Kriteerit ihmisille.

En etsi parisuhdetta, ehkä ainakaan perinteistä sellaista. Haluan antaa itselleni aikaa ja tilaa toipua viimeisestä suhteesta - ja samalla kaikesta muustakin menneestä. Haluan silti vielä uusia ihmisiä elämääni, ihan vain ihmisinä, ehkä mieluiten ilman ennalta päätettyä roolia.

Ehdottomat kriteerit, joista en haluaisi enää joustaa:

😽Empatiakyky, kyky asettua toisen asemaan ja aito halu ymmärtää muita

😽Kyky reflektoida itseään ja toimintaansa, ja nähdä omat virheensä

😽Vahva oikeudentaju, pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja oikeuden vaatiminen kaikissa tilanteissa

😽Aito rehellisyys ja toden puhuminen itselle ja muille

😽Vihervassarointi, feministiset arvot ja puolueen valinta vasemmasta laidasta

😽Hyvä huumorintaju, kyky ymmärtää sarkasmia ja nokkelia vitsejä ja sanaleikkejä

😽Laaja sanavarasto, kyky käyttää sitä

😽Aito kiinnostus minua ja kirjoittamiani tekstejä kohtaan

😽Aito hyväksyntä minua ja elämääni kohtaan; kyky hyväksyä esimerkiksi se, että minulla on lapsi ja iso perhe, olen tatuoitu, traumatisoitunut sekä työtön

😽Kyky ja halu keskustella lempeästi ja ymmärtävästi kaikesta; elämästä, tasa-arvosta, politiikasta, ihmisoikeuksista, traumoista, tunteista, mistä vain

😽Kyky kyseenalaistaa asioita, normeja, tapoja ja omia ja toisten ajatusmalleja

😽Tunneälykkyys, ja kyky tunnistaa ja tunnustaa ja sanoittaa omat tunteet

😽Sukupuolen moninaisuuden hahmottaminen, ymmärrys siitä, että sukupuoli on lähinnä vain sosiaalinen konstruktio

😽Halu ja pyrkimys kehittää itseään paremmaksi ihmiseksi

😽Ehdoton kieltäytyminen oman edun tavoittelusta muiden kustannuksella

😽Kyky hyväksyä itsessään feminiinisyys ja maskuliinisuus, ja kaikki muutkin puolet

😽Kyky tarkastella päihdekulttuuria kriittisesti ja kyseenalaistavasti

Bonukset, näistä voin joustaa:

😼Kiinnostus viherkasveihin ja kukkiin

😼Kiinnostus ja halu ajella joko autolla tai moottoripyörällä taikka istua bussin kyydissä taikka kävellä ympäriinsä

😼Tatuoinnit

😼Lävistykset

😼Kalju pää taikka erikoisen pitkät hiukset

😼Urheilullisuus, halu treenata yhdessä

😼Taito kirjoittaa elämästä ja itsestään

😼Mustanpuhuva pukeutumistyyli

😼Musta kynsilakka 🥹👉🏼👈🏼

😼Raittius

😼Roskien lajittelu, vihreät elämänarvot

Mitäs nyt?

Tunnen kyllä sen, että toipumiseen ja paranemiseen tulee menemään vielä jonkin aikaa. Tiedän, miten menneisyyttä ja traumoja käsitellään, ja miten niitä saadaan selvitettyä ja hoidettua.

Mutta… mitäs sitten? Mitäs sitten, kun olen päässyt yli suhteen ja eron aiheuttamista haavoista? Mitä sitten teen?

Olen aina elänyt tältä osin täysin saman kaavan mukaan. Olen aina pitänyt vierelläni vähintään yhden kiusaajan. Mitäs jos en päästäkään enää kiusaajia lähelleni? Mitäs jos minun ei tarvitsekaan enää käyttää energiaani ja resurssejani analysointiin, sovitteluun ja tilanteen tasalla pysymiseen? Mitä ihmettä teen kaikella vapaa-ajallani?

Ehkä voisin alkaa panostaa itseeni, täysillä ja kokonaan. Kehittää itseäni, hoitaa traumojani, tehdä asioita, joita rakastan; kirjoittaa, maalata ja tatuoida. Voisin kirjoittaa blogia, tehdä somea ja kirjoittaa kirjan.

