Viisi viikkoa erosta.

Viisi viikkoa sitten erosin vuoden mittaisesta suhteestani. Kipuilin pitkään kiinnipitämisen ja irtipäästämisen välillä, vaikka tiesin, mikä olisi oikein.

Oikein olisi päästää irti, kävellä matkoihini eikä enää ikinä katsahtaa taakseni. Olinhan viimeisen vuoden ajan saanut tuntea niin paljon huonoja fiiliksiä; epätoivoa, surua, vihaa. Sain osakseni syyllistämistä, vähättelyä ja suoraa kiusaamista. Manipulointia ja henkistä väkivaltaa.

Epäilin paljon itseäni ja tunteitani. Halusin viimeiseen asti uskoa, että kaikki vika ja syy ja ongelma löytyisi jollain tapaa minusta - juuri kuten hän halusikin minun uskovan. Olen todella taitava itseni vähättelijä ja suurin epäilijä, varsinkin, jos toinen vierellä komppaa ja kannustaa juuri siihen suuntaan.

Mutta lopulta oli pakko hyväksyä faktat; pakko hyväksyä, että minä olen joutunut narsistin uhriksi, ihan kuten psykologini jo vuosi aiemmin vakuutteli. En vain halunnut uskoa. Halusin pitää kiinni rakkaustarinasta, jota meille olin päässäni kirjoittanut. Halusin uskoa hänestä pelkkää hyvää.

Vaikka näinhän minä, miten minua kohdeltiin. Tajusinhan itsekin, ettei se ole millään lailla ok tai hyväksyttävää. Mutta halusin uskoa. Halusin uskoa meihin, häneen ja hänen puheisiinsa. Vaikka tiesin, että mikään siitä ei ole totta.

Yritin monta kertaa erota, mutta aina minut puhuttiin jäämään vielä hetkeksi. Edes kesään asti, edes siihen asti että kissa kuolee. Mietitään eroa sitten joskus, ei nyt. Keksin, että pääsisin suhteesta erilleenmuuton kautta pois. Sain hänet hyväksymään ajatuksen siitä, että muuttaisimme erilleen; hän muuttaisi yhteisestä kodistamme pois. Ajattelin eroavani heti, kun saan hänet muuttamaan.

Mutta sitten muuttoakin lykättiin koko ajan eteenpäin. Jonnekin tulevaisuuteen. Kesään, tai ehkä syksyyn. Ehkä siihen hetkeen, kun kissa on kuollut. Muutto tulee kyllä, mutta ei vielä.

Lopulta sain tarpeekseni. Aloin pelkäämään ja uskomaan, etten pääsisi koskaan pois ja turvaan.

Nyt on viisi viikkoa erosta. Tasan viisi viikkoa illasta, jolloin kaikki päättyi. Illasta, jolloin tajusin vihdoin olevani loukussa, lukittuna häkkiin. Huusin kovempaa kuin koskaan. Vaadin ja anelin jättämään minut rauhaan. SINÄ ET KIUSAA MINUA ENÄÄ! ANNA MINUN JO OLLA! TÄMÄ ON IHAN VITUN SAIRASTA! huusin hänelle vihaisena ja paniikissa. Olin tullut päätepisteeseen, olin mahdottoman edessä. En voisi enää jatkaa eteenpäin. Joten oli pakko huutaa ja rimpuilla, kolistella häkkini kaltereita ja anella armoa. Päästä minut jo pois.

En uskonut koskaan pääseväni pois, kunnes tuli seinä vastaan. Oli pakko tehdä valinta; lähdenkö suhteesta pois vai lähdenkö ihan oikeasti pois itsemurhan kautta. En halunnut kuolla. Oli taas tehtävä valinta, sama, jonka olin tehnyt jo lukuisia kertoja elämäni aikana. Oli valittava itseni. Oli vihdoin otettava vastuu itsestäni ja onnellisuudestani, vedettävä rajat, ja pidettävä niistä kynsin ja hampain kiinni. Oli vaadittava hyvää kohtelua, ja pidettävä omia puoliani. Oli rakastettava itseäni. Oli valittava minut.

Tuosta kauheasta illasta on jo viisi viikkoa. Aika on kulunut ihan todella nopeasti, en pysty muistamaan kuin muutaman päivän eron jälkeen. Olen kulkenut sumussa, joten muistikuvia ei kovin paljoa tarttunut matkaan mukaan.

Mutta tärkeintä on, että selvisin. Olen hengissä, enkä hajonnut lopullisesti - vieläkään. Selviän mistä vain. Jospa nyt tulisi vihdoin minun vuoroni olla onnellinen ja saada nauttia elämän hyvistä puolista, onnellisuudesta ja turvallisuudesta. Pyydän.

Pikkuhiljaa sisältöni ja ulosantini muuttui ahdistuneemmaksi ja alavireisemmäksi.

Olen saanut palautetta siitä, miten erosurut ovat kivasti aiheuttaneet hyvää stoorikontenttia. Hauskoja vitsejä, enimmäkseen pelkkää pelleilyä ja seassa vähän kannanottoja ja avautumisia.

Todellisuudessahan tuo on minun normaali. Stoorini ovat aina olleet samanlaisia. …paitsi viimeisen suhteen aikana.

Eräs ihminen kertoi, miten somesisällössäni oli selkeästi havaittavissa muutos suhteen alusta alkaen; pikkuhiljaa sisältöni ja ulosantini muuttui ahdistuneemmaksi ja alavireisemmäksi. Tuon tunnistan itsekin.

Mutta siihen on vallan ymmärrettävät syyt. Sain paljon palautetta sisällöstäni ja jutuistani, suoraan kotoa, viereltäni. Suoraa kritiikkiä, ja pieniä vihjailuja ja kommentteja sivulauseissa ja rivien välissä. Selkeää tyytymättömyyttä olemiseeni netissä.

Vääriä mielipiteitä, vääriä näkökulmia, huonoja vitsejä ja meemejä. Liian vähän hänen kehumista, liikaa kehumista, ja taas liian vähän. Liian vähän yhteiskuvia, eikun sittenkin liikaa, ja liian vähän. Liian vähän paljasta pintaa, tai siis liikaa. Ja liian vähän. Liikaa ystävien kehumista, liikaa kontaktia muihin, liikaa avautumisia. Liian henkilökohtaisia asioita. Liikaa tekstiä, eikun just hyvä määrä, mutta vääristä asioista. Liikaa viestejä muiden kanssa, mutta viestittelen liian vähän, tai siis liikaa. Liikaa politiikkaa ja kannanottoja. Tyhmiä aiheita ja mielipiteitä ja juttuja.

