Väsyttää.

 Olen viime päivinä huomannut itsessäni masennuksen merkkejä.

Kyseessä saattaa olla jo tutuksi tullut syysmasennus (etuajassa), tai ihan vain muuton ja suurten muutosten ja pitkän stressi-ahdistus-jakson jälkeinen tila.

Jos hetkenkin mietin elämää kokonaisuutena, päälle vyöryy epätoivo, kyllästyminen ja tyhjyys. Vaikka välillä on hyviä juttuja; on ihania ihmisiä, hauskoja hetkiä ja kivaa tekemistä, elämä on edelleen minulle aivan käsittämättömän raskasta.

Pienimmätkin jutut ovat suuri ponnistus ja kovan työn ja tuskan takana. Joudun venyä äärimmilleni, että selviän sosiaalisista - tai yhtään mistään - tilanteista. Kaikki tässä maailmassa on minulle liian vaikeaa. En haluaisi elää tällaisessa maailmassa.

Äärimmilleni venymisestä johtuen vaikeat tilanteet eivät myöskään ajan kanssa helpota; tilanteissa en ole oma itseni, joten ne eivät laajenna mukavuusaluettani. Ne eivät kartuta kokemusta, nimittäin tilanteissa ei ole minä, vaan joku selviytymiseen kehittämäni versio itsestäni. Siksi vaikeat ja uudet tilanteet tulevat tulevaisuudessakin pysymään vaikeina ja uusina. Joka kerta tuntuu ensimmäiseltä kerralta.

Tiedän, että siedättäminen pitäisi tehdä asteittain; pikkuhiljaa laajentaa mukavuusaluetta ottamalla ihan pienenpieniä askeleita. Mutta kun ne pienimmätkin askeleet ovat minulle mahdottoman suuria harppauksia, joissa joku selviytymispuoli kytkeytyy päälle. Jälkeenpäin hädintuskin muistan tapahtuneesta mitään. Tällä hetkellä esimerkiksi tuntuisi täysin mahdottomalta ajatus soveltuvuuskokeista. Enhän minä osaa enkä pysty! En ole ikinä ollut! Enpä niin.

Soveltuvuuskokeet.

 Tänään oli koulun ja työpaikan soveltuvuuskokeet kello 16.

Suunnittelin jo etukäteen meneväni sinne bussilla - jos siis uskaltaisin. En ole koskaan kulkenut bussilla, tuppukylissä kun ei julkista liikennettä juuri ole. En ole koskaan myöskään ollut soveltuvuuskokeissa, se maailma ei nimittäin ole ollut minua varten. Nyt ajattelin silti mennä.

En kertonut siitä muille, nimittäin jännittäviä ja pelottavia asioita on helpompi tehdä, kun kukaan muu ei tiedä niistä. Muilla ei voi olla odotuksia minua kohtaan, vaan kaikki mahdolliset onnistumiset on plussaa ja iloinen yllätys.

Jännitin aamusta asti, en pystynyt tekemään mitään vaan makasin sängyssä siihen asti, että piti lähteä. Zoomailin mapsista koulua, bussipysäkkejä ja välimatkoja. Välillä vastasin puhelimeen ja hoidin lapsen esikouluasioita. Vielä hetki sitten puhelimeen vastaaminenkin oli kovan työn ja tuskan takana. Kauas on tultu.

Kumppanini laittoi viestiä, ja kertoessani kokeista hän tarjoutui kuskaamaan minut sinne. Muistuttelin vielä matkalla, että on erittäin todennäköistä että käännyn ovelta pois, enkä uskallakaan mennä. Että eihän hän sitten vain pety minuun.

Menin. Jännitti, pelotti, ahdisti, ja menin silti. Tuntui äärimmäisen hyvältä suoriutua testi toisensa jälkeen ennätysajassa. Matematiikkaa, päättelytehtäviä, kirjoitustehtävä… niin ihanaa.

Kokeiden ja haastattelun jälkeen olin maailman onnellisin ja ylpein. Minä ihan todella tein sen.

Ei ole väliä sillä, pääsenkö kouluun ja töihin, eikä sillä, uskallanko mennä vaikka pääsisin. Tämä oli silti iso askel.

