaminen, ymmärrys siitä, että sukupuoli on lähinnä vain sosiaalinen konstruktio

😽Halu ja pyrkimys kehittää itseään paremmaksi ihmiseksi

😽Ehdoton kieltäytyminen oman edun tavoittelusta muiden kustannuksella

😽Kyky hyväksyä itsessään feminiinisyys ja maskuliinisuus, ja kaikki muutkin puolet

😽Kyky tarkastella päihdekulttuuria kriittisesti ja kyseenalaistavasti

Bonukset, näistä voin joustaa:

😼Kiinnostus viherkasveihin ja kukkiin

😼Kiinnostus ja halu ajella joko autolla tai moottoripyörällä taikka istua bussin kyydissä taikka kävellä ympäriinsä

😼Tatuoinnit

😼Lävistykset

😼Kalju pää taikka erikoisen pitkät hiukset

😼Urheilullisuus, halu treenata yhdessä

😼Taito kirjoittaa elämästä ja itsestään

😼Mustanpuhuva pukeutumistyyli

😼Musta kynsilakka 🥹👉🏼👈🏼

😼Raittius

😼Roskien lajittelu, vihreät elämänarvot

Mitäs nyt?

Tunnen kyllä sen, että toipumiseen ja paranemiseen tulee menemään vielä jonkin aikaa. Tiedän, miten menneisyyttä ja traumoja käsitellään, ja miten niitä saadaan selvitettyä ja hoidettua.

Mutta… mitäs sitten? Mitäs sitten, kun olen päässyt yli suhteen ja eron aiheuttamista haavoista? Mitä sitten teen?

Olen aina elänyt tältä osin täysin saman kaavan mukaan. Olen aina pitänyt vierelläni vähintään yhden kiusaajan. Mitäs jos en päästäkään enää kiusaajia lähelleni? Mitäs jos minun ei tarvitsekaan enää käyttää energiaani ja resurssejani analysointiin, sovitteluun ja tilanteen tasalla pysymiseen? Mitä ihmettä teen kaikella vapaa-ajallani?

Ehkä voisin alkaa panostaa itseeni, täysillä ja kokonaan. Kehittää itseäni, hoitaa traumojani, tehdä asioita, joita rakastan; kirjoittaa, maalata ja tatuoida. Voisin kirjoittaa blogia, tehdä somea ja kirjoittaa kirjan.

Mutta se tuntuu jo ajatuksen tasolla väärältä. Itsekkäältä. Jättäisin jo lapsuudessa opitun roolin, ja alkaisin elää.

En ole koskaan tehnyt niin. En ole koskaan ajatellut, että voisin tehdä niin. En ole tiennyt, että minulla olisi lupa ja mahdollisuus valita itselleni jokin toinen rooli.

Olen luullut, että kohtaloni kirjoitettiin jo lapsena. Mitä jos kirjoittaisinkin sen uudestaan, omalla tavallani? Mitä jos tulevaisuuteni ei olisikaan väkivallan, vihan ja manipuloinnin värittämää, vaan saisin elää seesteistä ja turvallista elämää? Mitä jos minulla onkin oikeasti kaikki maailman lupa ja mahdollisuus tehdä niin?

Ehkä oma elämäni alkaa tästä.

Deittailu.

Olen sattuneista syistä miettinyt viime aikoina paljon deittailua ja ihmissuhteita. Olen koettanut saada selville, mitä ehkä itse kaipaisin ja haluaisin.

Hyvin yleinen suunta eron jälkeen olisi varmasti aloittaa sarjadeittailu, huoletonta seksiä mahdollisimman monen kanssa, ilman vastuuta ja yhteisiä tulevaisuudennäkymiä. Se ei ole minua varten. Ainakaan juuri nyt.

Edellinen suhteeni rikkoi jotain olennaista seksuaalisuudessani. Sen korjaamiseen menee aikaa, ja siksi haluaisinkin olla joutumatta tilanteisiin, joissa tuntisin olevani velvollinen harrastamaan seksiä. Haluan harrastaa seksiä tasan silloin, kun oikeasti itse haluan. Enää en muissa tilanteissa suostu siihen.

Seksi ilman tunnesidettä ei muutenkaan ole minun juttuni, ja tässä tilanteessa entistä vähemmän. Siispä haluaisin jotain ihan muuta.

Haluaisin ehkä läheisyyttä ilman seksiä. Kosketusta, silityksiä ja lempeää ja hyväksyvää läheisyyttä. Iho kiinni ihossa, eikä olisi siitä kiire minnekään. Ja jos tilanteet johtaisivatkin seksiin asti, olisi varmuus siitä, että haluan sitä.

Lisäksi haluaisin puhua. Tykkään kertoa elämäntarinaani, joten unelmatreffit voisivat olla monen tunnin keskustelu molempien syvimmistä traumoista ja kauheimmista kokemuksista. Sillä, tapahtuuko keskustelu peittojen alla lusikassa, sidonnan merkeissä vai pitkällä metsäretkellä, ei ole juurikaan väliä.

Metsäretki voisi välillä tauota laavulle, jossa istuisimme sylikkäin ja päivittelisimme muistojemme kauheutta. Katselisimme ympärillämme heräävää luontoa, ja hetki olisi täynnä ymmärrystä ja hyväksyntää. Ei paineita siitä, mihin suhteemme pitäisi johtaa. Vain kaksi ihmistä jakamassa ihanaa hetkeä ja ymmärrystä ja luomassa syvää yhteyttä toisiinsa.

Tässähän ihan herkistyy. Laitetaan yksi sellainen unelmatreffi, kiitos.

En halua olla inhottava.

Olen viimeisen vuoden aikana puhunut ihmisistä pahaa. Kaikista.

Yhdessä haukuimme muita, puhuimme pahaa ja päivittelimme muiden olemista ja elämistä. Ainoat keskustelut, joissa minua ei lytätty ja haukuttu, olivat ne, joissa puhuimme yhdessä muista ihmisistä. Se oli ainoa puheenaihe, josta ei kiertoteiden kautta käännetty huomiota minuun ja minun viallisuuteeni.

Minun täytyi myös haukkua kaikki, joita toinen voisi jollain lailla pitää uhkana itselleen ja suhteellemme. Kaikki, jotka laittoivat minulle viestiä tai edes tykkäsivät kuvistani.

Opin jo automaattisesti keksimään jokaisesta ihmisestä jonkin huonon puolen, välttääkseni riidan tai toisen loukkaantumisen. Oli helpompi haukkua muita, kuin kantaa vastuu toisen pahasta mielestä, ja vakuutella miten hän on kyllä parasta mitä voin kuvitella.

Samalla toki sain nähdä ja kuulla jokaisen naisen kehumista ja ylistämistä. Mutta kuten aiemmin olen maininnut; säännöt olivat meille täysin erilaiset ja epäreilut; monet koskivat vain minua.

Minussa taitaa sittenkin olla ilkeä ja inhottava puoli - vieläpä yllättävän vahvana - vaikka olen pitänyt itseäni oikeinkin kilttinä ja ihanana ihmisenä.

Tietyissä asioissa en käsitä ihmisiä alkuunkaan. Ja tilanteen niin vaatiessa teen kaikkeni välttääkseni ei-mihinkään perustuvan konfliktin. Yritin vain parhaani mukaan selviytyä ja sopeutua mahdottomiin tilanteisiin. Oikeuttaako se puhumaan pahaa? Ei todellakaan.

Joten; vaikkette edes tiedä puheistani, olen äärimmäisen pahoillani. Vihaan sitä ihmistä, joksi minun oli pakko muuttua selvitäkseni suhteessa. En halua olla ilkeä taikka inhottava, edes selän takana ja piilossa.

Unohda ja mene eteenpäin.

Minulta on kysytty, miksen vain unohda ja mene eteenpäin. Unohtaisin hänen tekonsa, ja meidän edes olleen olemassa. Jättäisin hänet ja hänen tekonsa täysin omaan arvoonsa, ja ilman huomiota.

Olisipa se noin helppoa. Asioita ja traumoja ei valitettavasti voi vain lakaista maton alle, ja olettaa niiden poistuneen systeemistä. Tällaiset asiat ottavat oman aikansa.

Traumat täytyy käydä yhä uudelleen ja uudelleen läpi, niin kauan, etteivät ne enää aiheuta minkäänlaisia tuntemuksia. Niin kauan, etten enää saa niitä miettiessäni paniikkikohtauksia, niin kauan, etten enää menetä yöuniani niiden takia.

Niitä täytyy käydä yhä uudelleen ja uudelleen läpi, niistä täytyy puhua ja kirjoittaa. Täytyy saada vertaistukea, kahlata läpi aiheesta kirjoitettuja artikkeleita ja kirjoja ja pyytää muilta näkökulmia erilaisiin tilanteisiin.

Voi kun voisinkin vain unohtaa kaiken. Ja vieläpä siten, että asiat poistuisivat lihasmuistista, enkä enää tuntisi fyysistä kipua ja kuvotusta käydessäni niitä mielessäni läpi, tai törmätessäni edes jollain tapaa samankaltaisiin tilanteisiin. Tai kuullessani hänen nimensä.

Traumoista voi kyllä päästä yli ja eroon. Mutta se ei tapahdu hetkessä, eikä se varsinkaan tapahdu vain unohtamalla ja lakaisemalla ne maton alle. Ne täytyy tuntea, läpikotaisin. Vasta sitten ne voivat poistua.

Viisi viikkoa erosta.

Viisi viikkoa sitten erosin vuoden mittaisesta suhteestani. Kipuilin pitkään kiinnipitämisen ja irtipäästämisen välillä, vaikka tiesin, mikä olisi oikein.

Oikein olisi päästää irti, kävellä matkoihini eikä enää ikinä katsahtaa taakseni. Olinhan viimeisen vuoden ajan saanut tuntea niin paljon huonoja fiiliksiä; epätoivoa, surua, vihaa. Sain osakseni syyllistämistä, vähättelyä ja suoraa kiusaamista. Manipulointia ja henkistä väkivaltaa.

Epäilin paljon itseäni ja tunteitani. Halusin viimeiseen asti uskoa, että kaikki vika ja syy ja ongelma löytyisi jollain tapaa minusta - juuri kuten hän halusikin minun uskovan. Olen todella taitava itseni vähättelijä ja suurin epäilijä, varsinkin, jos toinen vierellä komppaa ja kannustaa juuri siihen suuntaan.

Mutta lopulta oli pakko hyväksyä faktat; pakko hyväksyä, että minä olen joutunut narsistin uhriksi, ihan kuten psykologini jo vuosi aiemmin vakuutteli. En vain halunnut uskoa. Halusin pitää kiinni rakkaustarinasta, jota meille olin päässäni kirjoittanut. Halusin uskoa hänestä pelkkää hyvää.

Vaikka näinhän minä, miten minua kohdeltiin. Tajusinhan itsekin, ettei se ole millään lailla ok tai hyväksyttävää. Mutta halusin uskoa. Halusin uskoa meihin, häneen ja hänen puheisiinsa. Vaikka tiesin, että mikään siitä ei ole totta.

Yritin monta kertaa erota, mutta aina minut puhuttiin jäämään vielä hetkeksi. Edes kesään asti, edes siihen asti että kissa kuolee. Mietitään eroa sitten joskus, ei nyt. Keksin, että pääsisin suhteesta erilleenmuuton kautta pois. Sain hänet hyväksymään ajatuksen siitä, että muuttaisimme erilleen; hän muuttaisi yhteisestä kodistamme pois. Ajattelin eroavani heti, kun saan hänet muuttamaan.

Mutta sitten muuttoakin lykättiin koko ajan eteenpäin. Jonnekin tulevaisuuteen. Kesään, tai ehkä syksyyn. Ehkä siihen hetkeen, kun kissa on kuollut. Muutto tulee kyllä, mutta ei vielä.

Lopulta sain tarpeekseni. Aloin pelkäämään ja uskomaan, etten pääsisi koskaan pois ja turvaan.

Nyt on viisi viikkoa erosta. Tasan viisi viikkoa illasta, jolloin kaikki päättyi. Illasta, jolloin tajusin vihdoin olevani loukussa, lukittuna häkkiin. Huusin kovempaa kuin koskaan. Vaadin ja anelin jättämään minut rauhaan. SINÄ ET KIUSAA MINUA ENÄÄ! ANNA MINUN JO OLLA! TÄMÄ ON IHAN VITUN SAIRASTA! huusin hänelle vihaisena ja paniikissa. Olin tullut päätepisteeseen, olin mahdottoman edessä. En voisi enää jatkaa eteenpäin. Joten oli pakko huutaa ja rimpuilla, kolistella häkkini kaltereita ja anella armoa. Päästä minut jo pois.

En uskonut koskaan pääseväni pois, kunnes tuli seinä vastaan. Oli pakko tehdä valinta; lähdenkö suhteesta pois vai lähdenkö ihan oikeasti pois itsemurhan kautta. En halunnut kuolla. Oli taas tehtävä valinta, sama, jonka olin tehnyt jo lukuisia kertoja elämäni aikana. Oli valittava itseni. Oli vihdoin otettava vastuu itsestäni ja onnellisuudestani, vedettävä rajat, ja pidettävä niistä kynsin ja hampain kiinni. Oli vaadittava hyvää kohtelua, ja pidettävä omia puoliani. Oli rakastettava itseäni. Oli valittava minut.

Tuosta kauheasta illasta on jo viisi viikkoa. Aika on kulunut ihan todella nopeasti, en pysty muistamaan kuin muutaman päivän eron jälkeen. Olen kulkenut sumussa, joten muistikuvia ei kovin paljoa tarttunut matkaan mukaan.

Mutta tärkeintä on, että selvisin. Olen hengissä, enkä hajonnut lopullisesti - vieläkään. Selviän mistä vain. Jospa nyt tulisi vihdoin minun vuoroni olla onnellinen ja saada nauttia elämän hyvistä puolista, onnellisuudesta ja turvallisuudesta. Pyydän.

Sukupuoli-identiteetti.

Tällä hetkellä tuntuu, että parhaiten minua ja sukupuoli-identiteettiäni kuvaava termi olisi genderfluid. En koe olevani ”välillä mies ja välillä nainen”, vaan joka hetki koen olevani jotain näiden ulkopuolelta; en kumpikaan.

Mutta pukeutumiseni ja tyylini muuttuu kausittain. Kuten olen ennenkin puhunut - ja kipuillut ja hämmästellyt - välillä koen omimmaksi tyylikseni esimerkiksi mekot ja tiukat, ihonmyötäiset vaatteet. Välillä taas en voisi villeimmissä kuvitelmissanikaan pukea sellaista päälleni, vaan omalta tuntuu löysät vaatteet, miestenosastolta ostetut housut ja isot paidat. Ja välillä taas jotain näiden väliltä.

On siis mahdotonta suunnitella etukäteen jonkun tietyn illan asua - enhän voi tietää, mitä vaatteita voin silloin pukea päälleni.

Kun ystäväni syntymäpäivät lähestyivät, olin jo pitkään tuntenut oloni kotoisimmaksi ”miesten” vaatteissa. Ostin siis etukäteen jo itselleni mustan kauluspaidan miestenosastolta. Huvittuneena mietin miten läppä olisi, jos identiteettini kerkeäisikin heilahtamaan toiseen asentoon ennen juhlia.

Ja niinhän siinä kävi. En voinut pukea päälleni kauluspaitaa, vaan koin se päällä oloni jotenkin pelleksi, ikään kuin yrittäisin larpata miestä - vaate ei siis lainkaan sopinut yhteen sen hetken mielentilan kanssa.

Tarvitsin siis toisenlaisen asun. Lopulta päädyin tähän kuvan asuun; kiiltävä paita tuntui tarpeeksi androgyyniltä, varsinkin, kun sen alle puki binderin häivyttämään tissit pois.

Nimittäin näiden ääripäiden (jotka ei oikeasti ole mitään ääripäitä, lol) välissä on yleensä aina androgyyni vaihe, näin olen oppinut.

En tiedä asiasta vielä kovinkaan paljoa, opettelen vasta itsekin keräämään tietoa kuulostelemalla omia ajatuksiani ja tuntemuksiani. Jännittävää.

Ja tämän tiedon valossa voitte varmaan aavistaa, miten epämiellyttävältä tuntui eräässä ihmissuhteessani kuulla erinäisiä kommentteja koskien ulkonäköäni tai tyyliäni.

Minua kehotettiin suunnitellessani ulkonäköä ja asujani pitämään mielessä, että kumppanini on heteromies, joka kiihottuu naisellisuudesta. Minun pitäisi siis piilottaa osia itsestäni näyttääkseni joka hetki hänen silmissään tarpeeksi naiselta.

Mikäli kyseessä olisi ollut jotenkin sokkona aloitettu suhde, hämmästyksen ja ehkä tuollaiset kommentitkin olisi voinut ymmärtää. Mutta hän tiesi, millainen olen ja miltä näytän, jo ryhtyessään suhteeseen kanssani. Siltä pohjalta moinen kommentointi oli ainoastaan vallankäyttöä, kontrollointia ja kiusaamista.

Sain myös kuulla valitusvirsiä siitä, miten hän on aina halunnut maskuliinisen naisen, mutta kaikki maskuliiniset naiset joita hän löytää, ovat väärällä tavalla maskuliinisia. Kun pitäisi olla vain sillä tavalla maskuliininen, että haluaa panna koko ajan. Teki mieli paljastaa, että ennen häntä halusinkin kyllä panna - koko ajan. Kiusaaminen ei vain kauheasti kiihota.

Ehkä tästälähin pysyttelen kaukana heteromiehistä - varsinkin heistä, joille heterous ja miehisyys ovat tärkeimmät palikat, joiden varaan koko hauras, pienimmästäkin tuulenvireestä musertuva rakennelma aka ego ja koko oleminen on rakennettu.

Ja varsinkin heistä, jotka tunteakseen itsensä tarpeeksi mieheksi, tarvitsevat rinnalleen vähän tai jopa huomattavasti alempiarvoisen, vähäpätöisemmän ja vaatimattomamman ihmisen - naisen. Tarvitsemaan heitä, katsomaan heitä ylöspäin, palvomaan ja ihailemaan. Ottamaan vastaan kaikki epälooginen syyttely ja vähättely, ja kaikesta kiusaamisesta huolimatta näkemään heidät täydellisinä, virheettöminä olentoina.

Tuo asetelma ei ole minua varten. Haluan tasavertaisuutta ja molemminpuolista kunnioitusta.

Aikuisiälläni on ollut kaksi kokonaista vuotta, joista en muista juuri mitään.

Otan itsestäni paljon videoita, joissa kerron yksityiskohtaisesti elämäni tapahtumista ja tunteistani.

Otan muutenkin paljon kuvia ja videoita, ja kirjoitan ylös tapahtumia ja tilanteita. Kirjoitan ylös mitä teen päivisin, vaikka ne olisivatkin vain pieniä, arkisia asioita.

Dokumentoin kaiken, sillä en halua unohtaa.

Olen nimittäin huomannut, että lähimuistini on huonontunut huomattavasti. Unohtelen asioita, voin tehdä mitä vain, ja hetken päästä unohdan kaiken. En muista ottaa lääkkeitä. Huomasin muistin huonontumisen jo viikkoja sitten.

Aikuisiälläni on ollut kaksi kokonaista vuotta, joista en muista juuri mitään. En tiedä mitä olen päivisin tehnyt, tai miten olen aikani viettänyt. Sillä en muista.

Pelkään, että sama tapahtuu taas. Pelkään, että myöhemmin en muista tästä ajasta mitään.

Kuljen kuin sumussa. Olen onnellinen, mutta aivoni eivät jostain syystä taltioi tapahtumia muistiin.

Elän siinä toivossa, että tämä helpottaisi pian. Ehkä asia muuttuu kunhan toivun suhteesta ja sen aiheuttamasta stressitilasta. Haluaisin oman elämäni jo takaisin. Ja kun saan, en aio sitä enää koskaan antaa toisen käsiin rikottavaksi.

Pikkuhiljaa sisältöni ja ulosantini muuttui ahdistuneemmaksi ja alavireisemmäksi.

Olen saanut palautetta siitä, miten erosurut ovat kivasti aiheuttaneet hyvää stoorikontenttia. Hauskoja vitsejä, enimmäkseen pelkkää pelleilyä ja seassa vähän kannanottoja ja avautumisia.

Todellisuudessahan tuo on minun normaali. Stoorini ovat aina olleet samanlaisia. …paitsi viimeisen suhteen aikana.

Eräs ihminen kertoi, miten somesisällössäni oli selkeästi havaittavissa muutos suhteen alusta alkaen; pikkuhiljaa sisältöni ja ulosantini muuttui ahdistuneemmaksi ja alavireisemmäksi. Tuon tunnistan itsekin.

Mutta siihen on vallan ymmärrettävät syyt. Sain paljon palautetta sisällöstäni ja jutuistani, suoraan kotoa, viereltäni. Suoraa kritiikkiä, ja pieniä vihjailuja ja kommentteja sivulauseissa ja rivien välissä. Selkeää tyytymättömyyttä olemiseeni netissä.

Vääriä mielipiteitä, vääriä näkökulmia, huonoja vitsejä ja meemejä. Liian vähän hänen kehumista, liikaa kehumista, ja taas liian vähän. Liian vähän yhteiskuvia, eikun sittenkin liikaa, ja liian vähän. Liian vähän paljasta pintaa, tai siis liikaa. Ja liian vähän. Liikaa ystävien kehumista, liikaa kontaktia muihin, liikaa avautumisia. Liian henkilökohtaisia asioita. Liikaa tekstiä, eikun just hyvä määrä, mutta vääristä asioista. Liikaa viestejä muiden kanssa, mutta viestittelen liian vähän, tai siis liikaa. Liikaa politiikkaa ja kannanottoja. Tyhmiä aiheita ja mielipiteitä ja juttuja.

Koetapa siinä sitten olla ja täyttää ja noudattaa alati muuttuvia tehtäviä ja sääntöjä.

Samalla toki muistettiin julistaa sitä, miten hyvää hyvyyttään minun annetaan käyttää somea parhaaksi katsomallani tavalla. Miten jaloa. Ihan vapaasti saan julkaista kaikenlaista sisältöä. Näennäisesti minulla olikin lupa olla ja tehdä mitä haluan. Todellisuus oli toinen.

Ja some on vain häviävän pieni osa kaikesta. Minun murtaminen ensin halkeamille, ja lopulta pieniksi palasiksi oli systemaattista ja jatkuvaa, ja alkoi ihan suhteen ensimetreillä. Ei ole mikään ihme, etten pysynyt kasassa taikka lopulta enää edes tiennyt, kuka olen. Kuka tahansa murtuisi moisessa painekattilassa.

Toivun.

Kuten Instagramin stooreissa kerroin, lauantaina join alkoholia ystäväni synttäreillä.

Kuten stooreissa en kertonut, olin ison osan illasta täysin alasti, kiitos juomapelin. Halusin kokeilla, millaista se olisi. Ja sehän oli juuri sellaista kuin toivoin - sain olla täysin rauhassa, kukaan ei lääppinyt, esineellistänyt tai kommentoinut inhottavasti. Tällaisia hetkiä haluan ja tarvitsen kaiken kokemani jälkeen.

Oli ihana hetkeksi saada muuta ajateltavaa, ikään kuin sammuttaa jatkuva pohdinta. Tiedän ettei se koko kuvassa ollut hyvä juttu, sillä alkoholi lisää ahdistusta ja masentuneisuutta. Mutta tarvitsinkin vain hetkellisen paussin tästä kaikesta.

Olen puhunut paljon ihmisten kanssa. Hetki hetkeltä minuuteni vahvistuu, ikään kuin oikeasti opettelisin ääriviivojani uudelleen. Opettelen, mitkä ajatukset olivatkaan omiani, mitkä toisen. Mitä itse ajattelenkaan itsestäni, ja millaisena itseni näen - jos saan täysin unohtaa toisen kommentit ja loukkaukset.

Kävin toisen kerran terapiassa, kuulin häneltä juuri sellaisia kommentteja kuin tarvitsinkin kuulla. Sain entistä enemmän vahvistusta omille ajatuksilleni.

Näen koko ajan selvemmin, mitä kaikkea minulle tehtiin ja miten lukuisilla tavoilla menin rikki. Onnekseni siedin vain vuoden, enkä yhtään enempää. Rajojen vetämisessä kesti liian kauan, mutta lopulta silti osasin tehdä sen. Ehken olekaan ihan toivoton tapaus, vaikka viime viikkoina onkin ajoittain siltä tuntunut.

Olen koettanut tehdä kodista enemmän itseni näköistä paikkaa. Nyt kun vihdoin minulla on taas koti; paikka, jossa olen turvassa, ja jossa voin rauhoittua ja levätä.

Toivun ja paranen, ja lopulta näen tämänkin ajanjakson vain tarpeellisena oppituntina. Selkeästi tarvitsin vielä tämän yhden kerran. Toivottavasti se riitti.

Maalle toipumaan.

Lähdin lapseni kanssa viime viikon tiistaina äitini luo Etelä-Pohjanmaalle.

Ajatuksena oli saada vähän etäisyyttä asioihin, ja viettää aikaa poissa kotoa, sillä koti on täynnä muistoja, huonoja fiiliksiä ja toisen tavaroita. Olimme lauantaihin saakka äitini luona, ja vielä yhden yön lapseni isän mökillä. Tuntui hyvältä saada olla rauhassa, ilman vastuuta ja stressiä. Maaseutu voi näköjään tehdä hyvääkin, kun tietää, että sieltä pääsee myös pois.

Latasin tinderin, mutta en uskalla laittaa kenellekään tykkäystä. Kuka vain voi olla ilkeä, kuka vain voi olla kiusaaja ja kuka vain voi olla narsisti. Miten ikinä voisin tunnistaa mädät yksilöt hyvien seasta? En osaa. Enkä uskalla yrittää, ainakaan vielä pitkään aikaan. Epäilen kaikkien motiiveja, ja tekisi mieli eristää itseni muista, ihan täysin. Ainakaan parisuhdetta en halua vielä pitkään aikaan, jos koskaan enää.

Mietin myös, että en varmasti uskalla harrastaa seksiä enää kenenkään kanssa, sillä vuoden aikana kuulemani kommentit, vihjailut ja muihin vertailut eivät varmasti poistu mielestä kovin nopeasti. Siksi päätin ensimmäisen kerran kokeilla jonkun tutun kanssa, otin siis yhteyttä eksääni. (Ei moralisointia, luulen tietäväni mitä teen.) Koen, että sen myötä ajatukset selkiytyivät hiukan.

Pikkuhiljaa menen eteenpäin. Jokaisen teiltä saadun ihanan ja kannustavan viestin avulla otan aina pari juoksuaskeltakin. Tuntuu myös hyvältä jakaa omia tekstejäni. Oma olo paranee, kun saan teiltä vahvistusta tunteilleni ja sille, etteivät minulle tehdyt ja sanotut asiat ole olleet millään lailla hyväksyttäviä - vaikka musta saatiinkin selitettyä minulle aina valkoiseksi. Tai ainakin hyvin haaleaksi harmaaksi.

Erosta on pian kolme viikkoa. Uskoisin, että tulen toipumaan tästä kaikesta vielä. Mutta aikaa siihen varmasti menee. Uskallanko enää koskaan luottaa kehenkään, sitä en vielä tiedä. Uskallanko luottaa edes itseeni? En tiedä.

Valitsin valehdella itselleni taas kerran.

Olen käynyt viimeisen vuoden aikana läpi monia mahdollisia syitä pahalle ololleni - lesbous, aseksuaalisuus, erityisherkkyys, mielenterveysongelmat, mitä vain, ettei tarvitsisi kohdata ja hyväksyä sitä tosiasiaa, että toinen kohtelee minua huonosti, manipuloi, lyttää ja saa epäilemään itseäni ja mielenterveyttäni.

Nostaessani esiin toisen virheitä esimerkiksi kertomalla, että jokin asia satutti minua, vastauksena sain aina vakuuttelua siitä miten joko kuulin, ymmärsin tai muistan väärin. Sillä hän ei tee virheitä. Muut ihmiset - minä mukaanlukien - sen sijaan tekevät niitä jatkuvasti.

Tämän hetken fiilikset ovat kurjat. Tuntuu kurjalta, etten taaskaan löytänyt sitä, mistä olen haaveillut. En taaskaan löytänyt rehellistä, aitoa ja empaattista ihmistä - vaan kaikkea muuta.

Kurjalta tuntuu myös se, miten kovasti tunnen pettymyksen itseäni kohtaan. Ei minun pitänyt enää langeta samaan ansaan. Minun piti olla jo kaiken tällaisen yläpuolella; olla immuuni rakkauspommitukselle ja manipuloinnille. Minun olisi pitänyt nähdä ja tajuta. Tai ehkä näin ja tajusin jo alussa - kaikki läheiseni, psykologi mukaanlukien, toistelivat samaa.

Mutta minä en halunnut nähdä. Valitsin valehdella itselleni taas kerran. Ja se on tässä kaikista kauheinta.

Lähes yhtä kauheaa on se, että hänellä on ollut uusi suhdeviritelmä aluillaan jo ainakin pari kuukautta ennen eroa. Kuinkas muutenkaan. Sain kuulla tästä viikko eron jälkeen.

..Ja kun hän tajusi minun saaneen selville sen, hän kirjoitti someen pitkän sepustuksen, jonka tarkoitus oli ilmeisesti horjuttaa ihmisten uskoa sanomisiini. Koska kuten sanoin, tarkoituksena ei koskaan ollut korjata virheitään, vaan pitää ne piilossa.

Rehellisyyden perikuva, totta tosiaan.

Olen ollut sokea.

Olen pitkään elänyt jatkuvan syyllistämisen, haukkujen ja alentamisen kohteena. Huomasin sen kyllä, ja aika ajoin olinkin lopettamassa suhteen, mutta jostain syystä suostuin aina kuitenkin jäämään.

On silti hälyttävää, etten jämäkämmin puuttunut huonoon kohteluun ja epäjohdonmukaisuuteen. Olen kuitenkin sen verran siisti tapaus, että on aika tylsää, jos joudun jatkuvasti kotona kuulemaan väitteitä ja vihjailuja muusta.

On käsittämätöntä, miten helposti uskon mitä tahansa tarinoita - olivat ne miten epäloogisia, epäuskottavia tai epätosia tahansa. Hyväuskoisuuteni saa minut aina uudestaan hiljentämään äänen, joka päässäni huomauttelee, ettei tämä ole millään lailla ok tai hyväksyttävää. Keksin mielummin minkä tahansa muun selityksen asioille.

Olen puhunut siitä, miten en etsi täydellisyyttä, vaan jotain aitoa. Olen valmis joustamaan, ymmärtämään ja auttamaan toisen vikojen ja ongelmien kanssa. Mutta suhde on mahdoton, jos ei ole aikomustakaan korjata tai kehittää vikojaan ja virheitään - vaan pitää ne piilossa muilta, myös minulta.

Tässä oli jo niin hyvin rakennettuja ja viimeisen päälle hiottuja kulisseja ja kuoria, etten typeryyttäni tai naiiviuttani nähnyt niiden läpi heti. Tai ehkei niiden läpi olisi edes voinut heti nähdä, kun tarkoituksena tuntuukin olevan ensin hurmata ja siten saada jäämään koukkuun - ja vasta sitten näyttää todelliset kasvonsa.

Jos universumi heittää vielä seuraavan manipuloivan huijarin elämääni - ja lähden hänen mukaansa - minun täytyy varmaan jäädä sille tielle. Ehkä se on sitten minun kohtaloni, jos en vielä tästäkään oppinut tarpeeksi.

Hävettää.

Hävettää viimeisen vuoden aikana kirjoittamani tekstit. Hävettää se, miten etsin mitä tahansa muita syitä pahalle ololleni kuin sen, joka oikeasti oli - mutta en halunnut sen olevan - totta. Hävettää sinisilmäisyyteni, naiiviuteni ja hyväuskoisuuteni.

Hävettää mitä kaikkea olen suostunut tekemään ja sanomaan pitääkseni rauhan maassa. Hävettää miten helposti sivuutin itseni yrittäessäni miellyttää toista ja täyttää mahdotonta tehtävää ja roolia.

Hävettää yhteiskuvat, rakkaudentunnustukset ja tekohymyt. Hävettää miten tottumuksesta verhosin pahat mielet ja riidat tekaistuun onnellisuuteen ja vaaleanpunaiseen unelmaan.

Hävettää miten helposti valehtelen itselleni. Hävettää miten helposti uskon omia valheitani. Hävettää miten helposti uskon mitä tahansa miehen suusta.

Hävettää miten helposti luotan, vaikka toinen antaisi tuhat ja yksi syytä olla luottamatta. Hävettää rakkaustarina, jonka kirjoitan päässäni ja josta sitten pidän kynsin hampain kiinni - vaikka todellisuus olisi jotain ihan muuta.

Hävettää.

Toipuminen.

Huomaan, että mieli alkaa pikkuhiljaa toipumaan.

Uskallan hiljalleen luottaa tähän rauhalliseen oloon ja turvalliseen ympäristöön, luottaa siihen, ettei tarvitse olla jatkuvasti varuillaan.

Kotona on helppo hengittää. Saan maata jos haluan, saan selata somea, saan kirjoittaa, maalata, piirtää - saan tehdä mitä vain. Ilman syyllisyyttä ja pahaa mieltä.

Olen ollut jatkuvassa hälytys- ja stressitilassa jo pitkään. Nyt se alkaa pikkuhiljaa helpottaa, koetan antaa itselleni aikaa toipua.

Olen äärimmäisen ylpeä ja kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin vihdoin vetää omat rajani, ja pitää kiinni niistä. Kauan siinä meni, mutta sitä on turha enää jossitella.

Vielä kaksi kuukautta sitten laitoin äitille viestiä, avasin vähän meidän kotielämää, ja kerroin etten tule ikinä pääsemään tästä pois. Taisin olla väärässä. Ehkä minä tosiaan selvisin.

Läheisriippuvuus.

Edellisessä tekstissä kirjoitin siitä, miten automaattisesti yksin ollessa tutkailen vastaantulijoita ja etsin sopivaa kumppania. Vaikka haluaisin olla yksin.

Tietynlaista läheisriippuvuutta kai se on, ja sitä, että yritän alitajuisesti täyttää tehtäviä ja vaatimuksia, joita jo lapsena sisäistin.

Lähden heti mukaan, jos tarjolla näyttäisi olevan polku, jolle lapsena jo ajattelin päätyväni. Polku kohti alttaria ja yhteistä tulevaisuutta miehen rinnalla. Polku, jota kuuluu kulkea.

Jostain syystä edelleen, kaikesta järkeilystä ja asioiden käsittelystä huolimatta kuvittelen jotenkin tarvitsevani muiden validaatiota ja hyväksyntää. Ikäänkuin olisin oikeasti olemassa vasta, kun mies kertoo minun olevan hyvä. Ikäänkuin olisin oikeasti hyvä ja oikeanlainen ja kelpaava vasta, kun mies haluaa minut kumppanikseen.

Nyt otan tämän ongelman tärkeimmäksi tehtäväkseni, ja ihan oikeasti yritän selvittää, miksi näin on. Miksi en pysty päästämään irti haaveesta, että eläisin miehen kanssa loppuelämäni onnellisena? Olenhan jo nähnyt, etten ole onnellinen suhteessa. Näenhän jostain syystä edelleen potentiaalisina kumppaneina vain heidät, jotka tarvitsevat vierelleen ressukan, kynnysmaton, jota kiusata ja jonka avulla pönkittää omaa egoaan. En tahdo enää siihen rooliin. Olen paljon mielummin yksin.

Ja ehkä vielä joskus olen niin ehjä, etten enää houkuttele moisia kiusaajia. Ehkä joskus vierelleni löytää hän, joka on juuri sitä mitä sanoo olevansa; kohtelee minua hyvin, puhuu kunnioittavasti, ja jakaa arvoni. Siihen saakka minun on varmasti parempi yksin.

Eron jälkeen vanha tuttu kaava.

Huomaan taas automaattisesti toistavani samaa, vanhaa kaavaa.

Jokaisesta vastaantulijasta salaa mietin, voisiko tuo olla se, jonka kanssa eläisin loppuelämäni yhdessä. Se, joka ymmärtäisi minua lopulta puolesta sanasta, tai ilman sanoja. Voisiko tuo olla se ainoa oikea, ikäänkuin etsin jo seuraavaa vierelleni.

Mutta olen huomannut ajatusten keskittyvän vain siihen, voisiko hän tykätä minusta.

Nimittäin ei ole ollut kovinkaan tärkeää tykkäänkö minä jostakusta. Paljon tärkeämpää on aina ollut se, tykkääkö hän minusta.

Ja niin oli viime kerrallakin. Niin on ollut aina. Olen aina täysin sivuuttanut sen, tykkäänkö minä; onko minulla tunteita; miltä toisen kanssa oleminen oikeasti tuntuu. Automaattisesti aina keskityn vain siihen, tykkääkö toinen minusta.

Ja jos tykkää - tai esittää tykkäävänsä - minä lähden mukaan suhteeseen. Ja nimenomaan en siksi, että tykkäisin hänestä, vaan siksi, että tykkään siitä että minusta tykätään. On aina ollut täysin yhdentekevää, mitä toinen saa minut tuntemaan, ja millaista hänen kanssaan on oikeasti olla.

Vaikka hän olisi ilkeä ja inhottava, lähden silti mukaan. Sillä eniten kaikista haluan tuntea olevani rakastettu ja pidetty. Mitä väliä omista tunteista.

Haluan vain, että minusta tykätään. Ja se on suuri ongelma, ja ajaa minut äärimmäisen huonoihin suhteisiin. Sillä kuka näyttäisi tekaistua tykkäämistään paremmin kuin rakkauspommittava huijari.

Ensimmäinen viikonloppu eron jälkeen.

Viime viikonloppu oli aivan ihana. Tuli myös tarpeeseen pidemmät vapaat.

Lauantain vietin koko päivän kahden ystäväni seurassa. Monta kertaa päivän aikana havahduin siihen, miten minulla oli äärimmäisen helppo ja hyvä fiilis, pitkästä aikaa. Helppo hengittää ja sanoa ääneen kaikki mitä mieleen tulee. Ei tappelua, ei syyllistämistä, ei piilomerkityksien etsimistä, ei analysointia, sillä näiden ihmisten seurassa pystyn luottamaan siihen, että olen turvassa.

Monta kertaa päivän aikana havahduin siihen, miten toivoin, ettei tuo päivä päättyisi koskaan. Että saisin jäädä siihen hyväksyttyyn, ymmärrettyyn, nähtyyn ja kuultuun oloon; tunteeseen siitä, että olen oikeassa paikassa ja oikeassa seurassa.

Varovasti leikittelin ajatuksella, että ehkä tällaisia fiiliksiä olisi jatkossa tulossa enemmänkin. Ehkä tämä oli vasta esimakua siitä, millaisia tunteita saisin tuntea, ehkä tämä hyvä olo voisikin olla jatkuvaa.

Mutta saadakseni kaiken tuon, mistä salaa haaveilen, minun täytyy päästää irti siitä, mikä ei palvele minua tai mielenterveyttäni. Täytyy päästää irti kuvitelmasta, että kaikki paha voisi vielä muuttua hyväksi. Kuvitelmasta, että voisin rakkaudellani parantaa ja muuttaa ihmisiä.

Eilisiltaan saakka tuo kaikki on ajoittain tuntunut liian suurelta askeleelta - minusta ei vain ole siihen. Eilen illalla eräs ystäväni lähetti minulle linkkejä, joiden takaa paljastui täydellistä kuvailua viimeisestä vuodestani. Järkytyin, vaikka kai minun olisi pitänyt jo tietää minkä kanssa olen ollut tekemisissä.

Kerron kaikesta myöhemmin lisää. Juuri nyt keskityn kääntämään uuden sivun elämässä; vastaanottamaan kaiken hyvän, mitä minulle on tulossa. Keskityn parantamaan haavani, opettelemaan rajani uudelleen ja lopulta ehkä uskallan avata sydämeni uudestaan elämälle ja ihmisille. Kaikki eivät ole pahoja. Vielä löydän ihmisen, joka pääsee sisälle, eikä rikokaan kaikkea.

Siihen asti keskityn elämään, ja rakastamaan itseäni ja muita.

Seksuaalinen suuntautuminen ja normit.

Aikani pohdittuani seksuaalisuutta ja suuntautumistani tajusin, ettei syvin ja tärkein pointti ehkä olekaan siinä, millaisia ihmisiä kohtaan pystyn tuntemaan vetoa ja millaisen ihmisen haluaisin vierelleni.

Ehkä pointti onkin siinä, millainen rooli ja paikka minulle jää toisen vierellä.

Ehkä pystyn kyllä tuntemaan vetoa miehiä kohtaan, mutten tahdo taikka osaa täyttää roolia, jonka oletan miehen viereltä löytyvän. En tahdo taikka osaa olla miehelle nainen; tyttöystävä ja vaimo.

En ole nainen, siksi ahdistaa ajatuskin siitä, että joutuisin aina uudelleen sovittamaan itseäni muottiin, johon en sovi ja jota en tahdo täyttää.

Miehen kanssa ollessani ajattelen, että minun täytyy olla pienempi kuin hän, feminiinisempi, hiljaisempi, äidillinen, suojelua ja pelastusta tarvitseva hoivaaja. Täytyy laittautua nätiksi ja meikata, sheivata ihokarvat ja kasvattaa pitkä tukka. Tehdä kotityöt, pukea hepeneitä päälle ja vietellä häntä naisellisesti. Eivätkä nämä ole vain minun ajatuksiani - todella monen miehen vierellä on vain tällainen rooli auki. Minusta ei ole siihen. Toisinaan täytän useimmat kohdat, mutta en halua niiden olevan vaatimuksia - joita ne miesten kanssa usein ovat. En tahdo enää edes yrittää, sillä se ei ole minua varten.

Jos ajattelen suhdetta muiden kuin miesten kanssa, koen, että minulla olisi enemmän tilaa olla oma itseni. Toisen identiteetti ei järkkyisi, vaikka se olisinkin minä, joka pitää toista kainalossa. Tai se olisinkin minä, joka on maskuliinisempi. Se olisinkin minä, joka ostaa vaatteet miestenosastolta.

Joka korjaa rikkoutuneen polkupyörän, käyttää miesten boksereita, ajelee päänsä höylällä ja antaa kainalo- ja jalkakarvojen rehottaa valtoimenaan.

Miesten miehisyys ja identiteetti on usein hyvin hataralla pohjalla, ja siitä johtuen vierelle mahtuu vain ihminen, joka tukee sitä. Pitää ikäänkuin pystyssä, ja estää murenemasta.

Tuollaiselta pohjalta on naurettavaa väittää, että haussa olisi tasavertainen suhde - jollaisen siis itsekin haluaisin. Miten tasavertainen suhde on, jos toisella on mahdottomana lisätehtävänä vielä sinun hauraan miehisyytesi kannattelu? Ei kiitos.

Seksuaalinen suuntautuminen ja vetovoima.

Olen pohtinut paljon seksuaalisuuttani ja sitä, millaisia ihmisiä kohtaan tunnen vetoa.

Tämän hetkisestä tilanteestani käsin asiaa tarkastellessani tuntuu, etten koe taikka pysty kokemaan vetoa miehiä kohtaan. Tarkoittaako se vain cismiehiä, tarkoittaako se toksista maskuliinisuutta toistavia miehiä, tarkoittaako se kaikkia peniksellisiä - en tiedä. En osaa juuri nyt määritellä sen tarkemmin, mitä tarkoitan ”miehillä”.

En osaa myöskään vielä sanoa varmaksi, olenko koskaan kokenut vetoa miehiä kohtaan; olenko vain kuvitellut, että niin kuuluu tehdä, ja siksi keksinyt jotenkin keinon löytää tieni miehen vierelle.

Enkä osaa sanoa, millaista vetoa tarkoitan - ehkä seksuaalista tai romanttista.

Sen tiedän, että kaipaan naista - naisen kosketusta, lempeyttä, hyvyyttä ja empatiaa. Kaipaan tunnetaitoja, itsereflektiota, samankaltaisuutta ja aitoa vetoa toista ihmistä kohtaan.

Tai oikeastaan en osaa edes sanoa, onko tämä ollenkaan sukupuoliasia; pidänkö vain tietynlaisista piirteistä - piirteistä, jotka yleisimmin löytyvät naisista tai muista kuin miehistä.

Ehkä kaipaan itseni kokoista ja muotoista ihmistä. Ihmistä, joka on joutunut pelaamaan samaa paikkaa tässä yhteiskunnassa ja maailmassa ja ihmissuhteissa. Joka ymmärtää, millaista on kasvaa ja elää tyttönä ja naisena. Joka huolehtii ja hoivaa. Kun molemmat ottavat miellyttäjän ja hoivaajan roolin, kumpikaan ei ole valta-asemassa - olisimme vihdoin samalla viivalla. Oikeasti.

Ehkä kaipaan hyväksyntää, ymmärrystä ja molemminpuolista kunnioitusta. Kaipaan toveruutta ja kumppanuutta.

Näitä asioita en ole miehistä löytänyt, ja siksi uskon, että minun ei ole tarkoitus miehen kanssa olla. Ehkä minun on tarkoitus olla yksin? Täysin mahdollista.

Parisuhteen merkitys.

Edellisiin teksteihini viitaten, on vaikeaa tunnistaa ihmissuhteiden epäterveet, pahaa tekevät piirteet ja osat, kun koko suhdetta ei osaa katsoa ja ajatella vain mahdollisena lisänä omaan elämään. Vaan sen näkee ainoana tavoitteena, asiana, joka tekee minusta kelpaavan ja oikeanlaisen ja hyvän, ja elämästä elämisen arvoisen.

Asiana, jonka löytymistä varten asetan vaaleanpunaiset lasit silmille - ehkä ilman niitä en osaisi nähdä miehiä kiinnostavina tai itselleni tarpeellisina ihmisinä; ilman vaaleanpunaisia laseja ehkä näkisin selvästi toisen virheet ja mokat ja meidän yhteensopimattomuuden, ja siten tajuaisin jo heti kättelyssä, etten tahdo moiseen sekaantua.

Enkä minä halua nähdä enkä tajuta. Haluan pitää kiinni ajatuksesta, että tarvitsen miehen elämääni. Haluan pysytellä polulla, jolle minua ohjattiin lapsesta asti; haluan vihdoin olla lapsuudessa opituilla mittareilla hyvä ja onnistunut ihminen.

Miehen kanssa olo tuntuu tutulta ja turvalliselta, varsinkin, jos (tai kun) olen jatkuvasti surullinen ja epätoivoinen. Jos hänen sanansa satuttavat aina uudestaan, hän polkee rajojani, vaikka esittelisin ne hänelle, eikä hän käytöksensä ja puheidensa perusteella näytä sisimmässään olevan kiinnostunut minusta lainkaan. Silloin tunnen olevani onnistunut ja oikealla polulla. Ja silloin olen kaikkein onnettomin.

En pysty erota, sillä uskon vakaasti, etten pärjäisi yksin, ja olisin yksin onneton; en näe, että olen sitä jo nyt.

Jos lopulta silti päädyn eroon, sama juttu alkaa alusta; teen kaikkeni, että päätyisin taas suhteeseen. Uskon miesten puheet siitä, miten heidän kanssaan elämäni muuttuisi täydelliseksi, ja miten me kuulumme yhteen. Uskon kaiken, vaikka sisimmässäni tietäisin niiden olevan tyhjiä lauseita. Haluan uskoa.

Ja pian olen taas suhteessa, sekä surullinen, itkuinen ja masentunut. Olen tälläkin hetkellä masentunut ja jatkuvasti sairaslomalla töistä. Ja koska olin viimeksi näin pohjalla? Silloin, kun edellisen kerran asuin miehen kanssa. Sattumaa?

On ihan aiheellista pohtia, tunnenko oikeasti lainkaan vetoa miehiä kohtaan, vai johtuuko kaikki näennäinen veto ja kiinnostus vain opituista ja sisäistetyistä malleista, säännöistä ja peloista.

En tiedä, mitä on terve parisuhde 2.

Puhuin edellisessä tekstissäni siitä, etten tiedä, mitä tarkoittaa terve parisuhde.

Tämän ongelman - kuten kaikkien muidenkin - juuret johtavat alkumetreilleni.

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni yhteisössä, jossa tytöille ja naisille maalataan vain yhdenlaista tulevaisuutta ja elämää; äitinä ja miehen vaimona. Siksi olen pikkulapsesta saakka haaveillut maailman eniten siitä, että jonain päivänä unelmieni prinssi saapuu elämääni ja elämme elämämme ”onnellisina” loppuun saakka.

Vanhempieni suhde oli kaikkea muuta kuin unelmaa. Sitä vierestä seuratessani sisäistin, että miehiltä voi odottaa ihan mitä vain - ja naisena se kaikki pitää sietää valittamatta. Ja mikäli olisin tarpeeksi kiltti ja hyvä, ehkä vielä jonain päivänä saisin jonkun mulkeron muuttumaan kiltiksi ja hyväksi, ja kohtelemaan minua hyvin. Tuskin, mutta ainakin kannattaisi yrittää.

Lapsesta saakka vihasin ja inhosin väkivaltaa, huutoa, epäreiluutta ja epäoikeudenmukaisuutta - vihasin ja inhosin miehiä. Pelkäsin heitä. Silti en vielä aikuisenakaan pystynyt päästämään irti kaipuusta saada heiltä hyväksyntää ja huomiota - todisteita siitä, että olen hyvä ja kelpaava.

Miten ironista; ihmiset - usein juuri ne tismalleen samat yksilöt - joita vihasin ja halveksin, olivat heitä, joilta janosin hyväksyntää ja rakkautta ja validaatiota.

Edelleen aikuisena olin vuodesta toiseen kiinni samassa noidankehässä; kaipasin ja janosin miestä vierelleni todistamaan arvoni, kaipasin pelastajaa, ja aina uudelleen löysin itseni parisuhteesta, jossa olin vihaamani ihmisen kanssa.

Kaipasin ja alitajuisesti jahtasin aina sitä, mitä oikeasti inhosin. Mutta mitä kuvittelin tarvitsevani voidakseni olla - ja kokea olevani - hyvä ja kelpaava.

En tiedä, mitä on terve parisuhde.

En tiedä, olenko koskaan kenelläkään nähnyt oikeasti tervettä ja tasavertaista suhdetta. Tuskin.

Voit sanoa minulle, että normaaliin ja terveeseen suhteeseen kuuluu, että toista lyödään vasaralla päähän joka tiistai puolenpäivän aikoihin. Ja minä uskon. Sillä mikä minä olen kyseenalaistamaan terveen parisuhteen määritelmiä? Lyö vain. Enhän minä tiedä mistään mitään.

Ja kun en tiedä miten pitäisi olla ja toimia, käy usein niin, että alan matkia kumppaniani.

Ensin kohtelen toista niin kuin haluaisin hänen kohtelevan minua. Sitten, aikani miellytettyäni, alan kohdella häntä niin, miten hän kohtelee minua. Ikään kuin pelaisimme peliä, ja hän opettaa minulle säännöt.

Siksi tulistun eniten siitä, jos toinen toimii sellaisella tavalla, jonka hän on itse kieltänyt minulta.

Olen joskus sanonutkin, että olen valmis joustamaan lähestulkoon kaikissa asioissa (en enää todellakaan kaikissa). Mutta säännöt on sitten oltava molemmille samat. Pystyn hyväksymään sen, jos toinen puhuu minulle ilkeästi - vaikka olisin jo huomauttanut, että kyseinen aihe on arka, enkä halua kuulla siitä, tai en ainakaan halua, että sitä hierotaan naamaani tai revitään auki. Mutta mielestäni on turha valittaa sitten, kun teen itse samaa. Tämänhän piti olla ok?

Olen ajatellut - ja haluaisin edelleen uskoa - että olisin niin sanottu parisuhdeihminen. Kaipaan eniten kumppanuutta ja yhteistyötä. Mutta en tiedä, onko olemassa ihmistä ja tilannetta, joka sopisi minulle. Olenhan jo aiemmin useasti luetellut, millaisia asioita tarvitsen suhteeseen; ehdoton rehellisyys, johdonmukaisuus, järkkymätön empatia... (ja lista jatkuu.) Ehkä ei ole ihmistä, jossa yhdistyisi kaikki se, mitä tarvitsen ja kaipaan.

Ja ehkä ei ole ihmistä, joka määrittelisi terveen suhteen niin miten minä sen määrittelen. Olen lukemattomia kertoja ollut tilanteessa, jossa minua sattuu aina uudestaan ja uudestaan, ja kumppani kertoo tämän olevan osa tervettä suhdetta. On ihan normaalia ja tervettä puhua toiselle ilkeästi. On tervettä alistaa, ohjailla ja manipuloida. On tervettä olla ilkeä ja pahantahtoinen. Ja jos minä en kestä sitä, olen itse sairas.

Millainen olen.

Haluaisin palavasti tietää, millainen olen.

Miten toimin, jos käytökseni ei ole jatkuvasti toisten vääryyteen ja pahuuteen reagointia, toisten miellyttämistä ja maan tasoittamista muiden jalkojen alla? Sillä sitähän elämäni on alusta asti ollut. En ole saanut tilaisuutta etsiä, millainen olen ja miten toimin, kun toimintani on pakon edessä ollut jatkuvasti vain toisen tekoihin ja sanoihin reagointia.

Olen automaattisesti aina altavastaajan roolissa, puolustamassa rajojani toisen hyökkäyksiltä ja sietämässä määrättömän määrän asioita. Millainen olisin, jos saisin elää tietynlaisessa tyhjiössä - saisin olla aktiivisena toimijana ilman itsepuolustusta?

Millainen ihminen todella olen? Olenko pohjimmiltani lempeä, rakastava ja kiltti ymmärtäjä, vai tämä hirviö, joka minusta on nyt tullut?

Tällä hetkellä olen täynnä vihaa, raivoa ja inhoa. Puolustan itseäni verisesti ja huudan paniikissa solvauksia. Olen yllättynyt siitä, että minusta löytyy tällaisia puolia. Että todella pystyn käyttäytymään näin.

Minut on ajettu nurkkaan, ja sieltä nurkasta käsin huudan ja taistelen ja yritän selviytyä.

En tiedä kumpaa minusta näkyy tällä hetkellä enemmän; hätääntynyttä itsensä puolustajaa, joka yrittää selviytyä kaikin keinoin, vai toisen käytöksen kopioivaa peiliä. Huudanko siksi, että pelkään, vai siksi, että minulle huudetaan? Vai kenties siksi, että olen pohjimmiltani isäni lapsi? Olenko minä todella tällainen?

