En halua olla inhottava.

Olen viimeisen vuoden aikana puhunut ihmisistä pahaa. Kaikista.

Yhdessä haukuimme muita, puhuimme pahaa ja päivittelimme muiden olemista ja elämistä. Ainoat keskustelut, joissa minua ei lytätty ja haukuttu, olivat ne, joissa puhuimme yhdessä muista ihmisistä. Se oli ainoa puheenaihe, josta ei kiertoteiden kautta käännetty huomiota minuun ja minun viallisuuteeni.

Minun täytyi myös haukkua kaikki, joita toinen voisi jollain lailla pitää uhkana itselleen ja suhteellemme. Kaikki, jotka laittoivat minulle viestiä tai edes tykkäsivät kuvistani.

Opin jo automaattisesti keksimään jokaisesta ihmisestä jonkin huonon puolen, välttääkseni riidan tai toisen loukkaantumisen. Oli helpompi haukkua muita, kuin kantaa vastuu toisen pahasta mielestä, ja vakuutella miten hän on kyllä parasta mitä voin kuvitella.

Samalla toki sain nähdä ja kuulla jokaisen naisen kehumista ja ylistämistä. Mutta kuten aiemmin olen maininnut; säännöt olivat meille täysin erilaiset ja epäreilut; monet koskivat vain minua.

Minussa taitaa sittenkin olla ilkeä ja inhottava puoli - vieläpä yllättävän vahvana - vaikka olen pitänyt itseäni oikeinkin kilttinä ja ihanana ihmisenä.

Tietyissä asioissa en käsitä ihmisiä alkuunkaan. Ja tilanteen niin vaatiessa teen kaikkeni välttääkseni ei-mihinkään perustuvan konfliktin. Yritin vain parhaani mukaan selviytyä ja sopeutua mahdottomiin tilanteisiin. Oikeuttaako se puhumaan pahaa? Ei todellakaan.

Joten; vaikkette edes tiedä puheistani, olen äärimmäisen pahoillani. Vihaan sitä ihmistä, joksi minun oli pakko muuttua selvitäkseni suhteessa. En halua olla ilkeä taikka inhottava, edes selän takana ja piilossa.

Sukupuoli-identiteetti.

Tällä hetkellä tuntuu, että parhaiten minua ja sukupuoli-identiteettiäni kuvaava termi olisi genderfluid. En koe olevani ”välillä mies ja välillä nainen”, vaan joka hetki koen olevani jotain näiden ulkopuolelta; en kumpikaan.

Mutta pukeutumiseni ja tyylini muuttuu kausittain. Kuten olen ennenkin puhunut - ja kipuillut ja hämmästellyt - välillä koen omimmaksi tyylikseni esimerkiksi mekot ja tiukat, ihonmyötäiset vaatteet. Välillä taas en voisi villeimmissä kuvitelmissanikaan pukea sellaista päälleni, vaan omalta tuntuu löysät vaatteet, miestenosastolta ostetut housut ja isot paidat. Ja välillä taas jotain näiden väliltä.

On siis mahdotonta suunnitella etukäteen jonkun tietyn illan asua - enhän voi tietää, mitä vaatteita voin silloin pukea päälleni.

Kun ystäväni syntymäpäivät lähestyivät, olin jo pitkään tuntenut oloni kotoisimmaksi ”miesten” vaatteissa. Ostin siis etukäteen jo itselleni mustan kauluspaidan miestenosastolta. Huvittuneena mietin miten läppä olisi, jos identiteettini kerkeäisikin heilahtamaan toiseen asentoon ennen juhlia.

Ja niinhän siinä kävi. En voinut pukea päälleni kauluspaitaa, vaan koin se päällä oloni jotenkin pelleksi, ikään kuin yrittäisin larpata miestä - vaate ei siis lainkaan sopinut yhteen sen hetken mielentilan kanssa.

Tarvitsin siis toisenlaisen asun. Lopulta päädyin tähän kuvan asuun; kiiltävä paita tuntui tarpeeksi androgyyniltä, varsinkin, kun sen alle puki binderin häivyttämään tissit pois.

Nimittäin näiden ääripäiden (jotka ei oikeasti ole mitään ääripäitä, lol) välissä on yleensä aina androgyyni vaihe, näin olen oppinut.

En tiedä asiasta vielä kovinkaan paljoa, opettelen vasta itsekin keräämään tietoa kuulostelemalla omia ajatuksiani ja tuntemuksiani. Jännittävää.

Ja tämän tiedon valossa voitte varmaan aavistaa, miten epämiellyttävältä tuntui eräässä ihmissuhteessani kuulla erinäisiä kommentteja koskien ulkonäköäni tai tyyliäni.

Minua kehotettiin suunnitellessani ulkonäköä ja asujani pitämään mielessä, että kumppanini on heteromies, joka kiihottuu naisellisuudesta. Minun pitäisi siis piilottaa osia itsestäni näyttääkseni joka hetki hänen silmissään tarpeeksi naiselta.

Mikäli kyseessä olisi ollut jotenkin sokkona aloitettu suhde, hämmästyksen ja ehkä tuollaiset kommentitkin olisi voinut ymmärtää. Mutta hän tiesi, millainen olen ja miltä näytän, jo ryhtyessään suhteeseen kanssani. Siltä pohjalta moinen kommentointi oli ainoastaan vallankäyttöä, kontrollointia ja kiusaamista.

Sain myös kuulla valitusvirsiä siitä, miten hän on aina halunnut maskuliinisen naisen, mutta kaikki maskuliiniset naiset joita hän löytää, ovat väärällä tavalla maskuliinisia. Kun pitäisi olla vain sillä tavalla maskuliininen, että haluaa panna koko ajan. Teki mieli paljastaa, että ennen häntä halusinkin kyllä panna - koko ajan. Kiusaaminen ei vain kauheasti kiihota.

Ehkä tästälähin pysyttelen kaukana heteromiehistä - varsinkin heistä, joille heterous ja miehisyys ovat tärkeimmät palikat, joiden varaan koko hauras, pienimmästäkin tuulenvireestä musertuva rakennelma aka ego ja koko oleminen on rakennettu.

Ja varsinkin heistä, jotka tunteakseen itsensä tarpeeksi mieheksi, tarvitsevat rinnalleen vähän tai jopa huomattavasti alempiarvoisen, vähäpätöisemmän ja vaatimattomamman ihmisen - naisen. Tarvitsemaan heitä, katsomaan heitä ylöspäin, palvomaan ja ihailemaan. Ottamaan vastaan kaikki epälooginen syyttely ja vähättely, ja kaikesta kiusaamisesta huolimatta näkemään heidät täydellisinä, virheettöminä olentoina.

Tuo asetelma ei ole minua varten. Haluan tasavertaisuutta ja molemminpuolista kunnioitusta.

Seksuaalinen suuntautuminen ja normit.

Aikani pohdittuani seksuaalisuutta ja suuntautumistani tajusin, ettei syvin ja tärkein pointti ehkä olekaan siinä, millaisia ihmisiä kohtaan pystyn tuntemaan vetoa ja millaisen ihmisen haluaisin vierelleni.

Ehkä pointti onkin siinä, millainen rooli ja paikka minulle jää toisen vierellä.

Ehkä pystyn kyllä tuntemaan vetoa miehiä kohtaan, mutten tahdo taikka osaa täyttää roolia, jonka oletan miehen viereltä löytyvän. En tahdo taikka osaa olla miehelle nainen; tyttöystävä ja vaimo.

En ole nainen, siksi ahdistaa ajatuskin siitä, että joutuisin aina uudelleen sovittamaan itseäni muottiin, johon en sovi ja jota en tahdo täyttää.

Miehen kanssa ollessani ajattelen, että minun täytyy olla pienempi kuin hän, feminiinisempi, hiljaisempi, äidillinen, suojelua ja pelastusta tarvitseva hoivaaja. Täytyy laittautua nätiksi ja meikata, sheivata ihokarvat ja kasvattaa pitkä tukka. Tehdä kotityöt, pukea hepeneitä päälle ja vietellä häntä naisellisesti. Eivätkä nämä ole vain minun ajatuksiani - todella monen miehen vierellä on vain tällainen rooli auki. Minusta ei ole siihen. Toisinaan täytän useimmat kohdat, mutta en halua niiden olevan vaatimuksia - joita ne miesten kanssa usein ovat. En tahdo enää edes yrittää, sillä se ei ole minua varten.

Jos ajattelen suhdetta muiden kuin miesten kanssa, koen, että minulla olisi enemmän tilaa olla oma itseni. Toisen identiteetti ei järkkyisi, vaikka se olisinkin minä, joka pitää toista kainalossa. Tai se olisinkin minä, joka on maskuliinisempi. Se olisinkin minä, joka ostaa vaatteet miestenosastolta.

Joka korjaa rikkoutuneen polkupyörän, käyttää miesten boksereita, ajelee päänsä höylällä ja antaa kainalo- ja jalkakarvojen rehottaa valtoimenaan.

Miesten miehisyys ja identiteetti on usein hyvin hataralla pohjalla, ja siitä johtuen vierelle mahtuu vain ihminen, joka tukee sitä. Pitää ikäänkuin pystyssä, ja estää murenemasta.

Tuollaiselta pohjalta on naurettavaa väittää, että haussa olisi tasavertainen suhde - jollaisen siis itsekin haluaisin. Miten tasavertainen suhde on, jos toisella on mahdottomana lisätehtävänä vielä sinun hauraan miehisyytesi kannattelu? Ei kiitos.

En tiedä, mitä on terve parisuhde.

En tiedä, olenko koskaan kenelläkään nähnyt oikeasti tervettä ja tasavertaista suhdetta. Tuskin.

Voit sanoa minulle, että normaaliin ja terveeseen suhteeseen kuuluu, että toista lyödään vasaralla päähän joka tiistai puolenpäivän aikoihin. Ja minä uskon. Sillä mikä minä olen kyseenalaistamaan terveen parisuhteen määritelmiä? Lyö vain. Enhän minä tiedä mistään mitään.

Ja kun en tiedä miten pitäisi olla ja toimia, käy usein niin, että alan matkia kumppaniani.

Ensin kohtelen toista niin kuin haluaisin hänen kohtelevan minua. Sitten, aikani miellytettyäni, alan kohdella häntä niin, miten hän kohtelee minua. Ikään kuin pelaisimme peliä, ja hän opettaa minulle säännöt.

Siksi tulistun eniten siitä, jos toinen toimii sellaisella tavalla, jonka hän on itse kieltänyt minulta.

Olen joskus sanonutkin, että olen valmis joustamaan lähestulkoon kaikissa asioissa (en enää todellakaan kaikissa). Mutta säännöt on sitten oltava molemmille samat. Pystyn hyväksymään sen, jos toinen puhuu minulle ilkeästi - vaikka olisin jo huomauttanut, että kyseinen aihe on arka, enkä halua kuulla siitä, tai en ainakaan halua, että sitä hierotaan naamaani tai revitään auki. Mutta mielestäni on turha valittaa sitten, kun teen itse samaa. Tämänhän piti olla ok?

Olen ajatellut - ja haluaisin edelleen uskoa - että olisin niin sanottu parisuhdeihminen. Kaipaan eniten kumppanuutta ja yhteistyötä. Mutta en tiedä, onko olemassa ihmistä ja tilannetta, joka sopisi minulle. Olenhan jo aiemmin useasti luetellut, millaisia asioita tarvitsen suhteeseen; ehdoton rehellisyys, johdonmukaisuus, järkkymätön empatia... (ja lista jatkuu.) Ehkä ei ole ihmistä, jossa yhdistyisi kaikki se, mitä tarvitsen ja kaipaan.

Ja ehkä ei ole ihmistä, joka määrittelisi terveen suhteen niin miten minä sen määrittelen. Olen lukemattomia kertoja ollut tilanteessa, jossa minua sattuu aina uudestaan ja uudestaan, ja kumppani kertoo tämän olevan osa tervettä suhdetta. On ihan normaalia ja tervettä puhua toiselle ilkeästi. On tervettä alistaa, ohjailla ja manipuloida. On tervettä olla ilkeä ja pahantahtoinen. Ja jos minä en kestä sitä, olen itse sairas.

Millainen olen.

Haluaisin palavasti tietää, millainen olen.

Miten toimin, jos käytökseni ei ole jatkuvasti toisten vääryyteen ja pahuuteen reagointia, toisten miellyttämistä ja maan tasoittamista muiden jalkojen alla? Sillä sitähän elämäni on alusta asti ollut. En ole saanut tilaisuutta etsiä, millainen olen ja miten toimin, kun toimintani on pakon edessä ollut jatkuvasti vain toisen tekoihin ja sanoihin reagointia.

Olen automaattisesti aina altavastaajan roolissa, puolustamassa rajojani toisen hyökkäyksiltä ja sietämässä määrättömän määrän asioita. Millainen olisin, jos saisin elää tietynlaisessa tyhjiössä - saisin olla aktiivisena toimijana ilman itsepuolustusta?

Millainen ihminen todella olen? Olenko pohjimmiltani lempeä, rakastava ja kiltti ymmärtäjä, vai tämä hirviö, joka minusta on nyt tullut?

Tällä hetkellä olen täynnä vihaa, raivoa ja inhoa. Puolustan itseäni verisesti ja huudan paniikissa solvauksia. Olen yllättynyt siitä, että minusta löytyy tällaisia puolia. Että todella pystyn käyttäytymään näin.

Minut on ajettu nurkkaan, ja sieltä nurkasta käsin huudan ja taistelen ja yritän selviytyä.

En tiedä kumpaa minusta näkyy tällä hetkellä enemmän; hätääntynyttä itsensä puolustajaa, joka yrittää selviytyä kaikin keinoin, vai toisen käytöksen kopioivaa peiliä. Huudanko siksi, että pelkään, vai siksi, että minulle huudetaan? Vai kenties siksi, että olen pohjimmiltani isäni lapsi? Olenko minä todella tällainen?

Vihaan itseäni. Tai paremminkin, vihaan puolia, joita minusta nyt revitään pakon edessä esille. Vihaan sitä, että joudun puolustautumaan ja pelkäämään. Vihaan sitä, että joudun olemaan näin ääriäni myöten täynnä vihaa ja raivoa.

Mutta rakastan itseäni. Ja siksi en enää alistu, tyydy tai suostu sietämään. Ja siksi en suostu uskomaan, että tämä olisi aito minä. Tunnenhan sisimpäni.

Vai tunnenko?

Minun vuoroni.

Mietin mahdollisia tulevia suuntia, esimerkiksi että pitäisiköhän minun lähteä syksyllä opiskelemaan.

Kumppanini antoi miettimisen aihetta sanoessaan, että juuri nyt kannattaisi keskittyä itseensä, ja omaan - niin fyysiseen kuin henkiseen - paranemiseen.

Minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta keskittyä itseeni, omaan paranemiseeni ja hyvinvointiini. On ollut lasten lailla käyttäytyviä aikuisia, joita on pitänyt paapoa ja tasoittaa maata heidän jalkojensa alla. On ollut oma lapsi ja hänen hoitaminen ja kasvattaminen. On ollut traumoja, jotka ovat tehneet ihan arkipäiväisestä elämästä yhtä selviytymistä ja taistelua.

Olen pärjännyt, selviytynyt ja pysynyt hengissä. Juuri muuhun ei ole ollut resursseja.

Nyt, kun pääsin vihdoin pois metsän keskeltä sivistyksen pariin, jätin huonot ja haitalliset ihmissuhteet, olen aloittanut työt ja tuntuu, kuin koko elämä olisi auki edessäni, tulee helposti olo että pitäisi tehdä kaikki heti. Pitäisi vetää itsensä äärimmilleen, koska selviytyminen ja juuri ja juuri hengissä pysyminen - se on aina ollut se minun juttuni. Se tuntuu tutulta ja turvalliselta olotilalta. Sitä tunnetta haen edelleen.

On ihan hyvä neuvo keskittyä itseeni. Ottaa niin hitaasti kuin vain mahdollista. Hipoa rimaa kaikessa. Olla vähän laiska, kelvoton ja huono.

Mutta olla itselleni hyvä.

Ette ehkä tienneet, mutta nyt on minun vuoroni. On minun vuoroni saada osakseni lempeyttä ja rakkautta. Minun vuoroni saada turvallinen ympäristö ja mahdollisimman vähän, tai ei ollenkaan triggereitä elämääni. On minun vuoroni keskittyä itseeni, olla itsekäs, ja asettaa itseni etusijalle. On minun vuoroni parantua ja kokea lämpöä ja turvaa.

On minun vuoroni olla onnellinen.

Kirjoittaminen.

Tänään on ollut ihan äärimmäisen vaikeaa ilmaista itseäni sanoilla.

Vaikka yleensä pitkätkin tekstit luonnistuvat ilman mitään vaikeuksia tai hidasteita. Valmiit lauseet alkavat tipahdella mieleeni, ja sormeni näppäilevät ne puhelimen muistioon. Minun ei välttämättä edes tarvitse miettiä mitään - annan vain kehoni tehdä sen, mitä pitää.

Tänään asia on ollut täysin päinvastainen. En ole osannut tuottaa sujuvaa tekstiä, mutta en myöskään puhua; en muista sanoja, käytän synonyymeiksi kelpaamattomia kiertoilmaisuja, enkä ihan itsekään pysy perillä siitä, mitä halusin sanoa. Vaikka sanoisin loputtomasti lauseita, silti tuntuu, että puolet jää kertomatta.

Kerkesin jo pelätä, että tämä olisi uusi asetus - en enää osaisi kirjoittaa ja tuottaa tekstiä. Kammottava ajatus. Kirjoittaminen on kaikki, mitä minulla on. Kirjoittaminen on ollut ainoa keino ilmaista itseäni, ja saada ääneni kuuluviin. Ainoa keino kertoa minun tarinani ja totuuteni. Ainoa keino saada ihmiset kuuntelemaan minua.

Eräs tuttavani joskus kirjoitti näin: ”Mä en ajattele että kukaan ansaitsee mun ihania ajatuksia.” Samaistun tähän välillä ihan täysin. Tuntuu ajoittain väärältä ja epäreilulta kertoa fiksuja ja pitkälle mietittyjä, tarkasti hiottuja ajatuksiani kaikille, jotka haluavat niitä lukea.

Osa ymmärtää, osa ei. Osa alkaa matkimaan; kertomaan minun asioitani eteenpäin ominaan. Osa inhoaa, osa ihailee. Osa pitää hulluna. Osa saa vertaistukea.

Välillä tuntuu väärältä, että muut saavat minusta kaiken. Samalla, kun itse en ole kokenut saavani mitään - olen elänyt yksin, pärjännyt yksin ja lopulta opetellut kirjoittamaan ja kääntämään vastoinkäymiset voimakseni ja vahvuudekseni. Yksin.

Olen selvinnyt hirveistä asioista ja tilanteista, ja ammennan nyt niistä tarinoita ja oivalluksia. Mutta nämä eivät ole vain sanoja ja tarinoita. Nämä ovat minun elämääni.

P.S. Hankalaa on edelleen. 🤌🏼🤝🏼🖕🏼🤙🏼

Ahdistuksen syy.

Kerroin lauantaina Instagramin stooreissa, miten menin ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen yksin salille. Stooreista sai varmasti kuvan, että noin vain päätin mennä salille, ja menin. Ei ongelmaa.

Todellisuus on vähän toinen. Puhuin ystäväni kanssa videopuhelua, ja päätimme lähteä molemmat salille - eri paikoissa tosin. Puin treenivaatteet päälle, pakkasin tavarat, aivan kuten aina ennenkin - silloin, kun vielä treenasin lähes päivittäin yksin. Lopetimme puhelun.

Olin itsevarmana ja päättäväisenä tosiaan lähdössä bussilla salille. Kunnes puhelin soi - toinen elämäni ihminen soitti.

En osaa tarkalleen sanoa mitä tapahtui. Alkoi ahdistaa aivan vietävästi. Koko salille meno tuntui typerältä ja mahdottomalta vitsiltä. Mitä minä oikein kuvittelin itsestäni? Enhän minä yksin osaa enkä voi. Ei minusta ole tähän. Ei minusta ole mihinkään.

Puhelun edelleen ollessa päällä aloin itkeä, kävelin pysäkiltä takaisin kotiin, heitin tavarat lattialle ja kirosin mielessäni elämääni ja itseäni. Lopetin puhelun.

Käperryin sohvalle itkemään. Mutta enää ei tuntunutkaan olevan aihetta itkulle. Sillä… minähän haluan mennä salille? Ja pystyn siihen kyllä, miksipä en pystyisi.

Puin vaatteet takaisin päälle, keräsin tavarani ja astelin bussipysäkille varmana itsestäni. Hyppäsin bussiin, matkustin välipysäkille, vaihdoin bussia, ja menin salille. Ja tein treenin vailla pienintäkään epäilystä itseäni tai kykyjäni kohtaan.

Bussissa ollessani sama henkilö yritti soittaa taas. En vastannut.

Taidan aavistaa, mikä on kaiken ahdistukseni ja itsetunto-ongelmieni taustalla. (Ei ehkä kukaan yksittäinen ihminen, mutta tietyt tilanteet, ajatusmallit ja uskomukset.) Siitä lisää myöhemmin.

P.S. Kuten sanottua, alan äärimmäisen helposti uskomaan, etten pärjäisi yksin.

P.P.S. Pärjään yksin.

Syklit.

Sanoin siitä, miten neljäs seitsemän vuoden sykli on nyt päättymässä.

Ensimmäiset seitsemän vuotta olin lapsi. Olin sosiaalinen ja esiintymishaluinen, sekä kiltti, empaattinen ja hassu. Pidin esiintymisestä ja huomion keskipisteenä olemisesta. Puhuin paljon, en arastellut muita ihmisiä tai uusia tilanteita.

Ikävuodet 7-14 olin hiljaa. Todistin väkivaltaa kotona, suhtauduin siihen ihan erilailla kuin muut lapset, mikä sai minut entistä vahvemmin ajattelemaan, että kukaan ei ole kuin minä. Kukaan ei ymmärrä, mitä täällä oikeasti tapahtuu. Tarkkailin tilanteita ja ihmisiä ulkopuolelta, osallistumatta itse mihinkään. Hoidin pikkusisaruksia sekä tuttavaperheiden lapsia. Hoidin koulutehtävät tunnollisesti, pyrin täydellisyyteen ja ruoskin itseäni virheistä. Vihasin epäoikeudenmukaisuutta ja epäreiluutta. Vihasin väkivaltaa.

Seuraava sykli, ikävuodet 14-21 olivat edelleen täynnä sekasortoa, väkivaltaa ja miesten valta-asemaa. Väkivalta silmieni edessä oli lähes päivittäistä. Masennuin, olin itsetuhoinen. Miehet sanelivat millainen olen ja saan olla. Miehet määräsivät kaikesta. Minua lyötiin, kiusattiin ja alistettiin. Löysin kaikkeen syyt itsestäni. Alistuin osaani, kuvittelin ansaitsevani kaiken pahan. Toivoin kuolevani. Olin hukassa.

Ikävuodet 21-28 vahvistuin ja löysin oman sisäisen voimani ja ääneni. Aloin tajuta, että syyt kaikkeen löytyivätkin itseni ulkopuolelta. Syy kiusaamiseen ei ollutkaan minussa, vaan kiusaajassa itsessään. Sain lapsen. Vaadin pahantekijöitä tilille ja vastuuseen teoistaan. Sain paniikkikohtauksia. Aloin rakastaa itseäni, ja pitää omia puoliani. Muut edelleen saivat kohdella minua huonosti, mutta tiesin, ettei vika löydy minusta. Aloin tunnistaa traumojani. Kehitin itseäni ihmisenä paremmaksi. Hoidin itseni terapian avulla pois pahimmasta kuopasta. Tajusin, etten ole hetero tai nainen. Valmistuin. Muutin uuteen kaupunkiin uusien ihmisten keskelle. Aloitin työt.

Ja nyt alkaa ihan uusi aika elämässä. Minua ei enää kohdella huonosti, olen liian arvokas kynnysmatoksi. Tiedoks vaan 💅🏼

Synttärit.

Tänään minulla on synttärit - neljäs seitsemän vuoden sykli päättyy.

Tuntuu - on jo pitkään tuntunut - tosi vahvasti siltä, että olen syntymässä uudestaan; että muutun ihmisenä valtavasti ja loksautan suuren määrän palasia vihdoin paikoilleen.

Vaikka olen toki muuttunut ihan jatkuvasti viimeisen kolmen vuoden aikana. Kolme vuotta sitten päätin lopettaa autopilotilla kulkemisen, ja aloin aktiivisesti ja intensiivisesti työstämään traumojani ja etsiskelemään mielipiteitäni, arvojani, rajojani sekä todellista itseäni ja syvintä olemustani. Sitä olen tehnyt kiihtyvällä tahdilla ensin psykologin avustuksella, nyt viimeisen puoli vuotta ihan yksin. Tai toki olen saanut apuja ja näkökulmia myös ystäviltäni sekä kumppaniltani.

Kuten sanottua, tuntuu, että suuria muutoksia on tapahtumassa. Monet asiat ovat selkeästi tulleet päätökseensä; olen viime aikoina nähnyt toisaalta edessäni vain umpikujia, mutta tiedän niiden lopulta muuttuvan uusiksi, avattaviksi oviksi.

Tein viime viikolla päätöksen jättää selittelyn, asioiden selvittelyn, ja muiden huonon käytöksen liiallisen ymmärtämisen pois - tai ainakin vähemmälle. Päätin alkaa kuunnella itseäni joka hetki, päätin olla joustamatta ja venymättä äärimmäisyyksiin muiden yrittäessä polkea rajojani. Minun täytyy muuttua, jotta elämäni ja olotilani muuttuvat.

Eilen tuli tasan kuukausi siitä, kun aloin kirjoittaa ylös jokaisen itkuni ja niiden syyt. Itkin kuukauden aikana 73 kertaa. Minun täytyy muuttua.

Hukkaan itseni.

Viime aikoina olen taas huomannut, että olen hukannut itseni.

Ja sen olette varmasti huomanneet teksteistänikin. En saa mistään kunnolla otetta, olen ahdistunut ja itkuinen. Elämä tuntuu pyörivän kehää, ja olen umpikujassa. Pitäisi siis keksiä ulospääsy itse; tehdä jokin radikaali muutos elämässä.

Lähes poikkeuksetta näissä tilanteissa ulospääsy onkin lähempänä kuin arvaankaan; täytyy kääntää katse itseeni, sisimpääni. Muodostaa uudelleen jo kadotettu yhteys itseeni ja lapseen sisälläni.

Kuten olen sanonutkin, tarvitsen hyvin paljon yksinoloa ja omaa aikaa. Tarvitsen niitä, että saan ylläpidettyä yhteyttä itseeni.

Erakkogeeni, kuten meidän suvun yksinäisiä ihmisiä on tykätty kuvailla. Vai olisiko sittenkin kyseessä vain niin massiivinen epäluottamus ihmisiä kohtaan, että on pakko pitää kaikki turvallisen välimatkan päässä. Jo lapsena hukattu suora yhteys omaan itseen, että tarvii extrapaljon keskittymistä ja yksinoloa pitääkseen itsensä kasassa.

Yleensä ihmisillä se taitaa toimia ihan automaattisesti. Koko persoona ja oma minuus on niin yhteneväinen ja kasassa, ettei mitään yhteyksiä tarvitse muodostella ja aktiivisesti ylläpitää.

Minun koko persoona ja minuus on osina, irrallaan, jotkut hyvinkin kaukana toisistaan. Täytyy tosissaan keskittyä, että saan pidettyä kaiken kasassa. Ja usein elämä, arki ja monimutkaiset ihmissuhteet tulevat tielle. Siksi tarvitaan maadoittumishetkiä, aikaa vain itsensä ja jokaisen osan kanssa. Tilaa hengitellä ja etsiä osia. Tilaa kuunnella itseään.

Joko olen kiinni jossakin toisessa ihmisessä, tai olen kiinni itsessäni. Molempia en ilmeisesti saa.

Pidä kiinni itsestäsi. Älä anna osien ja äänesi hukkua elämän myrskyissä. Sinä olet elämäsi tärkein henkilö. 💕

Minua on helppo ohjailla.

Olen ennenkin puhunut tästä, tai ainakin sivunnut asiaa. Minut saa helposti ajattelemaan ja sanomaan ja tekemään asioita, joita en oikeasti tekisi tai haluaisi tehdä. Mielipiteitäni on helppo ohjailla haluttuun suuntaan. Siinä yksi merkittävä syy ihmissuhteideni ongelmiin.

Ajaudun yleensä yhteen voimakastahtoisten ihmisten kanssa - sellaisten, jotka pitävät kynsin hampain kiinni omista näkemyksistään, ja jotka löytävät kaikkeen syyn mieluiten jostain muualta kuin itsestään.

Minä taas olen päinvastainen. Haluaisin kovasti miellyttää, ja olla sellainen kuin toinen haluaa. Löydän helposti syyt kaikkeen itsestäni - vaikka järjellä tietäisin, että toinen on mokannut. Ajattelen helposti, että perimmäinen syy on silti minussa, olen ehkä liian ärsyttävä tai tylsä, ehkä liian laiska tai ruma tai outo. Tai ehkä olen liian herkkä, ja siksi koin hänen tekonsa väärinä. Minusta saa liian helposti kynnysmaton.

Haluaisin, että asia olisi toisin. Ja välillä yritänkin pyristellä vastaan. Toivoisin vain, että kukaan ei yrittäisi puskea omia mielipiteitään ja näkemyksiään läpi - sillä läpi ne varmasti menevät. Mutta samalla hukkaan itseäni, ja lopulta tulen ottamaan etäisyyttä kyseisiin ihmisiin. Haluaisin rauhaa ja tilaa kehittää omat näkemykseni, ja pitää kiinni niistä. Haluaisin rauhaa ja tilaa olla oma itseni.

Olen heikko, herkkä ja haavoittuvainen. Jos vihaat niitä puolia minussa, tulen lopulta vihaamaan sinua. Voin luvata.

Olenko nainen?

(En halua vähätellä kenenkään sukupuolikokemusta.)

Saatte ihan rauhassa leikkiä noita teidän nais-miesjuttujanne. Jättäkää minut niiden ulkopuolelle.

Olen monta vuotta tehnyt perusteellista ja rehellistä tutkimusmatkaa itseeni, ja niistä vuosista ison osan kävin myös viikottain terapiassa. Kaiken tämän taukoamattoman pohtimisen, analysoinnin ja kyseenalaistamisen jälkeen väitän, että sukupuolijaottelu ja -ajattelu on olemassa vain tiettyyn pisteeseen asti. Kun tarpeeksi pohdit ja siten myös tajuat ja ymmärrät asioita, lopulta huomaat, ettei sukupuolia oikeastaan ole; jokaisessa ihmisessä on maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä. Ei ole lokeroita, ei ole mitään. Ne eivät oikeasti tarkoita yhtään mitään.

(Toki niitä pitää käyttää puheessa ja esimerkeissä, elämmehän sen verran takapajuisessa maailmassa, jossa esimerkiksi epätasa-arvoa on edelleen olemassa määrättömät määrät ja sukupuolinormit ja -jaottelu on merkittävässä roolissa. Pitää käyttää sitä kieltä, jota kuulijat ymmärtävät.)

Ennen kuin pääset siihen pisteeseen asti, että tajuaisit tämän, voit jo tehdä asioita ollaksesi parempi; voit kohdella muita hyvin ja kunnioittavasti, voit opiskella lisää, ja voit antaa jokaisen ihan itse määritellä itsensä. Vaikket vielä ymmärtäisi, miksi se on tärkeää.

Tuntuu, että kalju pääni on alkujärkytyksen jälkeen ihan ok ja hyväksyttävissä ja anteeksi annettavissa, kunhan kaikin muin tavoin sovin muiden määritelmään naisesta. Kunhan kaikin muin tavoin miellytän miesten silmää, pidän - joko oikeasti tai heidän kuvitelmissaan - asioista, joista naisten kuuluu pitää. Kunhan minut voi asettaa naisen lokeroon, täyttämään naiseuden määritelmät.

Minuun ei osata suhtautua. Ei osata ajatella, että en ole nainen - olen ihminen. Sinun ei tarvitse pystyä lokeroimaan minua ja määrittelemään sukupuoltani ulkonäköni perusteella. Minulle ei ole lokeroa - ei ainakaan yhtäkään sellaista, johon menisin vapaasta tahdostani.

En ole - tai ole olematta - nainen.

Teidän täytyy opetella suhtautumaan minuun minuna - ihmisenä, Tyttinä - ei naiseuden määritelmän kautta. Teidän täytyy opetella suhtautumaan kaikkiin ihmisiin niin. Sukupuoli ei määritä mitään. Sillä sukupuolia ei ole.

Olen koko elämäni tottunut olemaan outolintu.

Viime vuosina (itseni, arvojeni ja ääneni löytymisen jälkeen) olen eniten saanut palautetta joustamattomuudestani ja mustavalkoisesta ajattelustani. Sain hetki sitten kuulla, että erästä läheistäni harmittaa se, että vaikka kuinka yrittää itse olla moraalisesti puhtoinen ja toimia oikein, olen silti jollain tapaa aina vielä moraalisesti puhtoisempi.

Hekin, joiden piti olla - tai jotka ajattelivat olevansa - kanssani samoilla arvoilla ja samanlaisilla näkemyksillä varustettuja, jossain kohtaa usein ihmettelevät, miksi ihan oikeasti ajattelen näin, miksi nipotan, miksi olen niin mustavalkoinen ja miksi en jousta.

Siksi, että minun arvoni ovat ihan oikeasti arvojani - elän niiden mukaan, näen asiat juuri niin, toimin, ja suhtaudun elämään ja ihmisiin ja kaikkeen niiden pohjalta. Ne eivät ole mitään päälleliimattuja trendejä, en kutsu niitä arvoikseni vain siksi, että niin kuuluu tehdä tai se olisi jotenkin siistiä ja nykyaikaista. En voi sopivan tilanteen tullen laittaa niitä sivuun tai kulkea missään harmaalla alueella (ei ole mitään harmaita alueita). En voi valita tilanteita ja hetkiä ja aiheita, jolloin ne eivät pätisi.

Olen henkeen ja vereen feministi, kannatan tasa-arvoa kaikkien ihmisten kesken. Vaadin ja janoan oikeutta. Vaadin ja janoan absoluuttista rehellisyyttä. Olen sitä, mitä sanon olevani. Puolustan heikompia, ja pidän kiinni siitä, että oikeus toteutuu. En hyväksy valehtelua. Valkoinenkin valhe on valhe, ja siten ehdottoman väärin ja kiellettyä.

Kuten tammikuussa kuvailin itseäni: ”Lähes kaikissa tilanteissa voit olla varma ettei aikeenani ole satuttaa sinua tai muitakaan, haluan vain oikeutta. Oli sitten pölkyllä jonkun tuntemattoman tai minun pää.”

Täällä ei olla suoriutumassa täydellisesti, tai saavuttamassa mahdollisimman paljon mainetta ja mammonaa. Täällä ollaan toimimassa oikein ja rehellisesti. Täällä ollaan nostamassa käsi ylös virheen sattuessa. Täällä ollaan ottamassa vastuu omista tekemisistä. Täällä ollaan kasvamassa ja kehittymässä. Täällä ollaan kohtelemassa muita hyvin.

Olen kyllä mustavalkoinen. Mutta tietyissä asioissa ihan ylpeä siitä. 😇

Omakanta.

 Luin eilen omakantaa, ja näytin sieltä kumppanillenikin vanhoja merkintöjä.

Siellä on yhteenvetoa lapsuudesta, traumojen syitä, oireilua ja diagnooseja. Mielen valtasi ensimmäistä kertaa ihan aito empatia ja syvä ymmärrys itseäni kohtaan.

Olen kyllä puhunut täällä siitä, miten kurjaa elämäni on ollut ja miten ymmärrettävää on, etten ole päässyt elämässäni eteenpäin tai pysty vieläkään elämään ilman jatkuvia pelkotiloja ja paniikkia. Olen sanonut, etten olisi voinut toimia paremmin. Olenko silti koskaan itse uskonut tai todella tarkoittanut sitä?

Olenko missään vaiheessa oikeasti itse hyväksynyt itseäni ja elämääni; antanut anteeksi ja ymmärtänyt, ettei minussa itsessäni ole ollut vikaa - en olisi voinut toimia kovin paljoa paremmin? Olenko missään vaiheessa oikeasti ollut sitä mieltä, ettei minulla ole syytä hävetä yhtään mitään?

On naurettavaa, ettei elämäni kriiseihin ja traumatisoiviin tapahtumiin ja tapahtumaketjuihin ole puututtu niiden vaatimalla voimakkuudella. On naurettavaa, että minun on oletettu selviävän yksin, ja jatkavan elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Naurettavaa, miten paljon kaikkea on vähätelty. Miten syyllistä kaikkeen on etsitty minusta ja piirteistäni.

On naurettavaa, ettei oikeita syyllisiä ole otettu valokeilaan, vaadittu vastuuseen ja korvauksiin.

On naurettavaa, että minut on jätetty yksin.

Ja kaiken jälkeen vielä kehdattu ihmetellä miksen ole normaali, toimi normaalisti, pysty normaaliin elämään tai luota ihmisiin. Miksen jaksa elää, miksi näen maailman huonona ja viallisena paikkana ja ihmiset vaarallisina eläiminä?

Miksiköhän.

Syitä miksi kanssani on ihan kivaakin olla suhteessa:

😼 Ajattelen lähes aina ensin muita - sinua - sitten vasta itseäni

😼 Ongelmat ja haasteet joita minulla on, kohdistuvat itseeni - vaiheilen itseni kanssa, harvoin sinun

😼 Olen hauska. Elämäni koostuu läpänheitosta ja sarkasmista

😼 Pystyn puhumaan kaikesta avoimesti, osaan sanoittaa tunteeni ja ajatukseni

😼 Kehitän itseäni jatkuvasti paremmaksi ihmiseksi ja siten myös kumppaniksi

😼 Hoivaviettini on ajoittain hyvinkin voimakas, voin kietoa sinut pumpuliin ettet satuta itseäsi

😼 Tunnen kaikki tunteet moninkertaisina ja äärimmäisen voimakkaina - myös rakkauden

😼 Vaihtelen tyyliäni jatkuvasti, et voi koskaan tietää kuka odottaa kotona. Vähän kuin saisit olla monen eri ihmisen kanssa (tämä on hyvä asia, usko pois)

😼 Pidän läheisyydestä, halailusta ja hipsuttamisesta

😼 Olen rehellinen; itselleni ja muille

😼 Analysoin jatkuvasti omaa olemistani, teen parhaani, etten satuttaisi sinua taikka toistelisi virheitäni

😼 Olen äärimmäisen empaattinen

😼 Stressaan itse kaikesta, mutta pyrin vakuuttamaan sinut siitä, ettei ole mitään huolta tai hätää. Sinun ei tarvitse stressata, sillä aihetta siihen ei varmasti ole

😼 En näe aidan toisella puolella vihreämpää ruohoa

😼 Pidän huolta itsestäni sekä urheilen säännöllisesti

😼 Osaan relata sekä syödä herkkuja sekä maata sängyssä iltaan asti jos siltä tuntuu

😼 Tunteeni riippuvat lähes täysin ympäristöstäni; jos ympäristöni ja suhteemme on tasapainoinen ja ristiriidaton, niin olen myös minä

😼 Tykkään tehdä pieniä tekoja, joista tarkkasilmäinen huomaisi, miten paljon välitän. Pidän muistiinpanoa asioista, mistä tykkäät tai mitä haluaisit

😼 Pidän pitkistä keskusteluista

😼 Olen seksuaalisesti avoin; pystyn puhumaan aiheesta ja osaan kuvailla tarkastikin mistä pidän ja mitä toivoisin

😼 En käytä päihteitä, ei ole tarvetta paeta mitään, vaan kohtaan asiat ja tunteeni selvinpäin

😼 Pyrin kohottamaan itsetuntoasi, ja ajattelemaan tunteitasi aina ennen kuin puhun. Tämän erityisesti toivoisin menevän molempiin suuntiin

😼 Olen rajojeni puitteissa valmis ja halukas kokeilemaan uusia juttuja

😼 Olen söpö, ajoittain myös itseni mielestä

((P.S. Voidaan kuvata pornoo jos haluut))

Lisää syitä miksi kanssani on vaikeaa olla suhteessa:

🦉On aikoja, kun romahtelen pienimmistäkin asioista. Stressaan kaikkea, ja ylikuormitun lähes tyhjästä.

🦉Tarvin paljon vakuuttelua siitä, että olen varmasti hyvä ja kelpaava. En siedä vertailua muihin ihmisiin - ainakaan niin, että olisin jotenkin huonompi kuin muut.

🦉En osaa suunnitella mitään aikatauluja etukäteen. Tykkään elää hetkessä ja kuunnella fiiliksiäni; jos tekee mieli maata koko päivä sängyssä, makaan koko päivän sängyssä.

🦉Kriiseilen paljon pienistäkin asioista.

🦉Olen ajoittain todella epävarma itsestäni, ja tietyissä olosuhteissa se saattaa aiheuttaa mustasukkaisuuden tunteita.

🦉En osaa tavata ihmisiä, ahdistun ihmispaljoudesta, viihdyn mielummin kotona. En ehkä uskalla tavata läheisiäsi. Valitsen koti-illan baari-illan sijaan aina.

🦉Minulla on värikäs menneisyys; minua on kohdeltu huonosti ja perustarpeeni ovat jääneet täyttämättä. Saatan ajoittain tarvita sinulta paikkausta muiden tekemiin virheisiin.

🦉Analysoin tekemisiäsi ja puheitasi, varsinkin, jos ne muistuttavat turhankin selkeästi menneistä ajoista ja tapahtumista.

🦉Alan helposti epäillä suhdettamme ja tarkoitusperiäsi. En halua enää ikinä joutua samaan loukkuun jossa olen aiemmin toisten ihmisten toimesta ollut. Haluan pysyä kartalla siitä, mitä tapahtuu.

🦉Alan helposti epäillä itseäni. Siksi en siedä kuittailuja ulkonäöstäni tai olemisestani, tai vihjailuja siitä, että olisin sekaisin tai väärässä - jos oikeasti en ole. Minulle ei saa syöttää mitään valheita; minua ei saa manipuloida.

🦉En välillä saa mitään aikaiseksi; vitkuttelen ja ahdistun eikä mitään tapahdu.

🦉Vaihdan tyyliäni harva se päivä. Välillä haluan olla supernaisellinen, välillä jotain ihan muuta.

🦉Kirjoitan todella paljon ja usein.

🦉Uppoudun välillä jopa tunneiksi hiljaa miettimään asioita ja jäsentelemään ajatuksiani. Mietin kaikkea, koko ajan.

Tätä kaikkea voi olla välillä hyvinkin raskasta seurata vierestä. Varsinkin, jos on itse hyvin erityyppinen ihminen; ei stressaa, ahdistu tai yliajattele. Minä olen kuitenkin tällainen. Olen välillä vähän all over the place, mutta kaikkeen olemiseeni ja tekemiseeni löytyy loogiset syyt. (+olen söpö)

Kanssani ei ole helppoa olla suhteessa.

(Helppous on toki suhteellista; asiat jotka ovat yhdelle vaikeita, voivat olla toiselle helppoja.💡) Kuten ehkä arvata saattaa, vaadin viereeni asettuvalta ihmiseltä laajaa itsetuntemusta, ja jatkuvaa kehitystä ihmisenä.

Aiemmin minun kanssa on (tämän asian suhteen) ollut helpompaa olla; en vaatinut läheskään näin paljoa (=yhtään) tunteista puhumista, itsetietoisuutta ja itsereflektiota. Mitä pidemmällä olen itseni kanssa, sitä enemmän vaadin myös toiselta.

Nyt kun mietin suhdehistoriaani, en voi millään käsittää miten olen moisissa tilanteissa (moisten ihmisten kanssa 😏) ollutkaan. Siedin jopa täydellistä puhumattomuutta. Olin joskus ihminen, joka ”pienellä” vaivalla sujahti sellaiseenkin suhteeseen. Enää minua ei siihen saisi, sillä enää en siihen mahtuisi.

Vaadin avoimuutta ja kykyä puhua kaikesta. Asiat ovat vaikeita ja niistä puhuminen välillä vielä vaikeampaa, mutta se ei saa olla syynä puhumattomuudelle. Jos ei ole keskusteluyhteyttä, ei voi olla suhdettakaan. Miten voisin tutustua toisen sisimpään ja oppia hänet läpikotaisin, jos emme pysty puhumaan ihan kaikesta?

Vaadin loputonta rehellisyyttä. Rehellisyys on kaiken perusta; jos ei ole rehellisyyttä, ei ole yhtään mitään. Valkoiset valheet, totuuden muuntelu ja silottelu ovat kaikki täysin kiellettyä. Sinun täytyy olla myös rehellinen itsellesi, eritoten menneisyyttäsi analysoidessasi. Vastapainoksi olen itse rehellinen - vaadinhan toiselta vain asioita, joihin pystyn myös itse.

Vaadin rehellisyyden ja empatian tasapainoa.

Joillekin tämä vaatimuslista on ihan liikaa; vaadin mahdottomia, ja pidän rimaa liian korkealla.

Joillekin taas listaamani asiat ovat itsestäänselvyyksiä (oikeasti, ei vain puheissa). You’re my kind of people.

Keho.

Joskus puhuin täällä siitä, miten kuvittelin olevani täysin sinut itseni ja kehoni kanssa - ettei minulla olisi enää mitään pakotteita, esimerkiksi pakollista treenimäärää, tai puntarin lukemaa, jota en saisi ylittää - kunnes tajusin, että se olikin nimenomaan vain kuvitelmaa.

Ajattelin, että hyväksyn itselleni minkälaisen ulkomuodon vain; ettei minua enää kiinnostaisi hirveästi, miltä näytän tai miten monta makkaraa mahaan tulee istuessani. Todellisuudessahan kaikki olikin fine - kunhan pysyin itse kehittämieni rajojen sisäpuolella. Saan näyttää miltä vain - kunhan näytän juuri siltä, miltä kuuluu. Saan painaa miten paljon vain - kunhan painan alle 60 kg. Saan treenata miten vähän tai paljon vain - kunhan treenaan vähintään 4 kertaa viikossa.

Tämä kela nousee mieleeni aina uudelleen. Edelleen minulla on vääristyneitä pakotteita ja sääntöjä itselleni, mutta nykyään saan itseni siitä kiinni lähes joka kerta. Huomaan rajoittavani itseäni, ja pystyn siksi tekemään asialle jotain.

Tänään menin taas tuttuun tapaan salille, mutta tällä kertaa - ensimmäistä kertaa ikinä - tein tietoisen päätöksen siitä, että saan näyttää ihan miltä vain. Minun ei tarvitse miellyttää ketään. Minun ei tarvitse näyttää hyvältä. Minun ei tarvitse piilottaa itseäni. Vatsan turvotus saa näkyä, roikkuvat tissit saavat näkyä, minä saan näkyä.

Olen tottunut vetämään vatsaa sisään ja piilottamaan itseäni löysillä vaatteilla. Tottunut miettimään jatkuvasti miltä näytän muiden silmissä - eikai ketään vain inhota tai ärsytä ulkomuotoni? En kai näytä rumalta tai lihavalta? Olenko tarpeeksi nätti ja laiha ja lihaksikas? Onko tarpeeksi meikkiä, tarpeeksi hienot vaatteet? Tänään päätin unohtaa kaiken tuon.

En varmasti yrityksistä huolimatta ole miellyttänyt jokaista katsojaa, mutta jostain syystä sitä kohti piti aina pyrkiä. Nyt oli yllättävän helppoa olla ja treenata. Mutta tarvitsin selkeän, tietoisen päätöksen siitä, että saan näyttää miltä vain. Voi miten elämä olisikin helppoa, jos moinen ajatus olisi vallalla ilman muistuttelua ja päätöksiä.

Koska kyllähän minä saan näyttää miltä vain. Minun ei tarvitse näyttää hyvältä kenenkään silmissä.

Sama pätee myös sinuun. Jokaiseen meistä.

Hei minä - vuonna 2015.

Olet juuri kesän alussa tehnyt päätöksen elämäsi päättämisestä.

Olet liian hajalla ja hukassa mennäksesi töihin, tai käydäksesi kunnolla koulua. Pitkän pohdinnan tuloksena olet tajunnut, ettet toimettomana voi tässä kurjassa maailmassa elää - etkä muuhun vielä kykene. Päätit siis elää viimeisen kesäsi täysillä. Päätit lähteä ennen syksyä.

Maistoit hetki sitten ensimmäisen kerran alkoholia. Pidit siitä, ja päätit käyttää viimeisen kesäsi juhlien ja juoden. Koska mitäpä väliä millään enää on. Avaat tunnollisesti korkin joka perjantai. Ja suljet sen vasta sunnuntaiaamuna. Ymmärrän sinua täysin. Elämäsi on ollut pelkkää kurjuutta kurjuuden perään - epäonnistumisia, väkivaltaa, valehtelua, vihaa, pelkoa, toivottomuutta.

Viimeisin, todella huonoksi äitynyt parisuhteesi päättyi keväällä. Ja onneksi päättyi. Ehkä tosin liian myöhään - kerkesithän jo menettää toivosi ihmisten ja elämän suhteen. On ihan täysin ymmärrettävää, ettet näe mitään syytä jatkaa elämääsi. Et näe mitään syytä katsoa, mitä elämällä olisi annettavanaan.

Tietäisitpä, miten pitkälle tulet vielä pääsemään. Tuntisitpa, miten hyvää ja onnellista elämää saat seitsemän vuoden päästä elää. Jaksaisitpa uskoa ja luottaa itseesi ja elämään. Muihin ihmisiin saisit tosin uskoa ja luottaa vähän vähemmän - sinua tulee vielä sattumaan sinisilmäisyytesi. Aina uudestaan ja uudestaan, siihen asti, että ymmärrät miksi.

•

Sinä tulet saamaan lapsen. Tieto raskaudesta onkin ainoa syy sille, että unohdat hautajaisten suunnittelun ja päätät jatkaa elämääsi.

Kohtaat tulevissa parisuhteissasi kylmyyttä, epätoivoa, vihaa, väkivaltaa, alkoholismia, valehtelua, epäluottamusta, inhoa ja surua, ja lopulta silti aina löydät itsestäsi voiman jatkaa eteenpäin.

Pikkuhiljaa tunnistat rajojasi ja alat pitää niistä kiinni, vaadit parempaa kohtelua, et tyydy enää vanhoihin, epäreiluihin ja alistaviin asetelmiin. Päätät alkaa rakentaa ihan uusia.

Jatkuvan parisuhteissa kompastelun ja kaatuilun jälkeen alat tutustua itseesi paremmin. Miksi samat kuviot toistuvat yhä uudestaan? Miksi samanlaiset ihmiset löytävät vierellesi? Miksi samat ongelmat pysyvät taakkanasi?

Alat lopulta rakastaa itseäsi - ensimmäistä kertaa koskaan. Opettelet hyväksymään itsestäsi kaikki puolet. Pohdit menneisyyttäsi, ja peilaat sitä nykyhetkeen. Alat kirjoittaa ajatuksiasi ylös.

Aloitat koulun ja - usko pois - viet sen loppuun saakka. Valmistut. Kirjoitat koko ajan enemmän, alat käymään aktiivisesti kuntosalilla, alat tekemään tatuointeja itsellesi, vaihtelet hiustyyliä päätyen lopulta ajamaan itsellesi kaljun.

Löydät kaikki vastaukset ja ratkaisut itsestäsi. Et enää edes kaipaa vierellesi ketään - et tarvitse pelastajaa. Olet elossa.

Ja viimein löydät turvallisen kumppanin vierellesi. Käsittelet menneisyyttäsi ja traumojasi, tutustut seitsemän vuoden sykleihin. Ja edelleen on välillä vaikeita hetkiä ja ajatuksia. Välillä niinkin vaikeita, että tulevaisuus näyttää lähes mahdottomalta tässä maailmassa. Niinkin vaikeita, kuin sinulla on juuri nyt.

Eräänä yönä näet unta, jossa menet 7 vuotta ajassa taaksepäin tapaamaan nuorempaa itseäsi. Kerrot itsellesi, ettei ole mitään hätää. Olet elossa nyt, ja olet elossa seitsemän vuoden kuluttua.

Älä luovuta.

Vaikka tiedänhän minä, ettet luovuta. Tässähän minä olen. Ja sinä.