Mutta se tuntuu jo ajatuksen tasolla väärältä. Itsekkäältä. Jättäisin jo lapsuudessa opitun roolin, ja alkaisin elää.

En ole koskaan tehnyt niin. En ole koskaan ajatellut, että voisin tehdä niin. En ole tiennyt, että minulla olisi lupa ja mahdollisuus valita itselleni jokin toinen rooli.

Olen luullut, että kohtaloni kirjoitettiin jo lapsena. Mitä jos kirjoittaisinkin sen uudestaan, omalla tavallani? Mitä jos tulevaisuuteni ei olisikaan väkivallan, vihan ja manipuloinnin värittämää, vaan saisin elää seesteistä ja turvallista elämää? Mitä jos minulla onkin oikeasti kaikki maailman lupa ja mahdollisuus tehdä niin?

Ehkä oma elämäni alkaa tästä.

Deittailu.

Olen sattuneista syistä miettinyt viime aikoina paljon deittailua ja ihmissuhteita. Olen koettanut saada selville, mitä ehkä itse kaipaisin ja haluaisin.

Hyvin yleinen suunta eron jälkeen olisi varmasti aloittaa sarjadeittailu, huoletonta seksiä mahdollisimman monen kanssa, ilman vastuuta ja yhteisiä tulevaisuudennäkymiä. Se ei ole minua varten. Ainakaan juuri nyt.

Edellinen suhteeni rikkoi jotain olennaista seksuaalisuudessani. Sen korjaamiseen menee aikaa, ja siksi haluaisinkin olla joutumatta tilanteisiin, joissa tuntisin olevani velvollinen harrastamaan seksiä. Haluan harrastaa seksiä tasan silloin, kun oikeasti itse haluan. Enää en muissa tilanteissa suostu siihen.

Seksi ilman tunnesidettä ei muutenkaan ole minun juttuni, ja tässä tilanteessa entistä vähemmän. Siispä haluaisin jotain ihan muuta.

Haluaisin ehkä läheisyyttä ilman seksiä. Kosketusta, silityksiä ja lempeää ja hyväksyvää läheisyyttä. Iho kiinni ihossa, eikä olisi siitä kiire minnekään. Ja jos tilanteet johtaisivatkin seksiin asti, olisi varmuus siitä, että haluan sitä.

Lisäksi haluaisin puhua. Tykkään kertoa elämäntarinaani, joten unelmatreffit voisivat olla monen tunnin keskustelu molempien syvimmistä traumoista ja kauheimmista kokemuksista. Sillä, tapahtuuko keskustelu peittojen alla lusikassa, sidonnan merkeissä vai pitkällä metsäretkellä, ei ole juurikaan väliä.

Metsäretki voisi välillä tauota laavulle, jossa istuisimme sylikkäin ja päivittelisimme muistojemme kauheutta. Katselisimme ympärillämme heräävää luontoa, ja hetki olisi täynnä ymmärrystä ja hyväksyntää. Ei paineita siitä, mihin suhteemme pitäisi johtaa. Vain kaksi ihmistä jakamassa ihanaa hetkeä ja ymmärrystä ja luomassa syvää yhteyttä toisiinsa.

Tässähän ihan herkistyy. Laitetaan yksi sellainen unelmatreffi, kiitos.

En halua olla inhottava.

Olen viimeisen vuoden aikana puhunut ihmisistä pahaa. Kaikista.

Yhdessä haukuimme muita, puhuimme pahaa ja päivittelimme muiden olemista ja elämistä. Ainoat keskustelut, joissa minua ei lytätty ja haukuttu, olivat ne, joissa puhuimme yhdessä muista ihmisistä. Se oli ainoa puheenaihe, josta ei kiertoteiden kautta käännetty huomiota minuun ja minun viallisuuteeni.

Minun täytyi myös haukkua kaikki, joita toinen voisi jollain lailla pitää uhkana itselleen ja suhteellemme. Kaikki, jotka laittoivat minulle viestiä tai edes tykkäsivät kuvistani.

Opin jo automaattisesti keksimään jokaisesta ihmisestä jonkin huonon puolen, välttääkseni riidan tai toisen loukkaantumisen. Oli helpompi haukkua muita, kuin kantaa vastuu toisen pahasta mielestä, ja vakuutella miten hän on kyllä parasta mitä voin kuvitella.

Samalla toki sain nähdä ja kuulla jokaisen naisen kehumista ja ylistämistä. Mutta kuten aiemmin olen maininnut; säännöt olivat meille täysin erilaiset ja epäreilut; monet koskivat vain minua.

Minussa taitaa sittenkin olla ilkeä ja inhottava puoli - vieläpä yllättävän vahvana - vaikka olen pitänyt itseäni oikeinkin kilttinä ja ihanana ihmisenä.

Tietyissä asioissa en käsitä ihmisiä alkuunkaan. Ja tilanteen niin vaatiessa teen kaikkeni välttääkseni ei-mihinkään perustuvan konfliktin. Yritin vain parhaani mukaan selviytyä ja sopeutua mahdottomiin tilanteisiin. Oikeuttaako se puhumaan pahaa? Ei todellakaan.

Joten; vaikkette edes tiedä puheistani, olen äärimmäisen pahoillani. Vihaan sitä ihmistä, joksi minun oli pakko muuttua selvitäkseni suhteessa. En halua olla ilkeä taikka inhottava, edes selän takana ja piilossa.

Unohda ja mene eteenpäin.

Minulta on kysytty, miksen vain unohda ja mene eteenpäin. Unohtaisin hänen tekonsa, ja meidän edes olleen olemassa. Jättäisin hänet ja hänen tekonsa täysin omaan arvoonsa, ja ilman huomiota.

Olisipa se noin helppoa. Asioita ja traumoja ei valitettavasti voi vain lakaista maton alle, ja olettaa niiden poistuneen systeemistä. Tällaiset asiat ottavat oman aikansa.

Traumat täytyy käydä yhä uudelleen ja uudelleen läpi, niin kauan, etteivät ne enää aiheuta minkäänlaisia tuntemuksia. Niin kauan, etten enää saa niitä miettiessäni paniikkikohtauksia, niin kauan, etten enää menetä yöuniani niiden takia.

Niitä täytyy käydä yhä uudelleen ja uudelleen läpi, niistä täytyy puhua ja kirjoittaa. Täytyy saada vertaistukea, kahlata läpi aiheesta kirjoitettuja artikkeleita ja kirjoja ja pyytää muilta näkökulmia erilaisiin tilanteisiin.

Voi kun voisinkin vain unohtaa kaiken. Ja vieläpä siten, että asiat poistuisivat lihasmuistista, enkä enää tuntisi fyysistä kipua ja kuvotusta käydessäni niitä mielessäni läpi, tai törmätessäni edes jollain tapaa samankaltaisiin tilanteisiin. Tai kuullessani hänen nimensä.

Traumoista voi kyllä päästä yli ja eroon. Mutta se ei tapahdu hetkessä, eikä se varsinkaan tapahdu vain unohtamalla ja lakaisemalla ne maton alle. Ne täytyy tuntea, läpikotaisin. Vasta sitten ne voivat poistua.

Viisi viikkoa erosta.

Viisi viikkoa sitten erosin vuoden mittaisesta suhteestani. Kipuilin pitkään kiinnipitämisen ja irtipäästämisen välillä, vaikka tiesin, mikä olisi oikein.

Oikein olisi päästää irti, kävellä matkoihini eikä enää ikinä katsahtaa taakseni. Olinhan viimeisen vuoden ajan saanut tuntea niin paljon huonoja fiiliksiä; epätoivoa, surua, vihaa. Sain osakseni syyllistämistä, vähättelyä ja suoraa kiusaamista. Manipulointia ja henkistä väkivaltaa.

Epäilin paljon itseäni ja tunteitani. Halusin viimeiseen asti uskoa, että kaikki vika ja syy ja ongelma löytyisi jollain tapaa minusta - juuri kuten hän halusikin minun uskovan. Olen todella taitava itseni vähättelijä ja suurin epäilijä, varsinkin, jos toinen vierellä komppaa ja kannustaa juuri siihen suuntaan.

Mutta lopulta oli pakko hyväksyä faktat; pakko hyväksyä, että minä olen joutunut narsistin uhriksi, ihan kuten psykologini jo vuosi aiemmin vakuutteli. En vain halunnut uskoa. Halusin pitää kiinni rakkaustarinasta, jota meille olin päässäni kirjoittanut. Halusin uskoa hänestä pelkkää hyvää.

Vaikka näinhän minä, miten minua kohdeltiin. Tajusinhan itsekin, ettei se ole millään lailla ok tai hyväksyttävää. Mutta halusin uskoa. Halusin uskoa meihin, häneen ja hänen puheisiinsa. Vaikka tiesin, että mikään siitä ei ole totta.

Yritin monta kertaa erota, mutta aina minut puhuttiin jäämään vielä hetkeksi. Edes kesään asti, edes siihen asti että kissa kuolee. Mietitään eroa sitten joskus, ei nyt. Keksin, että pääsisin suhteesta erilleenmuuton kautta pois. Sain hänet hyväksymään ajatuksen siitä, että muuttaisimme erilleen; hän muuttaisi yhteisestä kodistamme pois. Ajattelin eroavani heti, kun saan hänet muuttamaan.

Mutta sitten muuttoakin lykättiin koko ajan eteenpäin. Jonnekin tulevaisuuteen. Kesään, tai ehkä syksyyn. Ehkä siihen hetkeen, kun kissa on kuollut. Muutto tulee kyllä, mutta ei vielä.

Lopulta sain tarpeekseni. Aloin pelkäämään ja uskomaan, etten pääsisi koskaan pois ja turvaan.

Nyt on viisi viikkoa erosta. Tasan viisi viikkoa illasta, jolloin kaikki päättyi. Illasta, jolloin tajusin vihdoin olevani loukussa, lukittuna häkkiin. Huusin kovempaa kuin koskaan. Vaadin ja anelin jättämään minut rauhaan. SINÄ ET KIUSAA MINUA ENÄÄ! ANNA MINUN JO OLLA! TÄMÄ ON IHAN VITUN SAIRASTA! huusin hänelle vihaisena ja paniikissa. Olin tullut päätepisteeseen, olin mahdottoman edessä. En voisi enää jatkaa eteenpäin. Joten oli pakko huutaa ja rimpuilla, kolistella häkkini kaltereita ja anella armoa. Päästä minut jo pois.

En uskonut koskaan pääseväni pois, kunnes tuli seinä vastaan. Oli pakko tehdä valinta; lähdenkö suhteesta pois vai lähdenkö ihan oikeasti pois itsemurhan kautta. En halunnut kuolla. Oli taas tehtävä valinta, sama, jonka olin tehnyt jo lukuisia kertoja elämäni aikana. Oli valittava itseni. Oli vihdoin otettava vastuu itsestäni ja onnellisuudestani, vedettävä rajat, ja pidettävä niistä kynsin ja hampain kiinni. Oli vaadittava hyvää kohtelua, ja pidettävä omia puoliani. Oli rakastettava itseäni. Oli valittava minut.

Tuosta kauheasta illasta on jo viisi viikkoa. Aika on kulunut ihan todella nopeasti, en pysty muistamaan kuin muutaman päivän eron jälkeen. Olen kulkenut sumussa, joten muistikuvia ei kovin paljoa tarttunut matkaan mukaan.

Mutta tärkeintä on, että selvisin. Olen hengissä, enkä hajonnut lopullisesti - vieläkään. Selviän mistä vain. Jospa nyt tulisi vihdoin minun vuoroni olla onnellinen ja saada nauttia elämän hyvistä puolista, onnellisuudesta ja turvallisuudesta. Pyydän.

Sukupuoli-identiteetti.

Tällä hetkellä tuntuu, että parhaiten minua ja sukupuoli-identiteettiäni kuvaava termi olisi genderfluid. En koe olevani ”välillä mies ja välillä nainen”, vaan joka hetki koen olevani jotain näiden ulkopuolelta; en kumpikaan.

Mutta pukeutumiseni ja tyylini muuttuu kausittain. Kuten olen ennenkin puhunut - ja kipuillut ja hämmästellyt - välillä koen omimmaksi tyylikseni esimerkiksi mekot ja tiukat, ihonmyötäiset vaatteet. Välillä taas en voisi villeimmissä kuvitelmissanikaan pukea sellaista päälleni, vaan omalta tuntuu löysät vaatteet, miestenosastolta ostetut housut ja isot paidat. Ja välillä taas jotain näiden väliltä.

On siis mahdotonta suunnitella etukäteen jonkun tietyn illan asua - enhän voi tietää, mitä vaatteita voin silloin pukea päälleni.

Kun ystäväni syntymäpäivät lähestyivät, olin jo pitkään tuntenut oloni kotoisimmaksi ”miesten” vaatteissa. Ostin siis etukäteen jo itselleni mustan kauluspaidan miestenosastolta. Huvittuneena mietin miten läppä olisi, jos identiteettini kerkeäisikin heilahtamaan toiseen asentoon ennen juhlia.

Ja niinhän siinä kävi. En voinut pukea päälleni kauluspaitaa, vaan koin se päällä oloni jotenkin pelleksi, ikään kuin yrittäisin larpata miestä - vaate ei siis lainkaan sopinut yhteen sen hetken mielentilan kanssa.

Tarvitsin siis toisenlaisen asun. Lopulta päädyin tähän kuvan asuun; kiiltävä paita tuntui tarpeeksi androgyyniltä, varsinkin, kun sen alle puki binderin häivyttämään tissit pois.

Nimittäin näiden ääripäiden (jotka ei oikeasti ole mitään ääripäitä, lol) välissä on yleensä aina androgyyni vaihe, näin olen oppinut.

En tiedä asiasta vielä kovinkaan paljoa, opettelen vasta itsekin keräämään tietoa kuulostelemalla omia ajatuksiani ja tuntemuksiani. Jännittävää.

Ja tämän tiedon valossa voitte varmaan aavistaa, miten epämiellyttävältä tuntui eräässä ihmissuhteessani kuulla erinäisiä kommentteja koskien ulkonäköäni tai tyyliäni.

Minua kehotettiin suunnitellessani ulkonäköä ja asujani pitämään mielessä, että kumppanini on heteromies, joka kiihottuu naisellisuudesta. Minun pitäisi siis piilottaa osia itsestäni näyttääkseni joka hetki hänen silmissään tarpeeksi naiselta.

Mikäli kyseessä olisi ollut jotenkin sokkona aloitettu suhde, hämmästyksen ja ehkä tuollaiset kommentitkin olisi voinut ymmärtää. Mutta hän tiesi, millainen olen ja miltä näytän, jo ryhtyessään suhteeseen kanssani. Siltä pohjalta moinen kommentointi oli ainoastaan vallankäyttöä, kontrollointia ja kiusaamista.

Sain myös kuulla valitusvirsiä siitä, miten hän on aina halunnut maskuliinisen naisen, mutta kaikki maskuliiniset naiset joita hän löytää, ovat väärällä tavalla maskuliinisia. Kun pitäisi olla vain sillä tavalla maskuliininen, että haluaa panna koko ajan. Teki mieli paljastaa, että ennen häntä halusinkin kyllä panna - koko ajan. Kiusaaminen ei vain kauheasti kiihota.

Ehkä tästälähin pysyttelen kaukana heteromiehistä - varsinkin heistä, joille heterous ja miehisyys ovat tärkeimmät palikat, joiden varaan koko hauras, pienimmästäkin tuulenvireestä musertuva rakennelma aka ego ja koko oleminen on rakennettu.

Ja varsinkin heistä, jotka tunteakseen itsensä tarpeeksi mieheksi, tarvitsevat rinnalleen vähän tai jopa huomattavasti alempiarvoisen, vähäpätöisemmän ja vaatimattomamman ihmisen - naisen. Tarvitsemaan heitä, katsomaan heitä ylöspäin, palvomaan ja ihailemaan. Ottamaan vastaan kaikki epälooginen syyttely ja vähättely, ja kaikesta kiusaamisesta huolimatta näkemään heidät täydellisinä, virheettöminä olentoina.

Tuo asetelma ei ole minua varten. Haluan tasavertaisuutta ja molemminpuolista kunnioitusta.