Vihaan itseäni. Tai paremminkin, vihaan puolia, joita minusta nyt revitään pakon edessä esille. Vihaan sitä, että joudun puolustautumaan ja pelkäämään. Vihaan sitä, että joudun olemaan näin ääriäni myöten täynnä vihaa ja raivoa.

Mutta rakastan itseäni. Ja siksi en enää alistu, tyydy tai suostu sietämään. Ja siksi en suostu uskomaan, että tämä olisi aito minä. Tunnenhan sisimpäni.

Vai tunnenko?

Minun vuoroni.

Mietin mahdollisia tulevia suuntia, esimerkiksi että pitäisiköhän minun lähteä syksyllä opiskelemaan.

Kumppanini antoi miettimisen aihetta sanoessaan, että juuri nyt kannattaisi keskittyä itseensä, ja omaan - niin fyysiseen kuin henkiseen - paranemiseen.

Minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta keskittyä itseeni, omaan paranemiseeni ja hyvinvointiini. On ollut lasten lailla käyttäytyviä aikuisia, joita on pitänyt paapoa ja tasoittaa maata heidän jalkojensa alla. On ollut oma lapsi ja hänen hoitaminen ja kasvattaminen. On ollut traumoja, jotka ovat tehneet ihan arkipäiväisestä elämästä yhtä selviytymistä ja taistelua.

Olen pärjännyt, selviytynyt ja pysynyt hengissä. Juuri muuhun ei ole ollut resursseja.

Nyt, kun pääsin vihdoin pois metsän keskeltä sivistyksen pariin, jätin huonot ja haitalliset ihmissuhteet, olen aloittanut työt ja tuntuu, kuin koko elämä olisi auki edessäni, tulee helposti olo että pitäisi tehdä kaikki heti. Pitäisi vetää itsensä äärimmilleen, koska selviytyminen ja juuri ja juuri hengissä pysyminen - se on aina ollut se minun juttuni. Se tuntuu tutulta ja turvalliselta olotilalta. Sitä tunnetta haen edelleen.

On ihan hyvä neuvo keskittyä itseeni. Ottaa niin hitaasti kuin vain mahdollista. Hipoa rimaa kaikessa. Olla vähän laiska, kelvoton ja huono.

Mutta olla itselleni hyvä.

Ette ehkä tienneet, mutta nyt on minun vuoroni. On minun vuoroni saada osakseni lempeyttä ja rakkautta. Minun vuoroni saada turvallinen ympäristö ja mahdollisimman vähän, tai ei ollenkaan triggereitä elämääni. On minun vuoroni keskittyä itseeni, olla itsekäs, ja asettaa itseni etusijalle. On minun vuoroni parantua ja kokea lämpöä ja turvaa.

On minun vuoroni olla onnellinen.

Kirjoittaminen.

Tänään on ollut ihan äärimmäisen vaikeaa ilmaista itseäni sanoilla.

Vaikka yleensä pitkätkin tekstit luonnistuvat ilman mitään vaikeuksia tai hidasteita. Valmiit lauseet alkavat tipahdella mieleeni, ja sormeni näppäilevät ne puhelimen muistioon. Minun ei välttämättä edes tarvitse miettiä mitään - annan vain kehoni tehdä sen, mitä pitää.

Tänään asia on ollut täysin päinvastainen. En ole osannut tuottaa sujuvaa tekstiä, mutta en myöskään puhua; en muista sanoja, käytän synonyymeiksi kelpaamattomia kiertoilmaisuja, enkä ihan itsekään pysy perillä siitä, mitä halusin sanoa. Vaikka sanoisin loputtomasti lauseita, silti tuntuu, että puolet jää kertomatta.

Kerkesin jo pelätä, että tämä olisi uusi asetus - en enää osaisi kirjoittaa ja tuottaa tekstiä. Kammottava ajatus. Kirjoittaminen on kaikki, mitä minulla on. Kirjoittaminen on ollut ainoa keino ilmaista itseäni, ja saada ääneni kuuluviin. Ainoa keino kertoa minun tarinani ja totuuteni. Ainoa keino saada ihmiset kuuntelemaan minua.

Eräs tuttavani joskus kirjoitti näin: ”Mä en ajattele että kukaan ansaitsee mun ihania ajatuksia.” Samaistun tähän välillä ihan täysin. Tuntuu ajoittain väärältä ja epäreilulta kertoa fiksuja ja pitkälle mietittyjä, tarkasti hiottuja ajatuksiani kaikille, jotka haluavat niitä lukea.

Osa ymmärtää, osa ei. Osa alkaa matkimaan; kertomaan minun asioitani eteenpäin ominaan. Osa inhoaa, osa ihailee. Osa pitää hulluna. Osa saa vertaistukea.

Välillä tuntuu väärältä, että muut saavat minusta kaiken. Samalla, kun itse en ole kokenut saavani mitään - olen elänyt yksin, pärjännyt yksin ja lopulta opetellut kirjoittamaan ja kääntämään vastoinkäymiset voimakseni ja vahvuudekseni. Yksin.

Olen selvinnyt hirveistä asioista ja tilanteista, ja ammennan nyt niistä tarinoita ja oivalluksia. Mutta nämä eivät ole vain sanoja ja tarinoita. Nämä ovat minun elämääni.

P.S. Hankalaa on edelleen. 🤌🏼🤝🏼🖕🏼🤙🏼

Ahdistuksen syy.

Kerroin lauantaina Instagramin stooreissa, miten menin ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen yksin salille. Stooreista sai varmasti kuvan, että noin vain päätin mennä salille, ja menin. Ei ongelmaa.

Todellisuus on vähän toinen. Puhuin ystäväni kanssa videopuhelua, ja päätimme lähteä molemmat salille - eri paikoissa tosin. Puin treenivaatteet päälle, pakkasin tavarat, aivan kuten aina ennenkin - silloin, kun vielä treenasin lähes päivittäin yksin. Lopetimme puhelun.

Olin itsevarmana ja päättäväisenä tosiaan lähdössä bussilla salille. Kunnes puhelin soi - toinen elämäni ihminen soitti.

En osaa tarkalleen sanoa mitä tapahtui. Alkoi ahdistaa aivan vietävästi. Koko salille meno tuntui typerältä ja mahdottomalta vitsiltä. Mitä minä oikein kuvittelin itsestäni? Enhän minä yksin osaa enkä voi. Ei minusta ole tähän. Ei minusta ole mihinkään.

Puhelun edelleen ollessa päällä aloin itkeä, kävelin pysäkiltä takaisin kotiin, heitin tavarat lattialle ja kirosin mielessäni elämääni ja itseäni. Lopetin puhelun.

Käperryin sohvalle itkemään. Mutta enää ei tuntunutkaan olevan aihetta itkulle. Sillä… minähän haluan mennä salille? Ja pystyn siihen kyllä, miksipä en pystyisi.

Puin vaatteet takaisin päälle, keräsin tavarani ja astelin bussipysäkille varmana itsestäni. Hyppäsin bussiin, matkustin välipysäkille, vaihdoin bussia, ja menin salille. Ja tein treenin vailla pienintäkään epäilystä itseäni tai kykyjäni kohtaan.

Bussissa ollessani sama henkilö yritti soittaa taas. En vastannut.

Taidan aavistaa, mikä on kaiken ahdistukseni ja itsetunto-ongelmieni taustalla. (Ei ehkä kukaan yksittäinen ihminen, mutta tietyt tilanteet, ajatusmallit ja uskomukset.) Siitä lisää myöhemmin.

P.S. Kuten sanottua, alan äärimmäisen helposti uskomaan, etten pärjäisi yksin.

P.P.S. Pärjään yksin.

Syklit.

Sanoin siitä, miten neljäs seitsemän vuoden sykli on nyt päättymässä.

Ensimmäiset seitsemän vuotta olin lapsi. Olin sosiaalinen ja esiintymishaluinen, sekä kiltti, empaattinen ja hassu. Pidin esiintymisestä ja huomion keskipisteenä olemisesta. Puhuin paljon, en arastellut muita ihmisiä tai uusia tilanteita.

Ikävuodet 7-14 olin hiljaa. Todistin väkivaltaa kotona, suhtauduin siihen ihan erilailla kuin muut lapset, mikä sai minut entistä vahvemmin ajattelemaan, että kukaan ei ole kuin minä. Kukaan ei ymmärrä, mitä täällä oikeasti tapahtuu. Tarkkailin tilanteita ja ihmisiä ulkopuolelta, osallistumatta itse mihinkään. Hoidin pikkusisaruksia sekä tuttavaperheiden lapsia. Hoidin koulutehtävät tunnollisesti, pyrin täydellisyyteen ja ruoskin itseäni virheistä. Vihasin epäoikeudenmukaisuutta ja epäreiluutta. Vihasin väkivaltaa.

Seuraava sykli, ikävuodet 14-21 olivat edelleen täynnä sekasortoa, väkivaltaa ja miesten valta-asemaa. Väkivalta silmieni edessä oli lähes päivittäistä. Masennuin, olin itsetuhoinen. Miehet sanelivat millainen olen ja saan olla. Miehet määräsivät kaikesta. Minua lyötiin, kiusattiin ja alistettiin. Löysin kaikkeen syyt itsestäni. Alistuin osaani, kuvittelin ansaitsevani kaiken pahan. Toivoin kuolevani. Olin hukassa.

Ikävuodet 21-28 vahvistuin ja löysin oman sisäisen voimani ja ääneni. Aloin tajuta, että syyt kaikkeen löytyivätkin itseni ulkopuolelta. Syy kiusaamiseen ei ollutkaan minussa, vaan kiusaajassa itsessään. Sain lapsen. Vaadin pahantekijöitä tilille ja vastuuseen teoistaan. Sain paniikkikohtauksia. Aloin rakastaa itseäni, ja pitää omia puoliani. Muut edelleen saivat kohdella minua huonosti, mutta tiesin, ettei vika löydy minusta. Aloin tunnistaa traumojani. Kehitin itseäni ihmisenä paremmaksi. Hoidin itseni terapian avulla pois pahimmasta kuopasta. Tajusin, etten ole hetero tai nainen. Valmistuin. Muutin uuteen kaupunkiin uusien ihmisten keskelle. Aloitin työt.

Ja nyt alkaa ihan uusi aika elämässä. Minua ei enää kohdella huonosti, olen liian arvokas kynnysmatoksi. Tiedoks vaan 💅🏼

Synttärit.

Tänään minulla on synttärit - neljäs seitsemän vuoden sykli päättyy.

Tuntuu - on jo pitkään tuntunut - tosi vahvasti siltä, että olen syntymässä uudestaan; että muutun ihmisenä valtavasti ja loksautan suuren määrän palasia vihdoin paikoilleen.

Vaikka olen toki muuttunut ihan jatkuvasti viimeisen kolmen vuoden aikana. Kolme vuotta sitten päätin lopettaa autopilotilla kulkemisen, ja aloin aktiivisesti ja intensiivisesti työstämään traumojani ja etsiskelemään mielipiteitäni, arvojani, rajojani sekä todellista itseäni ja syvintä olemustani. Sitä olen tehnyt kiihtyvällä tahdilla ensin psykologin avustuksella, nyt viimeisen puoli vuotta ihan yksin. Tai toki olen saanut apuja ja näkökulmia myös ystäviltäni sekä kumppaniltani.

Kuten sanottua, tuntuu, että suuria muutoksia on tapahtumassa. Monet asiat ovat selkeästi tulleet päätökseensä; olen viime aikoina nähnyt toisaalta edessäni vain umpikujia, mutta tiedän niiden lopulta muuttuvan uusiksi, avattaviksi oviksi.

Tein viime viikolla päätöksen jättää selittelyn, asioiden selvittelyn, ja muiden huonon käytöksen liiallisen ymmärtämisen pois - tai ainakin vähemmälle. Päätin alkaa kuunnella itseäni joka hetki, päätin olla joustamatta ja venymättä äärimmäisyyksiin muiden yrittäessä polkea rajojani. Minun täytyy muuttua, jotta elämäni ja olotilani muuttuvat.

Eilen tuli tasan kuukausi siitä, kun aloin kirjoittaa ylös jokaisen itkuni ja niiden syyt. Itkin kuukauden aikana 73 kertaa. Minun täytyy muuttua.

Some ja parisuhde.

Jotkut varmaan ihmettelevät ja hiljaa paheksuvat, kun kirjoitan suhteestani negatiivisia asioita someen. Kun pitäisi mielummin olla hiljaa ja selvittää asiat kumppanin kanssa kahdestaan.

Olen valitettavasti nähnyt, miten sairas ja vaarallinen tämä maailma ja ihmiset osaavat olla. Minun on pakko suojella itseäni - varsinkin, jos toisen käytöksessä näkyy vähänkin tuttuja piirteitä.

Enää ei tule tilannetta, jossa olen useasti ollut; jossa toinen kohtelee minua neljän seinän sisällä huonosti, mutta kukaan ei tiedä siitä, sillä en uskalla kertoa - enkä uskalla lähteä pois. Sellaista ei vain tule enää. En suostu siihen.

Lisäksi olen kyllä yrittänyt selvittää asioita ihan kahdestaan. Olen joustanut rajoistani ja mielipiteistäni, olen antanut anteeksi aina uudestaan. Olen yrittänyt väkisin unohtaa asioita, sillä mieleni ei ole pystynyt käsittelemään niitä - jos en yhtään ymmärrä, miten toinen voi toimia jollain tavalla, yritän yleensä unohtaa asian. Varsinkin, jos kyseessä on ihminen, josta yritän tykätä.

Tuo onkin iso ongelma minulle; mieleni sulkee automaattisesti satuttavat asiat pois. Olen tehnyt sitä lapsesta saakka, ja teen sitä edelleen. Siksi olen jatkanut parisuhteita inhottavien ihmisten kanssa, heidän satuttavista teoistaan ja sanoistaan huolimatta.

Miten rakastat vanhempaa, joka pahoinpitelee äitiäsi - ellet nimenomaan siten, että unohdat hänen tehneen niin?

Moni suhteeni on mennyt samalla kaavalla; toinen kohtelee minua huonosti ja ylittää rajojani, suljen tilanteet pois mielestäni, ja jatkan suhdetta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jossain kohtaa asiat nousevat silti esiin. Väkisin, ja kaikki kerralla. Ikään kuin silmäni avautuisivat näkemään toisen inhottavan puolen. Ja siinä kohtaa minun on itsesäälin, inhon ja kuvotuksen saattelemana lopetettava suhde.

En siis tee asioita mulkkuuttani tai kiusatakseni muita. Kaikkeen löytyy loogiset syyt.

Väsymys.

Puhuin aiemmin siitä, miten loputtoman väsynyt olen ollut.

Olen ollut ahdistunut, itkuinen ja yrittänyt miettiä, miten voisin muuttaa elämääni helpommaksi ja paremmaksi.

Pohdin kauan, pitäisikö tässä tilanteessa ottaa sairaslomaa töistä. En silti tehnyt niin, sillä kaikesta huolimatta edelleen jollain tapaa häpeän psyykkisiä ongelmia - häpeän väsymystä, ahdistusta ja paniikkia. Häpeän traumoja ja pelkoja.

Mutta lopulta soitin terveyskeskukseen. Kerroin, miten väsynyt ja loppu olen tähän kaikkeen, ja että muutamakin päivä rauhoittumista auttaisi alkuun. En saanut sairaslomaa, sain lääkäriajan kuukauden päähän. Fiksuimmat arvaa, ettei siitä välttämättä ole ihan kauheasti apua tämän hetken akuuttiin kriisiin.

Olen usein kipeä. Flunssaa, päänsärkyä, vatsakipuja, jopa kuumetta. Olen yleensäkin usein ollut kipeänä, mutta viimeisen vuoden ajan se on ollut lähes tauotonta.

Olen alkanut pohtia, voisiko henkisillä ja fyysisillä kivuilla ja vaivoilla olla jokin yhteys. Voiko tulla mahatauti tai flunssa tai kuumetta, jos on tarpeeksi pitkään psyykkisesti kovilla? Kyllä varmaan.

Kerroin töissä huonosta olostani. Kuten stooreissa kirjoitinkin, saan nyt olla joustavammin etätöissä - alan pitää joka viikko ainakin kaksi etäpäivää.

Etätöiden kautta saan aikaa olla yksin kotona. Itse työhän ei kuormita minua. Olen loppu parisuhteeni aiheuttamiin negatiivisiin fiiliksiin; pahaan mieleen, ahdistukseen ja ajoittaiseen epätoivoon. Olen loppu riitoihin, syyllistämiseen ja epäkunnioittavaan puheeseen. Olen loppu itseni kyseenalaistamiseen.

Mietit varmaan, miksen sitten eroa. Rehellisesti sanottuna samaa olen miettinyt itsekin. Sinisilmäinen, naiivi puoleni haluaisi edelleen uskoa muiden hyvyyteen. Vaikka saisin päivittäin todisteita siitä, ettei se kannata.

Keskityn nyt itseeni. Hoidan itseni ja mieleni kuntoon, kaikki muu on nyt toissijaista. Pikkuhiljaa.

Minä olen elämäni tärkein ihminen. Ja sinä olet elämäsi tärkein ihminen. Ehkä olisi jo korkea aika alkaa kohdella itseämme niin.

Kumppanin some.

Hetki sitten keskustelin erään ystävän kanssa siitä, että kumppanin somenkäyttöä ei saa rajoittaa - syynä on aina vain oma epävarmuus, ei niinkään kumppanin toiminta.

On hyvin pitkälti totta, että mikäli sinulla on tarvetta alkaa rajoittaa kumppanisi somenkäyttöä (esimerkiksi kuvista tykkäilyä), syynä on oma epävarmuutesi.

Mutta mielestäni olisi laiskuutta pitää sitä kaikenkattavana totuutena, ja kehoittaa vain olemaan olematta epävarma. On aiheellista pyrkiä katsomaan tuon epävarmuuden taakse - mistä se johtuu.

Mikäli kumppanisi on esimerkiksi verrannut ilkein ja alentavin sanankääntein sinua muihin; puhelimen näytöllä näkyviin ihmisiin, on täysin ymmärrettävää tuntea epävarmuutta sekä tarvetta kieltää noista kuvista tykkäily. Tai jos kumppanisi on tuonut ilmi epäilyttäviä ajatusmalleja tykkäysten taustalla - jos hän vaikkapa ajattelee kyseiset kuvissa esiintyvät naiset vain esineinä.

Tai jos tykkäily ei olekaan tykkäilyä, vaan ilmiselvää kuolaamista; alastonkuviin reagointia, viestien lähettelyä, lisäkuvien pyytämistä. Näissä tapauksissa varsinkin on täysin ymmärrettävää kokea epävarmuuden tunteita. Kuten entinen psykologini sanoisi; ”normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen”.

Joka tapauksessa, mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta rajoittaa toisen toimintaa. Mutta jos kumppanisi jatkuvista huomautteluistasi huolimatta jatkaa satuttavaa toimintaa; rikkoo rajojasi ja suhteenne rajoja, voisi olla aiheellista miettiä, haluatko olla sellaisen ihmisen kanssa.

Somekäytös saattaa kuulostaa pieneltä, lähes mitättömältä syyltä erota, mutta se on usein vain jäävuoren huippu; kertoo hyvin paljon ihmisen ajattelutavasta muutenkin. Somekäytös saattaa esimerkiksi paljastaa, miten hän suhtautuu muihin ihmisiin, esimerkiksi naisiin. Näkeekö hän itsensä muiden kanssa samalla tasolla, vai kilometrejä heidän yläpuolellaan? Näkeekö hän naiset vain esineinä?

Epävarmuutesi on toki sinun asiasi, sinun täytyy itse hoitaa ja käsitellä se parhaasi mukaan. Toista ei voi muuttaa - vaikka saisit hänet painostettua lopettamaan muiden kuolaamisen, muuttuuko ajatusmallit siellä taustalla kuitenkaan? Some on vain yksi väylä tuon ajatuksen näkymiseen. Muitakin on.

Alkoholi.

Edellinen tekstini kuulosti ilmeisesti kärjistetyltä ja tuomitsevalta. Mitä se siis myös oli.

En ajattele, että kaikki, jotka joskus avaavat korkin, tekevät sen paetakseen ongelmiaan - sekä omaavat alkoholiongelman.

Mutta haluan silti kyseenalaistaa täällä vallitsevan alkoholikulttuurin ja yleisen hyväksynnän ryyppäämistä kohtaan. Miksi on normaalimpaa ja sosiaalisesti hyväksytympää juoda, kuin olla juomatta?

Monet tykkäävät selitellä juomistaan - itselleen sekä muille. Ongelmattomuutta todistellaan esimerkiksi sillä, ettei juo kuin vaikkapa kerran kuukaudessa. Mutta jos sinulla on vain kerran kuukaudessa mahdollisuus juoda, eikö se silloin tarkoita sitä, että juot aina kun voit? Jos juo aina kun on mahdollisuus, mielestäni se kuulostaa jo ongelmalta. Jos ei voi olla juomatta. (Ja selittely ja todistelu jo itsessään kertovat jotain.)

”Voisin kyllä olla juomatta jos haluaisin” - mikset sitten ole? Koitapa ihan piruuttasi jättää tilaisuus käyttämättä. Ehkäpä sitten huomaisit jotain. Vaikka kaikki olisi täydellisesti juomisen kannalta; hyvä fiilis, rahaa tilillä, vapaa viikonloppu, seuraa ja juhlapaikka valmiina. Pystyisitkö jättää menemättä?

Kuten sanoin, kaiken pohjana on täydellinen rehellisyys itselleen sekä muille. Se vaatii aika paljon.

En silti yritä pakottaa ketään lopettamaan - siinäs juot ihan niin usein kuin haluat. Haluan sinun silti muistavan, että voisit käyttää aikasi paremminkin.

…Voisit myös aivosolujen tuhoamisen sijaan alkaa kehittää niitä tms tylsää helpompi vaan siirtää kaikki paska eteenpäin muille nimittäin MINÄ haluan pitää HAUSKAA

Keväällä 2020 lopetin juomisen kokonaan.

Siihen asti olin juonut usein. Yleensä join joka toinen viikonloppu. Aina välillä pidin muutamien kuukausien taukoja.

Humalassa oli useimmiten hauskaa. Silti halusin lopettaa juomisen - en vain tiennyt, miten. Lopettaminen tuntui jo ajatuksena mahdottoman vaikealta.

Olin sosiaalisesti hyvin estynyt; panikoin, ahdistuin ja jäädyin sosiaalisissa tilanteissa. En uskaltanut puhua ihmisille, vapaa-ajallani olin yksin tai perheenjäsenteni kanssa.

Alkoholi auttoi siihen. Humalassa uskalsin puhua ihmisille, menetin estoni sekä ahdistukseni. Pakenin ongelmiani; ei tarvinnut käsitellä traumoja, sen kun vain avasi korkin ja nollasi pään.

Joskus puhuinkin siitä, miten kokoajan kyllä tiesin, ettei meno voi sellaisena jatkua ikuisesti. Ongelmia ei pysty pakenemaan loputtomiin, lopulta ne saavuttavat sinut. Parempi siis olisi lopettaa juoksu ja katsoa demoneja suoraan silmiin.

Päätin siis lopettaa juomisen. En nimittäin halunnut paeta enää. (Ja tbh vaikka kuinka selittelisit juomistasi ”hauskanpidolla”, tosiasia on, että juot paetaksesi jotain. Itsestään selvillä oleva ihminen ei tarvitse alkoholia tai muita päihteitä.)

Lähes kolme vuotta olin täysin tipattomalla. Tammikuussa päätin kokeilla, miten alkoholi minussa vaikuttaisi nyt, kun ei ole enää mitään paettavaa. Uskallan ihan selvinpäin puhua ihmisille, mennä paikkoihin, tehdä asioita ja kohdata kaikki tunteeni.

Lopputulos oli juuri sellainen, kuin arvelinkin. Päässäni oleva hälytysjärjestelmä kytkeytyi pois päältä, muuten olin ihan normaali oma itseni. Olen hälytystilastani puhunut ennenkin; ihan tavallisissa tilanteissa olen jatkuvasti varuillani; tarkkailen ympäristöäni, olen täysin varma, että pian joku hyökkää. Kaikki tämä siis loppui yhdeksi illaksi.

Aion silti jatkaa tipatonta. En tarvitse päihteitä, selviän elämästä kyllä jatkuvan hälytystilankin kanssa. Ja ajan kanssa saan sen pysyvästi loppumaan.

En suosittele ketään kokeilemaan tai käyttämään päihteitä. Ne voivat silti toimia hyvinä työkaluina - jos siis tietää, mitä tekee ja osaa olla joka hetki täysin rehellinen itselleen. Harva osaa, jos kukaan.

P.S. Juo tai parane, molempia et varmasti saa.

Hukkaan itseni 3.

Viime tekstissä totesin, että kaiken taustalla ja syynä on se, että hukkaan yhteyden itseeni ja sisimpääni.

Sekään ei kuitenkaan ole koko totuus.

Päässäni edelleen vaikuttavat - jo lapsena opitut - käsitykset parisuhteista ja naisen ja miehen roolista saavat minut tarkastelemaan suhdettani ja kumppanini toimintaa tietyltä suunnalta ja hakeutumaan jo entuudesta tuttuun uhrin rooliin. Sietämään satuttavia sanoja kertomatta ääneen, miltä oikeasti tuntuu.

Jo lapsena opitut käsitykset yksin pärjäämisen arvostettavuudesta saavat minut venyttämään rajojani ja käyttämään akkuni ja energiani miinukselle asti. Sietämään pahaa mieltä ja huonoa kohtelua, joten lopulta automaattisesti vihaan kumppaniani; hänhän ylittää rajojani jatkuvasti. Tietämättään, tosin.

Sukupuolinormit, parisuhdemallit ja tyttönä kasvatettuun ihmiseen kohdistuvat odotukset ja vaatimukset opin niin ikään jo lapsena. Ne aiheuttavat loputtomasti ahdistusta, minä kun en sovi rooleihin ja muotteihin, joihin pitäisi sopia. Nykyään tiedän, ettei pidä. Mutta kyseiset ajatukset ovat juurtuneet niin syvälle mieleen, että niitä on hankala poistaa sieltä, vaikka järjellä tietäisin ne vääriksi.

Tuntuu, että kumppanini imee kaiken hapen kotoa jatkuvalla kyselyllään. Se taas johtuu siitä, että meillä on täysin erilaiset kokemukset ja normit lapsuudesta; minua ei ole huomioitu, eikä minulta ole jatkuvasti kyselty vointia ja fiiliksiä. En ole tottunut siihen, että minua huomioidaan lähes tauotta. Nyt kun niin tapahtuu, se ahdistaa.

Kaikesta huolimatta kumppanini on kyllä syyllistynyt rajojeni ylittämiseen ajoittain tietoisestikin - tai ainakin se näyttäytyy minulle niin - mutta suurin syyllinen kaikkeen löytyy silti edelleen lapsuudestani.

Joskus ihmiset jaksoivat hokea minulle, ettei yksi ihminen voi toisen elämää pilata. Eipä niin.

Hukkaan itseni 2.

Kerroin viime tekstissä yksinolon tarpeestani - miten pitkään johtuneen ahdistuksen syy on siinä, etten ole ollut yhteydessä itseeni.

En silti tarkoita, että tämä kumoaisi edelliset tekstini; ettei parisuhteeni ja asumisjärjestelymme aiheuttaisi valtavasti ahdistusta. Ettei alkusuhteen ilkeät sanat ja niistä johtuva itseni kyseenalaistaminen ja lopulta inhoaminen vaikuttaisi minussa edelleen, aiheuttaen itkuisuutta ja pahaa mieltä. Ettei ahdistusmöykky itsessään aiheuttaisi erinäisiä lieveilmiöitä; itseinhoa, huonoa itsetuntoa ja itseni ja tunteideni sivuuttamista - itseni haukkumista ja kiusaamista.

Mutta kaikki nämä selittyvät itseni hukkaamisella. Jos en hukkaisi yhteyttä sisimpääni, en olisi minulle ilkeä - tai antaisi kenenkään muunkaan olla. En uskoisi ilkeitä sanoja, en kyseenalaistaisi itseäni ja arvoani muiden kehoittaessa minua tekemään niin.

En venyttäisi rajojani liiallisuuksiin, en käyttäisi akkujani loppuun, en yrittäisi vakuuttaa muita minun arvostani ja hyvyydestäni - sillä jos olen yhteydessä sisimpääni ja siten itsevarmasti sinut itseni kanssa, en edes olisi ihmisten kanssa, joille pitäisi vakuutella mitään; jotka oma-aloitteisesti eivät näkisi arvoani ja hyviä puoliani. En sietäisi huonoa kohtelua, minkäänlaista.

Jos en hukkaisi itseäni, pitäisin kiinni tarpeestani olla ajoittain yksin, tekisin vain asioita, joita haluan tehdä ja keskittyisin hyvinvointiini - tuntematta syyllisyyttä, jota minulle yritetään (itseni ja muiden toimesta) syöttää. Jos en hukkaisi itseäni, olisin onnellinen - tekisin kaikkeni sen eteen.

Joten siksi sanoin, että kaikkeen olikin syynä itseni hukkaaminen.

Vaikka joku kohtelisi minua väärin ja polkisi rajojani, taustalla olen silti minä, joka sallin hänen toimia niin.

Hukkaan itseni.

Viime aikoina olen taas huomannut, että olen hukannut itseni.

Ja sen olette varmasti huomanneet teksteistänikin. En saa mistään kunnolla otetta, olen ahdistunut ja itkuinen. Elämä tuntuu pyörivän kehää, ja olen umpikujassa. Pitäisi siis keksiä ulospääsy itse; tehdä jokin radikaali muutos elämässä.

Lähes poikkeuksetta näissä tilanteissa ulospääsy onkin lähempänä kuin arvaankaan; täytyy kääntää katse itseeni, sisimpääni. Muodostaa uudelleen jo kadotettu yhteys itseeni ja lapseen sisälläni.

Kuten olen sanonutkin, tarvitsen hyvin paljon yksinoloa ja omaa aikaa. Tarvitsen niitä, että saan ylläpidettyä yhteyttä itseeni.

Erakkogeeni, kuten meidän suvun yksinäisiä ihmisiä on tykätty kuvailla. Vai olisiko sittenkin kyseessä vain niin massiivinen epäluottamus ihmisiä kohtaan, että on pakko pitää kaikki turvallisen välimatkan päässä. Jo lapsena hukattu suora yhteys omaan itseen, että tarvii extrapaljon keskittymistä ja yksinoloa pitääkseen itsensä kasassa.

Yleensä ihmisillä se taitaa toimia ihan automaattisesti. Koko persoona ja oma minuus on niin yhteneväinen ja kasassa, ettei mitään yhteyksiä tarvitse muodostella ja aktiivisesti ylläpitää.

Minun koko persoona ja minuus on osina, irrallaan, jotkut hyvinkin kaukana toisistaan. Täytyy tosissaan keskittyä, että saan pidettyä kaiken kasassa. Ja usein elämä, arki ja monimutkaiset ihmissuhteet tulevat tielle. Siksi tarvitaan maadoittumishetkiä, aikaa vain itsensä ja jokaisen osan kanssa. Tilaa hengitellä ja etsiä osia. Tilaa kuunnella itseään.

Joko olen kiinni jossakin toisessa ihmisessä, tai olen kiinni itsessäni. Molempia en ilmeisesti saa.

Pidä kiinni itsestäsi. Älä anna osien ja äänesi hukkua elämän myrskyissä. Sinä olet elämäsi tärkein henkilö. 💕

Olen hyvin usein hyvin loppu.

Olen ennenkin useasti kertonut siitä, miten ylikuormitun todella vähästä, joskus ihan tyhjästä. Käytän kaiken vähäisen energiani ympäristön analysointiin ja hälytystilassa olemiseen, joten sitä ei jää tarpeeksi asioihin, joita ”kuuluisi” tehdä - arjen pyörittämiseen, äitiyteen, töihin ja parisuhteen ja kodin hoitamiseen.

Olen siis todella väsynyt. Itken myös usein. Kaksi viikkoa sitten aloin merkata ylös jokaisen itkuni, sekä itkun syyn (paneudutaan niihin tarkemmin joskus myöhemmin).

Kahden viikon - eli neljäntoista päivän - aikana olen itkenyt 31 kertaa. Neljänä päivänä en itkenyt kertaakaan. Pahimpana päivänä itkin 7 kertaa. Itkujen syitä olivat esimerkiksi parisuhde, väsymys tai ahdistus esimerkiksi ulkonäöstä tai sukupuolesta.

En ole jaksanut käydä salilla taas moneen viikkoon. Tänään ilmoitin kumppanilleni, että voisimme mennä salille. Sillä tänään oli ensimmäistä kertaa moneen viikkoon sellainen olo, että voisin jaksaa treenata.

Tajusin, että elän jatkuvasti äärirajoilla. Käytän kaiken energiani ihan loppuun, ahdistun ja itken. Päivästä toiseen samaa - vaikka tekemäni asiat olisivat kivoja ja mieli olisi hyvä, jos käytän kaiken energiani ja vähän ylikin, lopputuloksena on paha mieli ja uupumus.

Heti, kun olisi vähänkin ylimääräistä energiaa - tai paremminkin heti, kun en elä velaksi - etsin ja suunnittelen tapoja, joilla voisin tyhjätä akkuni miinukselle asti.

Voi kun osaisinkin jättää energiaa vähän säästöön. En käyttäisikään ihan kaikkea, vaan säästelisin ja jättäisin itselleni tilaa elää ja nauttia olostani. Ymmärtäisin, että traumat ja työt vaativat ison osansa, joten loppujen kanssa täytyy olla säästeliäs ja harkita tarkoin, ovatko tekemäni asiat uupumuksen ja jatkuvan pahan mielen arvoisia.

Ehkä en menekään tänään salille, ehkä menen vain kotiin ja teen asioita, jotka tuovat hyvän mielen ilman ylikuormitusta, ahdistusta ja sosiaalista ähkyä.

Sillä sali ei sitä enää minulle tuo. Ei ainakaan tässä hetkessä.

Nykyinen elämäntilanteeni ahdistaa minua ajoittain suunnattomasti.

(Luvassa tajunnanvirtaoksennusta ilman filtteriä.)

Tarvitsisin todella paljon yksinoloa ja rauhaa, mutta sitä ei luonnollisestikaan saa, kun asuu kahden ihmisen kanssa. Olen todella harvoin hetkeäkään yksin, mutta silloin kun olen, huomaan, miten vapauttavaa se on. Tunteet tulevat juuri sellaisina kuin ovat, saan ja voin tuntea ja näyttää ne, ja sitten ne poistuvat. Pystyn hengittämään.

Yhdessä ollessa mikään tunne ei tule selkeänä - kaikki on harmaata ahdistusmössöä, joka kasvaa ja kasvaa, kunnes en pysty enää olemaan, vaan romahdan täysin. Tunnen jatkuvasti ahdistusta, syyllisyyttä ja (itse)inhoa.

Yhdessä asuminen ei siis taida sopia minulle. En osaa tarkasti sanoa, mistä kaikesta se johtuu. (Tai osaan, mutten silti erinäisistä syistä tee niin.)

Mutta parisuhde eri osoitteissa ei myöskään sovi minulle. En pysty rauhoittumaan ja oikeasti elämään, kun kaikki on pelkkää aikataulua ja suunnitelmaa. Ajatuksen tasolla yhdessä asuminen olisi toimivin ratkaisu.

Mutta kun ei ole.

Voiko todella olla niin, että vaikka itse haluaisin parisuhteen, se ei silti sovi minulle? Jos taas olen sinkkuna ja yksin, kaipaan toista siihen vierelle. Kun on toinen vierellä, kaipaan rauhaa ja yksinoloa. Mikään ei sovi, ja mikään ei toimi. Toki asiaan varmasti suuresti vaikuttaa negatiiviset tunteet, joita toisen toiminta ja sanat minussa aiheuttavat, sekä alkusuhteen inhottavat asiat, joita en osaa (enkä ehkä haluakaan) unohtaa.

Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?

Rajojen puolustaminen.

Olen kuullut puhetta siitä, miten ollessasi suhteessa sinun pitäisi lopettaa omien rajojesi raivokas puolustaminen, ja keskittyä toiseen, ja teidän suhteeseenne. Että ei ole rakkautta se, että keskittyy itseensä ja siihen, ettei omia rajoja rikota.

Helppo sanoa, jos omia rajoja ei ole koskaan jatkuvasti rikottu ja poljettu. Ja helppo sanoa, jos edelleen, suhteessakin, kaikki toiminta tapahtuu toisen rajoilla, jatkuvasti niitä vähän härnäten ja venyttäen. Ollaan kaukana sinun rajoistasi, eihän sinun silloin tarvitse pelätä, että niitä rikottaisiin.

Suhteessa - ja elämässä muutenkin - ensin täytyy varmistaa, että rajojasi kunnioitetaan; että saat olla rauhassa eikä sinun tarvitse pelätä. Vasta sitten voidaan unohtaa rajat ja niistä puhuminen ja niistä näkyvästi kiinni pitäminen. Jos on mahdollisuus sille, että toinen niitä rikkoo, rajoista täytyy aktiivisesti pitää kiinni ja muistuttaa niiden olemassaolosta.

Ehkä sinun ei tarvitse pelätä rajojesi puolesta, jos viihdyt jatkuvasti toisen rajoilla - olet siis suurella todennäköisyydellä itse se, jonka toimintaa pelätään. Ei hyväksikäyttävä eksänikään varmasti pelkää, että joku käyttäisi häntä hyväkseen. Koska hän tekee sen itse. Eikä väkivaltainen perheenjäseneni varmasti pelkää joutuvansa väkivaltaiseen suhteeseen. Hän on itse se, joka lyö.

Tässä asiassa on usein kaksi selkeää roolia, itse olen aina automaattisesti ajautunut siihen toiseen. Olen aina automaattisesti se, jonka rajojen yli hypellään ihan huvikseen vain. Ja itse taas suodatan puheeni ja tekoni sen kautta, etten vain ylittäisi toisen rajoja tai aiheuttaisi pahaa mieltä.

Ehkä syy sille, ettet puolusta rajojasi ei olekaan se, että olet niin viisas ja mahtava ja ymmärtänyt, miten maailma ja parisuhteet toimii. Ehkä et puolusta rajojasi siksi, ettei sinun tarvitse.

Naisen paikka.

Sanoin edellisessä tekstissäni miten rakastan sitä, että saan ottaa huomiota ja katseita vastaan ilman, että se velvoittaisi minua tekemään tai antamaan mitään.

Uskoisin, että jokainen naisoletettu tietää, mistä puhun. Miten väsyttävää ja uuvuttavaa on, kun joudut - olet joutunut lapsesta saakka - miettimään olemisesi ja tekemisesi tarkasti, ettet vain anna vääriä signaaleja.

Mietitään asiaa nais-mies-asetelmana, sillä sitä se yleensä on.

Miehet innokkaasti etsivät ja löytävät merkkejä ja signaaleja naisen haluista - joita ei usein edes ole. Jo pelkkä asuvalinta voi miehen aivoissa kääntyä vihreäksi valoksi, suostumukseksi ja pyynnöksi.

Puhuin kerran erään miespuolisen läheiseni kanssa baarikulttuurista (joka on yksi naurettava peli jo itsessään). Hän kysyi, tykkäänkö pelata silmäpeliä miesten kanssa, nimittäin hän tekee sitä naisten kanssa. Viihdyttävää, kevyttä hauskanpitoa. Niin varmaan.

Aluksi hämmennyin ja ehkä vähän suutuin. Enhän minä ole naisoletettuna voinut sellaista tehdä, naurettavaa edes kysyä.

Naisena sinun täytyy jatkuvasti olla varuillasi miesten kanssa. Ettet vain vahingossa anna ymmärtää, sillä sitten sinun täytyy myös ymmärtää antaa. Et voi pelata harmitonta silmäpeliä, sillä mies saattaa ottaa sen vihreänä valona - kutsuna sänkyyn.

On vaarallista antaa miehelle vääriä merkkejä. Sillä mies - varsinkin tullessaan lopulta torjutuksi - voi suuttua, sekä pahimmassa tapauksessa raiskata tai tappaa. Harva (yö)elämässä tapaamani mies on hyväksynyt eitä vastaukseksi.

Harmittomatkin pelit muuttuvat vaarallisiksi, jos olet nainen tai naiseksi miellettävissä, ja vastapuoli on mies.

Siksi tuntuu ihanalta, kun joskus saa ottaa huomiota vastaan ilman velvollisuuksia ja vastapalveluksia. Ilman pelkoa siitä, että jos pidän kiinni rajoistani, minut voidaan tappaa.

Alan helposti uskomaan, etten pärjäisi yksin.

 Tämä näkyy varsinkin parisuhteissa. Haluaisin tehdä asioita yhdessä ja jakaa arkeni kokonaan toisen kanssa. Mutta aina huomaan lopulta olevani tilanteessa, jossa en uskalla enää tehdä asioita yksin - en osaa enää olla yksin.