Koetapa siinä sitten olla ja täyttää ja noudattaa alati muuttuvia tehtäviä ja sääntöjä.

Samalla toki muistettiin julistaa sitä, miten hyvää hyvyyttään minun annetaan käyttää somea parhaaksi katsomallani tavalla. Miten jaloa. Ihan vapaasti saan julkaista kaikenlaista sisältöä. Näennäisesti minulla olikin lupa olla ja tehdä mitä haluan. Todellisuus oli toinen.

Ja some on vain häviävän pieni osa kaikesta. Minun murtaminen ensin halkeamille, ja lopulta pieniksi palasiksi oli systemaattista ja jatkuvaa, ja alkoi ihan suhteen ensimetreillä. Ei ole mikään ihme, etten pysynyt kasassa taikka lopulta enää edes tiennyt, kuka olen. Kuka tahansa murtuisi moisessa painekattilassa.

Maalle toipumaan.

Lähdin lapseni kanssa viime viikon tiistaina äitini luo Etelä-Pohjanmaalle.

Ajatuksena oli saada vähän etäisyyttä asioihin, ja viettää aikaa poissa kotoa, sillä koti on täynnä muistoja, huonoja fiiliksiä ja toisen tavaroita. Olimme lauantaihin saakka äitini luona, ja vielä yhden yön lapseni isän mökillä. Tuntui hyvältä saada olla rauhassa, ilman vastuuta ja stressiä. Maaseutu voi näköjään tehdä hyvääkin, kun tietää, että sieltä pääsee myös pois.

Latasin tinderin, mutta en uskalla laittaa kenellekään tykkäystä. Kuka vain voi olla ilkeä, kuka vain voi olla kiusaaja ja kuka vain voi olla narsisti. Miten ikinä voisin tunnistaa mädät yksilöt hyvien seasta? En osaa. Enkä uskalla yrittää, ainakaan vielä pitkään aikaan. Epäilen kaikkien motiiveja, ja tekisi mieli eristää itseni muista, ihan täysin. Ainakaan parisuhdetta en halua vielä pitkään aikaan, jos koskaan enää.

Mietin myös, että en varmasti uskalla harrastaa seksiä enää kenenkään kanssa, sillä vuoden aikana kuulemani kommentit, vihjailut ja muihin vertailut eivät varmasti poistu mielestä kovin nopeasti. Siksi päätin ensimmäisen kerran kokeilla jonkun tutun kanssa, otin siis yhteyttä eksääni. (Ei moralisointia, luulen tietäväni mitä teen.) Koen, että sen myötä ajatukset selkiytyivät hiukan.

Pikkuhiljaa menen eteenpäin. Jokaisen teiltä saadun ihanan ja kannustavan viestin avulla otan aina pari juoksuaskeltakin. Tuntuu myös hyvältä jakaa omia tekstejäni. Oma olo paranee, kun saan teiltä vahvistusta tunteilleni ja sille, etteivät minulle tehdyt ja sanotut asiat ole olleet millään lailla hyväksyttäviä - vaikka musta saatiinkin selitettyä minulle aina valkoiseksi. Tai ainakin hyvin haaleaksi harmaaksi.

Erosta on pian kolme viikkoa. Uskoisin, että tulen toipumaan tästä kaikesta vielä. Mutta aikaa siihen varmasti menee. Uskallanko enää koskaan luottaa kehenkään, sitä en vielä tiedä. Uskallanko luottaa edes itseeni? En tiedä.

Valitsin valehdella itselleni taas kerran.

Olen käynyt viimeisen vuoden aikana läpi monia mahdollisia syitä pahalle ololleni - lesbous, aseksuaalisuus, erityisherkkyys, mielenterveysongelmat, mitä vain, ettei tarvitsisi kohdata ja hyväksyä sitä tosiasiaa, että toinen kohtelee minua huonosti, manipuloi, lyttää ja saa epäilemään itseäni ja mielenterveyttäni.

Nostaessani esiin toisen virheitä esimerkiksi kertomalla, että jokin asia satutti minua, vastauksena sain aina vakuuttelua siitä miten joko kuulin, ymmärsin tai muistan väärin. Sillä hän ei tee virheitä. Muut ihmiset - minä mukaanlukien - sen sijaan tekevät niitä jatkuvasti.

Tämän hetken fiilikset ovat kurjat. Tuntuu kurjalta, etten taaskaan löytänyt sitä, mistä olen haaveillut. En taaskaan löytänyt rehellistä, aitoa ja empaattista ihmistä - vaan kaikkea muuta.

Kurjalta tuntuu myös se, miten kovasti tunnen pettymyksen itseäni kohtaan. Ei minun pitänyt enää langeta samaan ansaan. Minun piti olla jo kaiken tällaisen yläpuolella; olla immuuni rakkauspommitukselle ja manipuloinnille. Minun olisi pitänyt nähdä ja tajuta. Tai ehkä näin ja tajusin jo alussa - kaikki läheiseni, psykologi mukaanlukien, toistelivat samaa.

Mutta minä en halunnut nähdä. Valitsin valehdella itselleni taas kerran. Ja se on tässä kaikista kauheinta.

Lähes yhtä kauheaa on se, että hänellä on ollut uusi suhdeviritelmä aluillaan jo ainakin pari kuukautta ennen eroa. Kuinkas muutenkaan. Sain kuulla tästä viikko eron jälkeen.

..Ja kun hän tajusi minun saaneen selville sen, hän kirjoitti someen pitkän sepustuksen, jonka tarkoitus oli ilmeisesti horjuttaa ihmisten uskoa sanomisiini. Koska kuten sanoin, tarkoituksena ei koskaan ollut korjata virheitään, vaan pitää ne piilossa.

Rehellisyyden perikuva, totta tosiaan.

Olen ollut sokea.

Olen pitkään elänyt jatkuvan syyllistämisen, haukkujen ja alentamisen kohteena. Huomasin sen kyllä, ja aika ajoin olinkin lopettamassa suhteen, mutta jostain syystä suostuin aina kuitenkin jäämään.

On silti hälyttävää, etten jämäkämmin puuttunut huonoon kohteluun ja epäjohdonmukaisuuteen. Olen kuitenkin sen verran siisti tapaus, että on aika tylsää, jos joudun jatkuvasti kotona kuulemaan väitteitä ja vihjailuja muusta.

On käsittämätöntä, miten helposti uskon mitä tahansa tarinoita - olivat ne miten epäloogisia, epäuskottavia tai epätosia tahansa. Hyväuskoisuuteni saa minut aina uudestaan hiljentämään äänen, joka päässäni huomauttelee, ettei tämä ole millään lailla ok tai hyväksyttävää. Keksin mielummin minkä tahansa muun selityksen asioille.

Olen puhunut siitä, miten en etsi täydellisyyttä, vaan jotain aitoa. Olen valmis joustamaan, ymmärtämään ja auttamaan toisen vikojen ja ongelmien kanssa. Mutta suhde on mahdoton, jos ei ole aikomustakaan korjata tai kehittää vikojaan ja virheitään - vaan pitää ne piilossa muilta, myös minulta.

Tässä oli jo niin hyvin rakennettuja ja viimeisen päälle hiottuja kulisseja ja kuoria, etten typeryyttäni tai naiiviuttani nähnyt niiden läpi heti. Tai ehkei niiden läpi olisi edes voinut heti nähdä, kun tarkoituksena tuntuukin olevan ensin hurmata ja siten saada jäämään koukkuun - ja vasta sitten näyttää todelliset kasvonsa.

Jos universumi heittää vielä seuraavan manipuloivan huijarin elämääni - ja lähden hänen mukaansa - minun täytyy varmaan jäädä sille tielle. Ehkä se on sitten minun kohtaloni, jos en vielä tästäkään oppinut tarpeeksi.

Eron jälkeen vanha tuttu kaava.

Huomaan taas automaattisesti toistavani samaa, vanhaa kaavaa.

Jokaisesta vastaantulijasta salaa mietin, voisiko tuo olla se, jonka kanssa eläisin loppuelämäni yhdessä. Se, joka ymmärtäisi minua lopulta puolesta sanasta, tai ilman sanoja. Voisiko tuo olla se ainoa oikea, ikäänkuin etsin jo seuraavaa vierelleni.

Mutta olen huomannut ajatusten keskittyvän vain siihen, voisiko hän tykätä minusta.

Nimittäin ei ole ollut kovinkaan tärkeää tykkäänkö minä jostakusta. Paljon tärkeämpää on aina ollut se, tykkääkö hän minusta.

Ja niin oli viime kerrallakin. Niin on ollut aina. Olen aina täysin sivuuttanut sen, tykkäänkö minä; onko minulla tunteita; miltä toisen kanssa oleminen oikeasti tuntuu. Automaattisesti aina keskityn vain siihen, tykkääkö toinen minusta.

Ja jos tykkää - tai esittää tykkäävänsä - minä lähden mukaan suhteeseen. Ja nimenomaan en siksi, että tykkäisin hänestä, vaan siksi, että tykkään siitä että minusta tykätään. On aina ollut täysin yhdentekevää, mitä toinen saa minut tuntemaan, ja millaista hänen kanssaan on oikeasti olla.

Vaikka hän olisi ilkeä ja inhottava, lähden silti mukaan. Sillä eniten kaikista haluan tuntea olevani rakastettu ja pidetty. Mitä väliä omista tunteista.

Haluan vain, että minusta tykätään. Ja se on suuri ongelma, ja ajaa minut äärimmäisen huonoihin suhteisiin. Sillä kuka näyttäisi tekaistua tykkäämistään paremmin kuin rakkauspommittava huijari.

Ensimmäinen viikonloppu eron jälkeen.

Viime viikonloppu oli aivan ihana. Tuli myös tarpeeseen pidemmät vapaat.

Lauantain vietin koko päivän kahden ystäväni seurassa. Monta kertaa päivän aikana havahduin siihen, miten minulla oli äärimmäisen helppo ja hyvä fiilis, pitkästä aikaa. Helppo hengittää ja sanoa ääneen kaikki mitä mieleen tulee. Ei tappelua, ei syyllistämistä, ei piilomerkityksien etsimistä, ei analysointia, sillä näiden ihmisten seurassa pystyn luottamaan siihen, että olen turvassa.

Monta kertaa päivän aikana havahduin siihen, miten toivoin, ettei tuo päivä päättyisi koskaan. Että saisin jäädä siihen hyväksyttyyn, ymmärrettyyn, nähtyyn ja kuultuun oloon; tunteeseen siitä, että olen oikeassa paikassa ja oikeassa seurassa.

Varovasti leikittelin ajatuksella, että ehkä tällaisia fiiliksiä olisi jatkossa tulossa enemmänkin. Ehkä tämä oli vasta esimakua siitä, millaisia tunteita saisin tuntea, ehkä tämä hyvä olo voisikin olla jatkuvaa.

Mutta saadakseni kaiken tuon, mistä salaa haaveilen, minun täytyy päästää irti siitä, mikä ei palvele minua tai mielenterveyttäni. Täytyy päästää irti kuvitelmasta, että kaikki paha voisi vielä muuttua hyväksi. Kuvitelmasta, että voisin rakkaudellani parantaa ja muuttaa ihmisiä.

Eilisiltaan saakka tuo kaikki on ajoittain tuntunut liian suurelta askeleelta - minusta ei vain ole siihen. Eilen illalla eräs ystäväni lähetti minulle linkkejä, joiden takaa paljastui täydellistä kuvailua viimeisestä vuodestani. Järkytyin, vaikka kai minun olisi pitänyt jo tietää minkä kanssa olen ollut tekemisissä.

Kerron kaikesta myöhemmin lisää. Juuri nyt keskityn kääntämään uuden sivun elämässä; vastaanottamaan kaiken hyvän, mitä minulle on tulossa. Keskityn parantamaan haavani, opettelemaan rajani uudelleen ja lopulta ehkä uskallan avata sydämeni uudestaan elämälle ja ihmisille. Kaikki eivät ole pahoja. Vielä löydän ihmisen, joka pääsee sisälle, eikä rikokaan kaikkea.

Siihen asti keskityn elämään, ja rakastamaan itseäni ja muita.

Seksuaalinen suuntautuminen ja normit.

Aikani pohdittuani seksuaalisuutta ja suuntautumistani tajusin, ettei syvin ja tärkein pointti ehkä olekaan siinä, millaisia ihmisiä kohtaan pystyn tuntemaan vetoa ja millaisen ihmisen haluaisin vierelleni.

Ehkä pointti onkin siinä, millainen rooli ja paikka minulle jää toisen vierellä.

Ehkä pystyn kyllä tuntemaan vetoa miehiä kohtaan, mutten tahdo taikka osaa täyttää roolia, jonka oletan miehen viereltä löytyvän. En tahdo taikka osaa olla miehelle nainen; tyttöystävä ja vaimo.

En ole nainen, siksi ahdistaa ajatuskin siitä, että joutuisin aina uudelleen sovittamaan itseäni muottiin, johon en sovi ja jota en tahdo täyttää.

Miehen kanssa ollessani ajattelen, että minun täytyy olla pienempi kuin hän, feminiinisempi, hiljaisempi, äidillinen, suojelua ja pelastusta tarvitseva hoivaaja. Täytyy laittautua nätiksi ja meikata, sheivata ihokarvat ja kasvattaa pitkä tukka. Tehdä kotityöt, pukea hepeneitä päälle ja vietellä häntä naisellisesti. Eivätkä nämä ole vain minun ajatuksiani - todella monen miehen vierellä on vain tällainen rooli auki. Minusta ei ole siihen. Toisinaan täytän useimmat kohdat, mutta en halua niiden olevan vaatimuksia - joita ne miesten kanssa usein ovat. En tahdo enää edes yrittää, sillä se ei ole minua varten.

Jos ajattelen suhdetta muiden kuin miesten kanssa, koen, että minulla olisi enemmän tilaa olla oma itseni. Toisen identiteetti ei järkkyisi, vaikka se olisinkin minä, joka pitää toista kainalossa. Tai se olisinkin minä, joka on maskuliinisempi. Se olisinkin minä, joka ostaa vaatteet miestenosastolta.

Joka korjaa rikkoutuneen polkupyörän, käyttää miesten boksereita, ajelee päänsä höylällä ja antaa kainalo- ja jalkakarvojen rehottaa valtoimenaan.

Miesten miehisyys ja identiteetti on usein hyvin hataralla pohjalla, ja siitä johtuen vierelle mahtuu vain ihminen, joka tukee sitä. Pitää ikäänkuin pystyssä, ja estää murenemasta.

Tuollaiselta pohjalta on naurettavaa väittää, että haussa olisi tasavertainen suhde - jollaisen siis itsekin haluaisin. Miten tasavertainen suhde on, jos toisella on mahdottomana lisätehtävänä vielä sinun hauraan miehisyytesi kannattelu? Ei kiitos.

Parisuhteen merkitys.

Edellisiin teksteihini viitaten, on vaikeaa tunnistaa ihmissuhteiden epäterveet, pahaa tekevät piirteet ja osat, kun koko suhdetta ei osaa katsoa ja ajatella vain mahdollisena lisänä omaan elämään. Vaan sen näkee ainoana tavoitteena, asiana, joka tekee minusta kelpaavan ja oikeanlaisen ja hyvän, ja elämästä elämisen arvoisen.

Asiana, jonka löytymistä varten asetan vaaleanpunaiset lasit silmille - ehkä ilman niitä en osaisi nähdä miehiä kiinnostavina tai itselleni tarpeellisina ihmisinä; ilman vaaleanpunaisia laseja ehkä näkisin selvästi toisen virheet ja mokat ja meidän yhteensopimattomuuden, ja siten tajuaisin jo heti kättelyssä, etten tahdo moiseen sekaantua.

Enkä minä halua nähdä enkä tajuta. Haluan pitää kiinni ajatuksesta, että tarvitsen miehen elämääni. Haluan pysytellä polulla, jolle minua ohjattiin lapsesta asti; haluan vihdoin olla lapsuudessa opituilla mittareilla hyvä ja onnistunut ihminen.

Miehen kanssa olo tuntuu tutulta ja turvalliselta, varsinkin, jos (tai kun) olen jatkuvasti surullinen ja epätoivoinen. Jos hänen sanansa satuttavat aina uudestaan, hän polkee rajojani, vaikka esittelisin ne hänelle, eikä hän käytöksensä ja puheidensa perusteella näytä sisimmässään olevan kiinnostunut minusta lainkaan. Silloin tunnen olevani onnistunut ja oikealla polulla. Ja silloin olen kaikkein onnettomin.

En pysty erota, sillä uskon vakaasti, etten pärjäisi yksin, ja olisin yksin onneton; en näe, että olen sitä jo nyt.

Jos lopulta silti päädyn eroon, sama juttu alkaa alusta; teen kaikkeni, että päätyisin taas suhteeseen. Uskon miesten puheet siitä, miten heidän kanssaan elämäni muuttuisi täydelliseksi, ja miten me kuulumme yhteen. Uskon kaiken, vaikka sisimmässäni tietäisin niiden olevan tyhjiä lauseita. Haluan uskoa.

Ja pian olen taas suhteessa, sekä surullinen, itkuinen ja masentunut. Olen tälläkin hetkellä masentunut ja jatkuvasti sairaslomalla töistä. Ja koska olin viimeksi näin pohjalla? Silloin, kun edellisen kerran asuin miehen kanssa. Sattumaa?

On ihan aiheellista pohtia, tunnenko oikeasti lainkaan vetoa miehiä kohtaan, vai johtuuko kaikki näennäinen veto ja kiinnostus vain opituista ja sisäistetyistä malleista, säännöistä ja peloista.

En tiedä, mitä on terve parisuhde 2.

Puhuin edellisessä tekstissäni siitä, etten tiedä, mitä tarkoittaa terve parisuhde.

Tämän ongelman - kuten kaikkien muidenkin - juuret johtavat alkumetreilleni.

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni yhteisössä, jossa tytöille ja naisille maalataan vain yhdenlaista tulevaisuutta ja elämää; äitinä ja miehen vaimona. Siksi olen pikkulapsesta saakka haaveillut maailman eniten siitä, että jonain päivänä unelmieni prinssi saapuu elämääni ja elämme elämämme ”onnellisina” loppuun saakka.

Vanhempieni suhde oli kaikkea muuta kuin unelmaa. Sitä vierestä seuratessani sisäistin, että miehiltä voi odottaa ihan mitä vain - ja naisena se kaikki pitää sietää valittamatta. Ja mikäli olisin tarpeeksi kiltti ja hyvä, ehkä vielä jonain päivänä saisin jonkun mulkeron muuttumaan kiltiksi ja hyväksi, ja kohtelemaan minua hyvin. Tuskin, mutta ainakin kannattaisi yrittää.

Lapsesta saakka vihasin ja inhosin väkivaltaa, huutoa, epäreiluutta ja epäoikeudenmukaisuutta - vihasin ja inhosin miehiä. Pelkäsin heitä. Silti en vielä aikuisenakaan pystynyt päästämään irti kaipuusta saada heiltä hyväksyntää ja huomiota - todisteita siitä, että olen hyvä ja kelpaava.

Miten ironista; ihmiset - usein juuri ne tismalleen samat yksilöt - joita vihasin ja halveksin, olivat heitä, joilta janosin hyväksyntää ja rakkautta ja validaatiota.

Edelleen aikuisena olin vuodesta toiseen kiinni samassa noidankehässä; kaipasin ja janosin miestä vierelleni todistamaan arvoni, kaipasin pelastajaa, ja aina uudelleen löysin itseni parisuhteesta, jossa olin vihaamani ihmisen kanssa.

Kaipasin ja alitajuisesti jahtasin aina sitä, mitä oikeasti inhosin. Mutta mitä kuvittelin tarvitsevani voidakseni olla - ja kokea olevani - hyvä ja kelpaava.

En tiedä, mitä on terve parisuhde.

En tiedä, olenko koskaan kenelläkään nähnyt oikeasti tervettä ja tasavertaista suhdetta. Tuskin.

Voit sanoa minulle, että normaaliin ja terveeseen suhteeseen kuuluu, että toista lyödään vasaralla päähän joka tiistai puolenpäivän aikoihin. Ja minä uskon. Sillä mikä minä olen kyseenalaistamaan terveen parisuhteen määritelmiä? Lyö vain. Enhän minä tiedä mistään mitään.

Ja kun en tiedä miten pitäisi olla ja toimia, käy usein niin, että alan matkia kumppaniani.

Ensin kohtelen toista niin kuin haluaisin hänen kohtelevan minua. Sitten, aikani miellytettyäni, alan kohdella häntä niin, miten hän kohtelee minua. Ikään kuin pelaisimme peliä, ja hän opettaa minulle säännöt.

Siksi tulistun eniten siitä, jos toinen toimii sellaisella tavalla, jonka hän on itse kieltänyt minulta.

Olen joskus sanonutkin, että olen valmis joustamaan lähestulkoon kaikissa asioissa (en enää todellakaan kaikissa). Mutta säännöt on sitten oltava molemmille samat. Pystyn hyväksymään sen, jos toinen puhuu minulle ilkeästi - vaikka olisin jo huomauttanut, että kyseinen aihe on arka, enkä halua kuulla siitä, tai en ainakaan halua, että sitä hierotaan naamaani tai revitään auki. Mutta mielestäni on turha valittaa sitten, kun teen itse samaa. Tämänhän piti olla ok?

Olen ajatellut - ja haluaisin edelleen uskoa - että olisin niin sanottu parisuhdeihminen. Kaipaan eniten kumppanuutta ja yhteistyötä. Mutta en tiedä, onko olemassa ihmistä ja tilannetta, joka sopisi minulle. Olenhan jo aiemmin useasti luetellut, millaisia asioita tarvitsen suhteeseen; ehdoton rehellisyys, johdonmukaisuus, järkkymätön empatia... (ja lista jatkuu.) Ehkä ei ole ihmistä, jossa yhdistyisi kaikki se, mitä tarvitsen ja kaipaan.

Ja ehkä ei ole ihmistä, joka määrittelisi terveen suhteen niin miten minä sen määrittelen. Olen lukemattomia kertoja ollut tilanteessa, jossa minua sattuu aina uudestaan ja uudestaan, ja kumppani kertoo tämän olevan osa tervettä suhdetta. On ihan normaalia ja tervettä puhua toiselle ilkeästi. On tervettä alistaa, ohjailla ja manipuloida. On tervettä olla ilkeä ja pahantahtoinen. Ja jos minä en kestä sitä, olen itse sairas.

Millainen olen.

Haluaisin palavasti tietää, millainen olen.

Miten toimin, jos käytökseni ei ole jatkuvasti toisten vääryyteen ja pahuuteen reagointia, toisten miellyttämistä ja maan tasoittamista muiden jalkojen alla? Sillä sitähän elämäni on alusta asti ollut. En ole saanut tilaisuutta etsiä, millainen olen ja miten toimin, kun toimintani on pakon edessä ollut jatkuvasti vain toisen tekoihin ja sanoihin reagointia.

Olen automaattisesti aina altavastaajan roolissa, puolustamassa rajojani toisen hyökkäyksiltä ja sietämässä määrättömän määrän asioita. Millainen olisin, jos saisin elää tietynlaisessa tyhjiössä - saisin olla aktiivisena toimijana ilman itsepuolustusta?

Millainen ihminen todella olen? Olenko pohjimmiltani lempeä, rakastava ja kiltti ymmärtäjä, vai tämä hirviö, joka minusta on nyt tullut?

Tällä hetkellä olen täynnä vihaa, raivoa ja inhoa. Puolustan itseäni verisesti ja huudan paniikissa solvauksia. Olen yllättynyt siitä, että minusta löytyy tällaisia puolia. Että todella pystyn käyttäytymään näin.

Minut on ajettu nurkkaan, ja sieltä nurkasta käsin huudan ja taistelen ja yritän selviytyä.

En tiedä kumpaa minusta näkyy tällä hetkellä enemmän; hätääntynyttä itsensä puolustajaa, joka yrittää selviytyä kaikin keinoin, vai toisen käytöksen kopioivaa peiliä. Huudanko siksi, että pelkään, vai siksi, että minulle huudetaan? Vai kenties siksi, että olen pohjimmiltani isäni lapsi? Olenko minä todella tällainen?

Vihaan itseäni. Tai paremminkin, vihaan puolia, joita minusta nyt revitään pakon edessä esille. Vihaan sitä, että joudun puolustautumaan ja pelkäämään. Vihaan sitä, että joudun olemaan näin ääriäni myöten täynnä vihaa ja raivoa.

Mutta rakastan itseäni. Ja siksi en enää alistu, tyydy tai suostu sietämään. Ja siksi en suostu uskomaan, että tämä olisi aito minä. Tunnenhan sisimpäni.

Vai tunnenko?

Ahdistuksen syy.

Kerroin lauantaina Instagramin stooreissa, miten menin ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen yksin salille. Stooreista sai varmasti kuvan, että noin vain päätin mennä salille, ja menin. Ei ongelmaa.

Todellisuus on vähän toinen. Puhuin ystäväni kanssa videopuhelua, ja päätimme lähteä molemmat salille - eri paikoissa tosin. Puin treenivaatteet päälle, pakkasin tavarat, aivan kuten aina ennenkin - silloin, kun vielä treenasin lähes päivittäin yksin. Lopetimme puhelun.

Olin itsevarmana ja päättäväisenä tosiaan lähdössä bussilla salille. Kunnes puhelin soi - toinen elämäni ihminen soitti.

En osaa tarkalleen sanoa mitä tapahtui. Alkoi ahdistaa aivan vietävästi. Koko salille meno tuntui typerältä ja mahdottomalta vitsiltä. Mitä minä oikein kuvittelin itsestäni? Enhän minä yksin osaa enkä voi. Ei minusta ole tähän. Ei minusta ole mihinkään.

Puhelun edelleen ollessa päällä aloin itkeä, kävelin pysäkiltä takaisin kotiin, heitin tavarat lattialle ja kirosin mielessäni elämääni ja itseäni. Lopetin puhelun.

Käperryin sohvalle itkemään. Mutta enää ei tuntunutkaan olevan aihetta itkulle. Sillä… minähän haluan mennä salille? Ja pystyn siihen kyllä, miksipä en pystyisi.

Puin vaatteet takaisin päälle, keräsin tavarani ja astelin bussipysäkille varmana itsestäni. Hyppäsin bussiin, matkustin välipysäkille, vaihdoin bussia, ja menin salille. Ja tein treenin vailla pienintäkään epäilystä itseäni tai kykyjäni kohtaan.

Bussissa ollessani sama henkilö yritti soittaa taas. En vastannut.

Taidan aavistaa, mikä on kaiken ahdistukseni ja itsetunto-ongelmieni taustalla. (Ei ehkä kukaan yksittäinen ihminen, mutta tietyt tilanteet, ajatusmallit ja uskomukset.) Siitä lisää myöhemmin.

P.S. Kuten sanottua, alan äärimmäisen helposti uskomaan, etten pärjäisi yksin.

P.P.S. Pärjään yksin.

Some ja parisuhde.

Jotkut varmaan ihmettelevät ja hiljaa paheksuvat, kun kirjoitan suhteestani negatiivisia asioita someen. Kun pitäisi mielummin olla hiljaa ja selvittää asiat kumppanin kanssa kahdestaan.

Olen valitettavasti nähnyt, miten sairas ja vaarallinen tämä maailma ja ihmiset osaavat olla. Minun on pakko suojella itseäni - varsinkin, jos toisen käytöksessä näkyy vähänkin tuttuja piirteitä.

Enää ei tule tilannetta, jossa olen useasti ollut; jossa toinen kohtelee minua neljän seinän sisällä huonosti, mutta kukaan ei tiedä siitä, sillä en uskalla kertoa - enkä uskalla lähteä pois. Sellaista ei vain tule enää. En suostu siihen.

Lisäksi olen kyllä yrittänyt selvittää asioita ihan kahdestaan. Olen joustanut rajoistani ja mielipiteistäni, olen antanut anteeksi aina uudestaan. Olen yrittänyt väkisin unohtaa asioita, sillä mieleni ei ole pystynyt käsittelemään niitä - jos en yhtään ymmärrä, miten toinen voi toimia jollain tavalla, yritän yleensä unohtaa asian. Varsinkin, jos kyseessä on ihminen, josta yritän tykätä.

Tuo onkin iso ongelma minulle; mieleni sulkee automaattisesti satuttavat asiat pois. Olen tehnyt sitä lapsesta saakka, ja teen sitä edelleen. Siksi olen jatkanut parisuhteita inhottavien ihmisten kanssa, heidän satuttavista teoistaan ja sanoistaan huolimatta.

Miten rakastat vanhempaa, joka pahoinpitelee äitiäsi - ellet nimenomaan siten, että unohdat hänen tehneen niin?

Moni suhteeni on mennyt samalla kaavalla; toinen kohtelee minua huonosti ja ylittää rajojani, suljen tilanteet pois mielestäni, ja jatkan suhdetta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jossain kohtaa asiat nousevat silti esiin. Väkisin, ja kaikki kerralla. Ikään kuin silmäni avautuisivat näkemään toisen inhottavan puolen. Ja siinä kohtaa minun on itsesäälin, inhon ja kuvotuksen saattelemana lopetettava suhde.

En siis tee asioita mulkkuuttani tai kiusatakseni muita. Kaikkeen löytyy loogiset syyt.

Kumppanin some.

Hetki sitten keskustelin erään ystävän kanssa siitä, että kumppanin somenkäyttöä ei saa rajoittaa - syynä on aina vain oma epävarmuus, ei niinkään kumppanin toiminta.

On hyvin pitkälti totta, että mikäli sinulla on tarvetta alkaa rajoittaa kumppanisi somenkäyttöä (esimerkiksi kuvista tykkäilyä), syynä on oma epävarmuutesi.

Mutta mielestäni olisi laiskuutta pitää sitä kaikenkattavana totuutena, ja kehoittaa vain olemaan olematta epävarma. On aiheellista pyrkiä katsomaan tuon epävarmuuden taakse - mistä se johtuu.

Mikäli kumppanisi on esimerkiksi verrannut ilkein ja alentavin sanankääntein sinua muihin; puhelimen näytöllä näkyviin ihmisiin, on täysin ymmärrettävää tuntea epävarmuutta sekä tarvetta kieltää noista kuvista tykkäily. Tai jos kumppanisi on tuonut ilmi epäilyttäviä ajatusmalleja tykkäysten taustalla - jos hän vaikkapa ajattelee kyseiset kuvissa esiintyvät naiset vain esineinä.

Tai jos tykkäily ei olekaan tykkäilyä, vaan ilmiselvää kuolaamista; alastonkuviin reagointia, viestien lähettelyä, lisäkuvien pyytämistä. Näissä tapauksissa varsinkin on täysin ymmärrettävää kokea epävarmuuden tunteita. Kuten entinen psykologini sanoisi; ”normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen”.

Joka tapauksessa, mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta rajoittaa toisen toimintaa. Mutta jos kumppanisi jatkuvista huomautteluistasi huolimatta jatkaa satuttavaa toimintaa; rikkoo rajojasi ja suhteenne rajoja, voisi olla aiheellista miettiä, haluatko olla sellaisen ihmisen kanssa.

Somekäytös saattaa kuulostaa pieneltä, lähes mitättömältä syyltä erota, mutta se on usein vain jäävuoren huippu; kertoo hyvin paljon ihmisen ajattelutavasta muutenkin. Somekäytös saattaa esimerkiksi paljastaa, miten hän suhtautuu muihin ihmisiin, esimerkiksi naisiin. Näkeekö hän itsensä muiden kanssa samalla tasolla, vai kilometrejä heidän yläpuolellaan? Näkeekö hän naiset vain esineinä?

Epävarmuutesi on toki sinun asiasi, sinun täytyy itse hoitaa ja käsitellä se parhaasi mukaan. Toista ei voi muuttaa - vaikka saisit hänet painostettua lopettamaan muiden kuolaamisen, muuttuuko ajatusmallit siellä taustalla kuitenkaan? Some on vain yksi väylä tuon ajatuksen näkymiseen. Muitakin on.

Hukkaan itseni 3.

Viime tekstissä totesin, että kaiken taustalla ja syynä on se, että hukkaan yhteyden itseeni ja sisimpääni.

Sekään ei kuitenkaan ole koko totuus.

Päässäni edelleen vaikuttavat - jo lapsena opitut - käsitykset parisuhteista ja naisen ja miehen roolista saavat minut tarkastelemaan suhdettani ja kumppanini toimintaa tietyltä suunnalta ja hakeutumaan jo entuudesta tuttuun uhrin rooliin. Sietämään satuttavia sanoja kertomatta ääneen, miltä oikeasti tuntuu.

Jo lapsena opitut käsitykset yksin pärjäämisen arvostettavuudesta saavat minut venyttämään rajojani ja käyttämään akkuni ja energiani miinukselle asti. Sietämään pahaa mieltä ja huonoa kohtelua, joten lopulta automaattisesti vihaan kumppaniani; hänhän ylittää rajojani jatkuvasti. Tietämättään, tosin.

Sukupuolinormit, parisuhdemallit ja tyttönä kasvatettuun ihmiseen kohdistuvat odotukset ja vaatimukset opin niin ikään jo lapsena. Ne aiheuttavat loputtomasti ahdistusta, minä kun en sovi rooleihin ja muotteihin, joihin pitäisi sopia. Nykyään tiedän, ettei pidä. Mutta kyseiset ajatukset ovat juurtuneet niin syvälle mieleen, että niitä on hankala poistaa sieltä, vaikka järjellä tietäisin ne vääriksi.

Tuntuu, että kumppanini imee kaiken hapen kotoa jatkuvalla kyselyllään. Se taas johtuu siitä, että meillä on täysin erilaiset kokemukset ja normit lapsuudesta; minua ei ole huomioitu, eikä minulta ole jatkuvasti kyselty vointia ja fiiliksiä. En ole tottunut siihen, että minua huomioidaan lähes tauotta. Nyt kun niin tapahtuu, se ahdistaa.

Kaikesta huolimatta kumppanini on kyllä syyllistynyt rajojeni ylittämiseen ajoittain tietoisestikin - tai ainakin se näyttäytyy minulle niin - mutta suurin syyllinen kaikkeen löytyy silti edelleen lapsuudestani.

Joskus ihmiset jaksoivat hokea minulle, ettei yksi ihminen voi toisen elämää pilata. Eipä niin.

Hukkaan itseni 2.

Kerroin viime tekstissä yksinolon tarpeestani - miten pitkään johtuneen ahdistuksen syy on siinä, etten ole ollut yhteydessä itseeni.

En silti tarkoita, että tämä kumoaisi edelliset tekstini; ettei parisuhteeni ja asumisjärjestelymme aiheuttaisi valtavasti ahdistusta. Ettei alkusuhteen ilkeät sanat ja niistä johtuva itseni kyseenalaistaminen ja lopulta inhoaminen vaikuttaisi minussa edelleen, aiheuttaen itkuisuutta ja pahaa mieltä. Ettei ahdistusmöykky itsessään aiheuttaisi erinäisiä lieveilmiöitä; itseinhoa, huonoa itsetuntoa ja itseni ja tunteideni sivuuttamista - itseni haukkumista ja kiusaamista.

Mutta kaikki nämä selittyvät itseni hukkaamisella. Jos en hukkaisi yhteyttä sisimpääni, en olisi minulle ilkeä - tai antaisi kenenkään muunkaan olla. En uskoisi ilkeitä sanoja, en kyseenalaistaisi itseäni ja arvoani muiden kehoittaessa minua tekemään niin.

En venyttäisi rajojani liiallisuuksiin, en käyttäisi akkujani loppuun, en yrittäisi vakuuttaa muita minun arvostani ja hyvyydestäni - sillä jos olen yhteydessä sisimpääni ja siten itsevarmasti sinut itseni kanssa, en edes olisi ihmisten kanssa, joille pitäisi vakuutella mitään; jotka oma-aloitteisesti eivät näkisi arvoani ja hyviä puoliani. En sietäisi huonoa kohtelua, minkäänlaista.

Jos en hukkaisi itseäni, pitäisin kiinni tarpeestani olla ajoittain yksin, tekisin vain asioita, joita haluan tehdä ja keskittyisin hyvinvointiini - tuntematta syyllisyyttä, jota minulle yritetään (itseni ja muiden toimesta) syöttää. Jos en hukkaisi itseäni, olisin onnellinen - tekisin kaikkeni sen eteen.

Joten siksi sanoin, että kaikkeen olikin syynä itseni hukkaaminen.

