Huomaan taas automaattisesti toistavani samaa, vanhaa kaavaa.
Jokaisesta vastaantulijasta salaa mietin, voisiko tuo olla se, jonka kanssa eläisin loppuelämäni yhdessä. Se, joka ymmärtäisi minua lopulta puolesta sanasta, tai ilman sanoja. Voisiko tuo olla se ainoa oikea, ikäänkuin etsin jo seuraavaa vierelleni.
Mutta olen huomannut ajatusten keskittyvän vain siihen, voisiko hän tykätä minusta.
Nimittäin ei ole ollut kovinkaan tärkeää tykkäänkö minä jostakusta. Paljon tärkeämpää on aina ollut se, tykkääkö hän minusta.
Ja niin oli viime kerrallakin. Niin on ollut aina. Olen aina täysin sivuuttanut sen, tykkäänkö minä; onko minulla tunteita; miltä toisen kanssa oleminen oikeasti tuntuu. Automaattisesti aina keskityn vain siihen, tykkääkö toinen minusta.
Ja jos tykkää - tai esittää tykkäävänsä - minä lähden mukaan suhteeseen. Ja nimenomaan en siksi, että tykkäisin hänestä, vaan siksi, että tykkään siitä että minusta tykätään. On aina ollut täysin yhdentekevää, mitä toinen saa minut tuntemaan, ja millaista hänen kanssaan on oikeasti olla.
Vaikka hän olisi ilkeä ja inhottava, lähden silti mukaan. Sillä eniten kaikista haluan tuntea olevani rakastettu ja pidetty. Mitä väliä omista tunteista.
Haluan vain, että minusta tykätään. Ja se on suuri ongelma, ja ajaa minut äärimmäisen huonoihin suhteisiin. Sillä kuka näyttäisi tekaistua tykkäämistään paremmin kuin rakkauspommittava huijari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti