Olen käynyt viimeisen vuoden aikana läpi monia mahdollisia syitä pahalle ololleni - lesbous, aseksuaalisuus, erityisherkkyys, mielenterveysongelmat, mitä vain, ettei tarvitsisi kohdata ja hyväksyä sitä tosiasiaa, että toinen kohtelee minua huonosti, manipuloi, lyttää ja saa epäilemään itseäni ja mielenterveyttäni.
Nostaessani esiin toisen virheitä esimerkiksi kertomalla, että jokin asia satutti minua, vastauksena sain aina vakuuttelua siitä miten joko kuulin, ymmärsin tai muistan väärin. Sillä hän ei tee virheitä. Muut ihmiset - minä mukaanlukien - sen sijaan tekevät niitä jatkuvasti.
Tämän hetken fiilikset ovat kurjat. Tuntuu kurjalta, etten taaskaan löytänyt sitä, mistä olen haaveillut. En taaskaan löytänyt rehellistä, aitoa ja empaattista ihmistä - vaan kaikkea muuta.
Kurjalta tuntuu myös se, miten kovasti tunnen pettymyksen itseäni kohtaan. Ei minun pitänyt enää langeta samaan ansaan. Minun piti olla jo kaiken tällaisen yläpuolella; olla immuuni rakkauspommitukselle ja manipuloinnille. Minun olisi pitänyt nähdä ja tajuta. Tai ehkä näin ja tajusin jo alussa - kaikki läheiseni, psykologi mukaanlukien, toistelivat samaa.
Mutta minä en halunnut nähdä. Valitsin valehdella itselleni taas kerran. Ja se on tässä kaikista kauheinta.
Lähes yhtä kauheaa on se, että hänellä on ollut uusi suhdeviritelmä aluillaan jo ainakin pari kuukautta ennen eroa. Kuinkas muutenkaan. Sain kuulla tästä viikko eron jälkeen.
..Ja kun hän tajusi minun saaneen selville sen, hän kirjoitti someen pitkän sepustuksen, jonka tarkoitus oli ilmeisesti horjuttaa ihmisten uskoa sanomisiini. Koska kuten sanoin, tarkoituksena ei koskaan ollut korjata virheitään, vaan pitää ne piilossa.
Rehellisyyden perikuva, totta tosiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti