Annan sinulle anteeksi.

Vaikket pyydä.

En kerro sinulle sitä henkilökohtaisesti, sillä oletettavasti vastaisit, ettet ole tehnyt mitään, mitä pitäisi pahoitella.

Se on ihan fine. Et tietenkään voi myöntää itsellesi tekojasi, ymmärrän sen. Ei kenenkään psyyke kestä myöntää itselleen moisia hirveyksiä. Eikä sinun tarvitse myöntää niitä minullekaan, tiedänhän kaiken jo. Mutta puhumalla suoraan auttaisit minua ymmärtämään. Tekisit kaikesta inhimillisempää ja helpompaa.

Sinulla oli varmasti paljon traumoja jo entuudestaan. Lapsuutesi on varmasti ollut pelottava ja turvaton. Olet ehkä kokenut olevasi aina liikaa tai liian vähän. Olet ehkä joutunut pelkäämään itsesi tai muiden puolesta. Olet ehkä joutunut ottamaan liian paljon vastuuta liian nuorena. Olet ehkä kohdannut väkivaltaa. Tuntenut ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä ja erillisyyttä. Pelännyt.

Mikään näistä ei tietenkään oikeuta sinun tekojasi. Mutta ymmärrän sinua jollain tasolla. Olet rikki, olit jo silloin.

Olisitpa tajunnut sen itse, ettei lastesi tarvitsisi yrittää diagnosoida ja sitä kautta ymmärtää sinua. Ettet olisi siirtänyt kaikkea omille lapsillesi. Olisitpa pysäyttänyt kaiken ajoissa itse, ettei virkavallan olisi tarvinnut pysäyttää sinua. Olisitpa pyytänyt ja hakenut apua. Olisitpa halunnut olla parempi.

Sinä olisit voinut olla niin paljon parempi. Mutta et ollut. Minä en aio jatkaa sukupolvien kierrettä, vaan lopetan kaiken tähän. Minä haluan olla parempi. Sinä aiheutit minulle turvattoman ja pelottavan lapsuuden, sinä pilasit monen ihmisen elämän. Mutta minä en toimi kuin sinä. Sillä minä en ole kuin sinä.

Tänään tehdessäni lähtöä hymyilit minulle, ja minun teki mieli samaan aikaan itkeä, huutaa, raivota, lyödä ja hymyillä. Päätin hymyillä.

Hyvää joulua, isä.

Ehkä seuraavassa elämässä valitset siirtosi paremmin. Nimittäin aina on vaihtoehtoja.

Isä.

Minulle on useasti puhuessani esimerkiksi isäni teoista sanottu, että oli hänessä varmasti jotain hyvääkin. Eihän kukaan voi olla läpeensä paha. Olen samaa mieltä.

Hän varmasti soi joskus kauniin katseen tai kannustavan sanan minulle. Aivan varmasti ajatteli minusta joskus hyvää, ja toivoi onnea elämääni. Joinakin iltoina kaksin ollessamme hän kehui koulumenestystäni, tai onnistumisia urheilukilpailuissa.

En ole missään vaiheessa unohtanut niitä. Niitä vain ei tarvitse sen kummemmin käsitellä, joten harvemmin niistä puhun. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö ne olisi olleet tärkeitä pieniä hetkiä pienen lapsen - minun - elämässä. Ne olivat pieniä valonpilkahduksia, jotka korjasivat vähän kaikkea sitä pahaa, mitä hän teki. Mutta vain vähän. Ne olivat häviävän pieni laastari vuotavassa, märkivässä avohaavassa. Eivät siis mitenkään voisi olla merkittävässä roolissa, kun pohdin elämääni.

Hyviä hetkiä ja onnen ja turvallisuuden tunteita olisi pitänyt olla moninkertaisesti enemmän. Hyvää, kannustavaa, tasaista ja turvallista olisi pitänyt olla oikeastaan ihan koko ajan. Mutta puoletkin olisi riittänyt. Jos puolet ajasta ja tunneskaalasta olisi ollut positiivista, löytäisin paljon enemmän valoa lapsuusmuistoistani.

Puoletkin olisi ehkä riittänyt siihen, että pystyisin ripustautumaan hyviin hetkiin ja löytäisin jotain järkeä ja logiikkaa hänen tekemisille. Puoletkin olisi riittänyt, että en jatkuvasti tuntisi pohjatonta häpeää ja syyllisyyttä kaikesta pahasta, mitä hän teki. Kun en voinut estää häntä.

Pienet onnen hetket ja lempeät sanat eivät millään pysty kumoamaan sitä kaikkea pahaa, joka vaatii tekijältään silmitöntä raivoa, raakuutta, välinpitämättömyyttä ja moraalin, empatian sekä rakkauden puutetta. Koulumenestyksen arvostus ei kumoa sitä, ettei hän arvostanut minua eikä äitiäni. Hymy joskus ja jouluna ei kumoa sitä, että hän pystyi kajoamaan nyrkillään äitiini, minun katsellessa vierestä. Mikään ei kumoa sitä.

Joten joo, ehkä hän joskus teki hyviäkin asioita. Mutta pahoja asioita hän on tehnyt monen ihmisen edestä. Kokonaispistemäärä on valovuosia miinuksen puolella.

Daddy issues

Isi, näetkö, miten nopeasti juoksen? Huomaatko, miten näyttävästi sen teen, että huomaisit minut? 

Isi, näetkö, miten urheilullinen olen? Huomaatko, miten julkaisen siitä kuvia someen ja whatsappiin, että näkisit minut? 

Isi, katso, miten hyvä minä olen. Enkö olekin?

Isi, kuuletko, miten hauskat jutut minulla on? Huomaatko, miten hyviä mielipiteitä minulla on?

Huomaatko, miten paljon tiedän asioista? Huomaatko, miten tiedän myös puutöistä?

Näetkö, miten hyvä olen kuntosalilla? Näetkö, miten isot lihakset olen saanut? Näitkö, miten hyvin maalasin minun pöydän? Näitkö, miten reippaasti kävin lenkillä? Näitkö, miten hyvän tuloksen sain Mensan testistä? Näetkö, miten söpö lapsi minulla on? Kuuletko, miten fiksut jutut hänellä on?

Huomaatko, miten hyvä äiti olen? Kuuletko, miten ystävällisesti puhun lapselleni? Huomaatko, miten korotan ääntäni, että kuulisit sen? Jospa vaikka tajuaisit, että sinä et puhunut näin minulle. Jos tajuaisit, että näin sinun olisi pitänyt puhua. Että näinkin olisit voinut puhua. Tajuaisit, että lapsia kohdellaan näin.

Isi, huomaatko, miten reippaasti juoksen tässä sinun vierellä? Enkö olekin reipas? Enkö olekin hyvä? 

Tyttö tanssii, tyttö nauraa

mut ei isä katsele ollenkaan

Tyttö huitoo, tyttö laulaa

mut ei isä nosta katsettaan

Sitten paikalle juoksee minun oma lapsi itkien. "Äiti, miksi lähdit ilman minua juoksemaan?"

Tuo hetki pysäytti. Minä en ole enää lapsi, jonka täytyy vaatia ja anella isin huomiota. Minulla on uusi rooli elämässä, minun tehtävä on nyt olla mahdollisimman hyvä vanhempi omalle lapselleni.

Minun ei tarvitse jatkaa huonoja ja myrkyllisiä tapoja ja käytösmalleja enää eteenpäin, voin katkaista tämän kierteen. 

Pääsisinkö nyt irti lapsuuden roolista, johon olen jäänyt jumiin?

En aio enää jatkaa tätä. Minä hyväksyn ja huomioin itseni nyt, täysin. Vaikka sinä et sitä silloin tehnyt, en saanut sinulta sitä hyväksyntää ja huomiota, minkä olisin halunnut ja tarvinnut. Äidiltä sain, mutta olisin tarvinnut sen myös sinulta. Enkö kuulostakin vaativalta? Noh, lapset ovat joskus vaativia. Minä olin lapsi. 

Minä pärjään kyllä ilman sinun huomiota. Olen pärjännyt tähänkin asti. Ja anellessani huomiotasi ja arvostustasi, rikon omia rajojani. Minun ei tarvitse anella kenenkään huomiota. Jos en sitä saa ilman anelua, minä en sitä tarvitse.

Ja minä arvostan ja rakastan itseäni. Koska minä olen ihana, arvokas ja rakastettava, vaikka en saavuttaisi tai osaisi mitään. Olen ihana, arvokas ja rakastettava, koska olen minä.

Monesti minun tulee mietittyä että miksi olen mennyt näin rikki. Miksi minusta on kasvanut tällainen.

Koska minä olin lapsi. Voimaton ja avuton, kykenemätön tekemään asioille yhtään mitään. Mitä se auttoi, että tulin väliin? Ei mitään. Mitä se auttoi, että huusin? Ei mitään. Mitä olisin voinu tehdä? EN MITÄÄN.

Olin pakotettuna katsomaan näytelmää, jota yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua näkemään. Pakotettuna imemään kaikki sairaat käytösmallit, selviytymiskeinot, tunnelukot, traumat itseeni.

Olin pakotettuna olemaan tuomari, poliisi ja järjestyksenvalvoja. Haluan edelleen muistuttaa, minä olin lapsi. Lapsen ei pidä joutua tuollaiseen rooliin. Lapsen ei pidä nähdä väkivaltaa.

Mutta minun piti.

Ja nyt minun on pakko elää näiden asioiden kanssa.

Miksi sinä teit minut tänne, jos et ollut tarpeeksi vakaa ja tasapainoinen turvaamaan ensiaskeleitani?

Miksi sinä teit minut tänne, jos et ollut valmis ottamaan vastuuta minusta?

Miksi sinä teit minut tänne, jos et edes halunnu minua?

Sinun piti rakastaa minua, huolehtia minusta, turvata minun elämä, kantaa vastuu minusta.

Jätit kaiken minun tehtäväksi.

Vaikka sisarusparvessa olisi kaksikymmentä lasta, heistä jokaisella on tarve kokea olevansa ainutlaatuinen ja tärkeä. Heistä jokaisella on tarve saada huomiota, rakkautta, arvostusta ja hyväksyntää. Pelkkä hengissä pysyminen ei riitä. 

Kuului pamaus vaan, 

mä olen se lintu joka lensi ikkunaan

Putosin uudestaan

vaikka henkiin jäin, en säilynyt ennallaan

Lapsena ja nuorena häpesin tosi paljon sitä, mitä meillä kotona oli. Salailin, enkä myöntänyt, vaikka joku asiasta kysyi.

Nyt vasta viime aikoina oole alkanut miettimään, että miksiköhän? Eihän se minun häpeä ollut.

Miksen osannut ajatella, että vitsi miten nolo tuo raivopää on, antaa sitä häpeää sille, jolle se kuuluu?

Ehkä siksi, kun puolet minun geeneistä on sinulta. Minä olen 50% sinä, halusin sitä tai en. 

Kaiken jälkeen, voisin tiivistettynä sanoa näin:

Jos sinun vihanhallinta ja mielenterveys on tuota luokkaa, mielestäni sinun ei pidä hommata lapsia. Koska sehän on sanomattakin selvää, ettei sinulla ole rahkeita tarjota lapselle tarpeeksi tasapainoista ja turvallista elämää.

On hyvin todennäköistä, että omilla raivokohtauksillasi ja arvaamattomalla käytökselläsi aiheutat lapselle turvattomuutta, pelon tunteita, ahdistusta, ja luoja ties mitä muuta. Ja minun mielestä kenelläkään ei ole oikeutta sotkea toisen mieltä ja elämää noin. Ei ainakaan pienen viattoman lapsen mieltä ja elämää. Sinulla ei ole oikeutta rikkoa toista ihmistä. Sinulla ei ollut oikeutta rikkoa minua.

Siitä lähtien, kun olen jotain alkanut asioista tajuamaan, suurimman osan ajasta olen ajatellut haluavani kuolla. Viime vuosina olen tajunnut, että en haluaisi kuolla. Haluaisin, etten olisi koskaan syntynyt.

Nyt minulla tosin menee hyvin. Olen itse rakentanut itselleni hyvää itsetuntoa, ja hyvää elämää. Ja edelleen kaipaisin sinun huomaavan sen. Näetkö, miten pitkälle olen päässyt, ilman sinua?

Poissa kuvioista, poissa mielestä

Isä oot ollu poissa enemmän ku läsnä

Poissa arjesta, poissa sydämestä

ei siin oo mulle enää mitään ihmeellistä

Mut se ei paina mua liikaa

et muserra mun selkärankaa

Se, mikä sinä olet nykyään, sitä ihmistä minä rakastan, ja sille haluan pelkkää hyvää.

Se, mikä sinä olit ennen, sitä minä vihaan. Sille haluan pelkkää pahaa, sille janoan kostoa. Sen minä haluan vastuuseen teoistaan. Ja sitäkin minä rakastin.