Vaikka joku kohtelisi minua väärin ja polkisi rajojani, taustalla olen silti minä, joka sallin hänen toimia niin.

Nykyinen elämäntilanteeni ahdistaa minua ajoittain suunnattomasti.

(Luvassa tajunnanvirtaoksennusta ilman filtteriä.)

Tarvitsisin todella paljon yksinoloa ja rauhaa, mutta sitä ei luonnollisestikaan saa, kun asuu kahden ihmisen kanssa. Olen todella harvoin hetkeäkään yksin, mutta silloin kun olen, huomaan, miten vapauttavaa se on. Tunteet tulevat juuri sellaisina kuin ovat, saan ja voin tuntea ja näyttää ne, ja sitten ne poistuvat. Pystyn hengittämään.

Yhdessä ollessa mikään tunne ei tule selkeänä - kaikki on harmaata ahdistusmössöä, joka kasvaa ja kasvaa, kunnes en pysty enää olemaan, vaan romahdan täysin. Tunnen jatkuvasti ahdistusta, syyllisyyttä ja (itse)inhoa.

Yhdessä asuminen ei siis taida sopia minulle. En osaa tarkasti sanoa, mistä kaikesta se johtuu. (Tai osaan, mutten silti erinäisistä syistä tee niin.)

Mutta parisuhde eri osoitteissa ei myöskään sovi minulle. En pysty rauhoittumaan ja oikeasti elämään, kun kaikki on pelkkää aikataulua ja suunnitelmaa. Ajatuksen tasolla yhdessä asuminen olisi toimivin ratkaisu.

Mutta kun ei ole.

Voiko todella olla niin, että vaikka itse haluaisin parisuhteen, se ei silti sovi minulle? Jos taas olen sinkkuna ja yksin, kaipaan toista siihen vierelle. Kun on toinen vierellä, kaipaan rauhaa ja yksinoloa. Mikään ei sovi, ja mikään ei toimi. Toki asiaan varmasti suuresti vaikuttaa negatiiviset tunteet, joita toisen toiminta ja sanat minussa aiheuttavat, sekä alkusuhteen inhottavat asiat, joita en osaa (enkä ehkä haluakaan) unohtaa.

Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?

Kohtelet minua hyvin, tai poistut elämästäni.

 Sanoin vuoden 2023 tekstissä, että mieheni joutuu vastaamaan muiden tekemisistä.

Tarkoitin sitä, että menneisyydestäni johtuen olen nykyään hyvin tarkka rajoistani, hyvin tarkka siitä, ettei niitä ylitetä ja että minua kohdellaan hyvin. En siedä minkäänlaista ilkeyttä, epäjohdonmukaisuutta tai asioiden vääristelyä. Pienintäkään. En aio enää kantaa vastuuta muiden tekemisistä tai muiden tunteista, omieni kustannuksella.

En vaadi häntä tilille muiden teoista. En esimerkiksi syytä häntä pettämisestä - sen kun teki eksäni, ei hän.

Syytän häntä ainoastaan hänen omista sanoistaan ja teoistaan. Mutta jotka traumoistani johtuen sattuvat enemmän, kuin ehkä muuten sattuisivat. Ilman traumojani en ehkä huomaisi niin herkästi, jos joku ylittää rajani. Ilman traumojani minun ei ehkä tarvitsisi olla niin tarkka siitä, miten minua kohdellaan. Ei tarvitsisi takertua jokaiseen yksityiskohtaan, ja nostaa niitä tapetille aina uudestaan.

Tiedän, mihin miehet pystyvät, siksi minun täytyy puuttua pienimpäänkin vääryyteen.

Nimittäin en aio enää sietää yhtään paskaa yhdeltäkään mieheltä. En aio enää pyydellä anteeksi sitä, että loukkaannun ilkeistä sanoista ja teoista. En aio enää hyväksyä asetelmaa, jossa toinen on kuningas ja minä mikä lie - kynnysmatto tai pelkkää ilmaa.

Vierelläni on tästälähin paikka ainoastaan lempeälle, rakastavalle ja empaattiselle ihmiselle. Kohtelet minua hyvin, tai poistut elämästäni. Siitä en aio enää joustaa.

Nyt kun tiedätte entistä enemmän elämässäni tapahtuneita - miesten tekemiä - asioita, ymmärrätte varmaan paremmin, miksi ajattelen näin ja miksi olen näin jyrkkä, joustamaton ja mustavalkoinen.

Minun on pakko.

Miksi et kunnioita toisten parisuhteita?

Saan välillä yhteydenottoja miehiltä; pyyntöjä, vihjailuja, suoria ehdotuksia tapaamisesta ja seksistä.

Oletko koskaan miettinyt, miksi niin useat miehet ovat epävarmoja ja pelkääviä kumppanin viettäessä aikaa muiden miesten kanssa; ovat usein varmoja siitä, ettei miehiin voi luottaa ja heidän täytyy suojella omaa kumppaniaan muilta miehiltä. Voisiko tämä edes osittain johtua siitä, että he itse käyttäytyvät väärin; eivät kunnioita toisten suhteita, perseilevät ja sikailevat menemään?

Jos itse yrität änkeä muiden suhteiden väliin; koet oikeudeksesi iskeä ja piirittää varattuja naisia, et kunnioita muiden rajoja, miten voisitkaan uskoa, että muut miehet eivät toimisi samoin.

Esimerkiksi tätä tarkoittaa karma, sekä se, että toimimalla väärin aiheutat itsellesi pahaa; et pysty luottamaan miehiin (ihmisiin), kun itse olet epäluotettava.

Aikalailla saman voi soveltaa myös muihin sukupuoliin. Kunnioita muita ja heidän suhteitaan. Pysy omalla tontillasi.

P.S. Tämä saattaa kuulostaa osittain myös uhkailulta niitä naisia kohtaan, jotka ohittavat minut ja lähestyvät kumppaniani. Tämä ei sitä silti ollut. Vai oliko?

P.P.S. Jos kuvittelet että saat lähestyä tai koskea minua koska minulla on OnLyFaNs sekä paljasta pintaa somessa, haista vittu. Teillä ei ole mitään oikeuksia minuun tai kehooni.

Vaikka naisten kehot ovat aina olleet miesten omaisuutta, se ei tarkoita sitä, että se olisi oikein tai että sen tulisi jatkua niin.