Tämä tapahtuu varsinkin, jos minulle osoitetaan, etten pärjäisi yksin. Jos tuppaudut mukaan viemään roskia joka kerta, en lopulta enää usko voivani tehdä sitä ilman sinua. Jos jaan koko elämäni ja koko itseni sinun kanssasi, en lopulta enää usko voivani elää ilman sinua. Jään riippuvaiseksi, ja menetän uskoni omiin kykyihini.

Tähän vielä jos lisätään erinäisiä kommentteja, jotka vahvistavat orastavaa epäuskoa itseeni, kasvattavat syyllisyyttä erillisyydestäni, ja saavat sinut näyttäytymään silmissäni pelastajana ja ainoana oljenkortenani, lopputuloksena on katastrofi.

Siksi pidän kiinni itsenäisyydestäni ja erillisyydestäni. Siksi pidän kaikki - jopa kumppanini - käsivarrenmitan päässä itsestäni. En voi ottaa riskiä, että menetän itseni. Se tapahtuu valitettavan helposti.

Aina välillä otan itsenäisiä askeleita, vaikka pelottaisi. Avaan ovia, vaikka jokin ääni päässäni vakuuttelisi, etten voi - enkä edes oikeasti halua - tehdä mitään yksin.

Aina välillä menen uusiin tilanteisiin, tapaan uusia ihmisiä, kokeilen uusia asioita. Vaikka pelottaisi, ja vaikka yrittäisin taistella itseäni vastaan.

Lauantaina olin alastonmallina. Kuusi ihmistä tuijotti minua ja alastonta vartaloani koko päivän. En tuntenut häpeää tai pelkoa. Tunsin olevani elossa, ja oma itseni. Tunsin olevani sinut itseni ja ulkonäköni kanssa. Sain lempeitä ja hyväksyviä katseita, kauniita sanoja ja epäseksuaalista huomiota. Huomasin rakastavani sitä, että minua katsotaan esineellistämättä. Rakastan sitä, että saan ottaa huomiota ja katseita vastaan - ilman, että se velvoittaisi minua tekemään tai antamaan mitään.

Pärjään kyllä yksin, ja nautin pelkojen kohtaamisesta ja haaveiden toteuttamisesta - vaikka pelottaisi. Muistan sen taas hetken aikaa.

Minua on helppo ohjailla.

Olen ennenkin puhunut tästä, tai ainakin sivunnut asiaa. Minut saa helposti ajattelemaan ja sanomaan ja tekemään asioita, joita en oikeasti tekisi tai haluaisi tehdä. Mielipiteitäni on helppo ohjailla haluttuun suuntaan. Siinä yksi merkittävä syy ihmissuhteideni ongelmiin.

Ajaudun yleensä yhteen voimakastahtoisten ihmisten kanssa - sellaisten, jotka pitävät kynsin hampain kiinni omista näkemyksistään, ja jotka löytävät kaikkeen syyn mieluiten jostain muualta kuin itsestään.

Minä taas olen päinvastainen. Haluaisin kovasti miellyttää, ja olla sellainen kuin toinen haluaa. Löydän helposti syyt kaikkeen itsestäni - vaikka järjellä tietäisin, että toinen on mokannut. Ajattelen helposti, että perimmäinen syy on silti minussa, olen ehkä liian ärsyttävä tai tylsä, ehkä liian laiska tai ruma tai outo. Tai ehkä olen liian herkkä, ja siksi koin hänen tekonsa väärinä. Minusta saa liian helposti kynnysmaton.

Haluaisin, että asia olisi toisin. Ja välillä yritänkin pyristellä vastaan. Toivoisin vain, että kukaan ei yrittäisi puskea omia mielipiteitään ja näkemyksiään läpi - sillä läpi ne varmasti menevät. Mutta samalla hukkaan itseäni, ja lopulta tulen ottamaan etäisyyttä kyseisiin ihmisiin. Haluaisin rauhaa ja tilaa kehittää omat näkemykseni, ja pitää kiinni niistä. Haluaisin rauhaa ja tilaa olla oma itseni.

Olen heikko, herkkä ja haavoittuvainen. Jos vihaat niitä puolia minussa, tulen lopulta vihaamaan sinua. Voin luvata.

Kaikki synnit.

Homous on väärin. Mies on perheen pää. Kun pyytää virheitään anteeksi, kaiken saa  - ja kaikki pitää - unohtaa. Kaiken saa anteeksi. Meikkaus on väärin. Sukupuolia on kaksi.

Televisiota ei saa katsoa. Musiikkia ei saa kuunnella. Hiuksia ei saa värjätä. Ehkäisyä ei saa käyttää. Seksiä ei saa harrastaa ennen avioliittoa. Ei saa tanssia. Ei saa juoda alkoholia. Ei saa masturboida. Ei saa erota.

Tai niin minulle opetettiin.

Jätin vuositeksteistä pois yhden elämäni merkittävimmistä tekijöistä - kaiken pahan mahdollistajan - uskon.

Minut kasvatettiin vanhoillislestadiolaisuuden opein. Jo lapsena ihmettelin koko touhua; kuvittelin, että aikuiset vain leikkivät mukana lasten takia, vähän niinkuin joulupukin ja hammaskeijunkin kanssa. Pikkuhiljaa ymmärsin, että aikuisetkin ovat yhtälailla aivopestyjä. Ja niin olin lopulta minäkin.

Uskoa pidettiin kaiken pahan peittona, oppeja ja sääntöjä sovellettiin sairaisiin ja laittomiin asioihin, joita kotona tapahtui. Uskon avulla kiristettiin, uhkailtiin ja peloteltiin.

Lahkon ulkopuolista maailmaa demonisoitiin; ”epäuskoiset” kaverit eivät olleet kovin tavoiteltava tai hyvä asia. Joten ripustauduin koko yläasteen ajan uskovaisiin ”kavereihin”, jotka kiusasivat, haukkuivat ja käyttivät hyväkseen.

Lahkon sisällä oli selkeä arvojärjestys; muutama suuri suku (kaikki sukua myös toisilleen) johtivat koko touhua; sanelivat, mitkä synnit olivat sittenkin ok - tietenkin juuri ne, joita he itse halusivat harjoittaa. Sukuihin kuulumattomia syrjittiin, kiusattiin ja halveksittiin.

🤮

Minut pakotettiin lapsesta asti kulkemaan viikottain seuroissa - viettämään tuhottoman kauan aikaa tilassa, jossa on täysin ok, hyväksyttävää ja normaalia, että vanha ukko istuu edessä ja kertoo, miten asiat on ja miten maailma toimii, esimerkiksi että naiset hei, jos ette jaksa harrastaa seksiä kotona niin koittakaa vain jaksaa.

Kun perheenjäseneni vangittiin kymmeniä vuosia kestäneen perheväkivallan ja raiskausten takia, järjestettiin seurat. Seurat, joissa vanhat ukot yksi kerrallaan kävivät edessä kertomassa, miten koko juttu olisi pitänyt sopia ja hoitaa ilman virkavaltaa. Kymmeniä vuosia kestänyt väkivalta - joka ei olisi ikinä loppunut ilman virkavallan puuttumista - olisi pitänyt pyytää ja antaa anteeksi, painaa villasella ja unohtaa. Uhria syyllistettiin, alennettiin ja häväistiin, yritettiin vaatia ottamaan vastuu kaikesta. Kuuntelin tätä kaikkea järkyttyneenä ja häpeissäni.

Kerroin joskus, miten äitilleni soiteltiin vangitsemisen jälkeen uhkauspuheluita. Soittajat olivat lähes poikkeuksetta uskovaisia - näitä herran enkeleitä ja Jeesuksen oikeita käsiä. Matkalla taivaaseen, niin vanhurskaita ja autuaita kun ovat.

Kaiken tämän jälkeen aina ottaessani täällä puheeksi uskon, saan vihaisia viestejä - miten kehtaan haukkua toisten elämäntapaa ja vakaumusta. Tuo elämäntapa oli lähellä tappaa meidät. Kehtaattekin yrittää hiljentää minut.

Millainen jumala hyväksyy väkivallan, mutta ei vaikkapa tanssimista? Kuka haluaa taivaaseen, jossa ovat myös kaiken tämän sairaan paskan mahdollistajat ja hyväksyjät? Millainen ihminen puolustaa väkivaltaista raiskaajaa? Entä millainen jumala? Miksi hyväksyisin uskon ja siihen kuuluvat ihmiset, jotka mahdollistivat ja hyväksyivät väkivallan äitiäni kohtaan? Miten voisin antaa anteeksi? Tai varsinkaan unohtaa? Koskaan?

Olenko nainen?

(En halua vähätellä kenenkään sukupuolikokemusta.)

Saatte ihan rauhassa leikkiä noita teidän nais-miesjuttujanne. Jättäkää minut niiden ulkopuolelle.

Olen monta vuotta tehnyt perusteellista ja rehellistä tutkimusmatkaa itseeni, ja niistä vuosista ison osan kävin myös viikottain terapiassa. Kaiken tämän taukoamattoman pohtimisen, analysoinnin ja kyseenalaistamisen jälkeen väitän, että sukupuolijaottelu ja -ajattelu on olemassa vain tiettyyn pisteeseen asti. Kun tarpeeksi pohdit ja siten myös tajuat ja ymmärrät asioita, lopulta huomaat, ettei sukupuolia oikeastaan ole; jokaisessa ihmisessä on maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä. Ei ole lokeroita, ei ole mitään. Ne eivät oikeasti tarkoita yhtään mitään.

(Toki niitä pitää käyttää puheessa ja esimerkeissä, elämmehän sen verran takapajuisessa maailmassa, jossa esimerkiksi epätasa-arvoa on edelleen olemassa määrättömät määrät ja sukupuolinormit ja -jaottelu on merkittävässä roolissa. Pitää käyttää sitä kieltä, jota kuulijat ymmärtävät.)

Ennen kuin pääset siihen pisteeseen asti, että tajuaisit tämän, voit jo tehdä asioita ollaksesi parempi; voit kohdella muita hyvin ja kunnioittavasti, voit opiskella lisää, ja voit antaa jokaisen ihan itse määritellä itsensä. Vaikket vielä ymmärtäisi, miksi se on tärkeää.

Tuntuu, että kalju pääni on alkujärkytyksen jälkeen ihan ok ja hyväksyttävissä ja anteeksi annettavissa, kunhan kaikin muin tavoin sovin muiden määritelmään naisesta. Kunhan kaikin muin tavoin miellytän miesten silmää, pidän - joko oikeasti tai heidän kuvitelmissaan - asioista, joista naisten kuuluu pitää. Kunhan minut voi asettaa naisen lokeroon, täyttämään naiseuden määritelmät.

Minuun ei osata suhtautua. Ei osata ajatella, että en ole nainen - olen ihminen. Sinun ei tarvitse pystyä lokeroimaan minua ja määrittelemään sukupuoltani ulkonäköni perusteella. Minulle ei ole lokeroa - ei ainakaan yhtäkään sellaista, johon menisin vapaasta tahdostani.

En ole - tai ole olematta - nainen.

Teidän täytyy opetella suhtautumaan minuun minuna - ihmisenä, Tyttinä - ei naiseuden määritelmän kautta. Teidän täytyy opetella suhtautumaan kaikkiin ihmisiin niin. Sukupuoli ei määritä mitään. Sillä sukupuolia ei ole.

Vaikka puhun traumoistani ja menneisyydestäni, en tarvitse sääliä tai pelastusta.

Olen käsitellyt asiat, juuri siksi pystynkin puhumaan niistä. Jos en pystyisi, se voisi olla hälyttävää. Sillä se saattaisi kertoa siitä, etten ole asioita käsitellyt tai pohtinut.

Ja jos taas toistellaan itsestäänselvyyksiä, niin ”on heissä varmasti ollut hyviäkin puolia, on elämässä ollut hyviäkin asioita” - tottakai on. Jos ei olisi ollut yhtäkään hyvää hetkeä, en varmasti olisi enää täällä. Rajallinen merkkimäärä vaatii typistämään kunkin vuoden tapahtumat hyvin pieneen pakettiin. En voi käyttää tilaa siihen, että kerron, miten aurinko paistoi ja kumppanini hymyili minulle ja se tuntui kivalta. On pakko keskittyä suurimpiin juttuihin, yleisfiilikseen ja kokonaiskuvaan.

Kaikissa elämäni ihmisissä on varmasti ollut hyviäkin puolia. Tosin haluan uskoa, että tajuatte sen ilman erillistä huomautustakin.

Sen lisäksi itsekään en ole mikään pyhimys; olen tehnyt huonoja asioita, valinnut sanani väärin, ollut ärsyttävä ja inhottava.

Tämä ei ole mikään ”asioissa on kaksi puolta” -puheenvuoro, sillä asioissa ei koskaan ole vain kaksi puolta. Asioissa on lukematon määrä eri puolia, saman tilanteen voi nähdä ja selittää lukemattomilla eri tavoilla. Kaikki riippuu siitä, mihin kertoja haluaa huomion kiinnittyvän, ja mitä tarinalla haetaan. Näkökulma valitaan sen mukaan.

Joten lienee sanomattakin selvää, että itsekin olen ollut vajavainen, en lainkaan täydellinen ja virheetön, sillä ei kukaan ole.

Mutta tietynlaiset asiat eivät kumoudu tai lakkaa olemasta, vaikka vastapainoksi tekisi miten paljon hyvää. Väkivalta on väkivaltaa, vaikka välillä tekisit hyviä asioita. Sorto on sortoa, manipulointi on manipulointia ja raiskaus on raiskaus. Huolimatta siitä, mitä kaikkea muuta on tapahtunut.

Siksi teksteissäni keskityin pääpiirteisiin ja suuriin asioihin.

Olen tehnyt itse huonoja asioita. Kaikki elämässäni olleet ihmiset tekivät myös hyviä asioita. Tekivät he myös määrättömän määrän muuta paskaa, mikä ei teksteihin mahtunut.