Lähdin kävelemään kumppanini kotiin ihanan kotikaupunkini ihania teitä pitkin. Törmäsin nuoruuden bonusveljeen eli ihanaan Juhoon, ja loppumatkan olin - jos mahdollista - vieläkin onnellisempi.

Muuttoahdistus.

Pitkästä aikaa paniikkikohtaus. Listasin mielessäni hoidettavia asioita; viestejä, ilmoituksia, tavaroiden myymistä, asuntonäyttöjä, muuttoa ja kaikkea muuta. Vastuu alkoi tuntua liian massiiviselta, lisäksi päälle vyöryi pelko siitä, että joutuisin muuton tekemään yksin - en tietenkään onnistuisi siinä pienen autoni kanssa.

Rupesi harmittamaan, tai oikeastaan ahdistamaan se, että joudun muuttamaan uuteen kotiin yksin lapsen kanssa. Vaikka haluankin asua vain kaksin. Mutta miten helppoa olisikaan, kun mukana muuttaisi toinen aikuinen, joka kantaisi osan vastuusta. Ihan kuin kaikki vastuu olisi nytkään minun harteillani. Ja ihan kuin en selviäisi elämästä ilman jotakuta kannattelemassa minua ja hoitamassa asioitani.

En muista, koska olisin viimeksi saanut paniikkikohtauksen. Siitä on aikaa. Yleensä olen aina tilanteesta riippumatta tunnistanut sen olevan tulossa - itse kohtaus on silti tullut vasta kun olen yksin, poissa muiden katseiden alta. Tällä kertaa tiesin, etten pääse minnekään yksin, olenhan kumppanini luona. Pakenin silti parvekkeelle omiin oloihini, näennäisesti turvaan muilta.

Ikuisuudelta tuntuva hetki itkua, tärinää ja huohotusta, kunnes mielen täyttää rauha - syke tasaantuu, itku loppuu ja keho selkeästi rauhoittuu. Päätän luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Luottaa siihen, että en jää yksin. Että pärjään.

Jännittää ihan kamalasti. Mieli on ollut viime aikoina koetuksella, kun kaiken muuttostressin lisäksi elämä on heittänyt eteen paljon muutakin huolta ja kuormaa. Välillä tuntuu, etten oikeasti tulisi selviämään kaikesta. Vaikka tottakai selviän.

Kaikki menee hyvin.
En jää yksin.
Pärjään.

P.S. Luulitko, että olisin muuton suhteen niin zen kuin miltä on vaikuttanut? Lol sulle. Etkö tunne mua yhtään

Paniikki sosiaalisissa tilanteissa.

Ennen tunne oli joka kerta niin voimakas, etten pystynyt sitä alkaa siinä tilanteessa kyseenalaistaa tai käsitellä. Lääkityksen tarkoitus oli saada terävin kärki tunteesta pois - ahdistuksesta tulisi niin laimea, että pystyisin ajatusteni voimalla rauhoittamaan itseni ja käsittelemään tilanteen aiheuttamat fiilikset.

Nykyään sosiaalisissa tilanteissa ihmisten keskellä herään välillä ajatukseen, että täällä on näin paljon ihmisiä, miksi minulla ei ole paniikkia!!? Ja saatan sillä saada kehitettyä itselleni pienen ahdistuksen. Ei ahdista ihmiset, vaan ahdistaa se, kun ei ahdista. Helppoja juttuja tosiaan.

Jos ahdistuksen tunteita edelleen esimerkiksi ihmisten läsnäolosta tulee, tunnistan sen, ja pystyn miettimään, mistä se johtuu.

Olen huomannut, että puhun itselleni paniikin ja ahdistuksen suhteen vähän turhankin ilkeästi. Saatan esimerkiksi ajatella, että mikä sinua taas vaivaa. Etkö huomaa, ettei ole mitään hätää. Lopeta tuo lapsellinen vaiheilu ja käyttäydy kuin aikuiset. Pitäisi keskittyä puhumaan itselle lempeämmin noissa tilanteissa.

Se vaan turhauttaa niin paljon. Haluaisin tehdä asioita ja mennä paikkoihin ja tutustua ihmisiin, mutta kun EN VOI. Koska vitun typerä paniikki. Josta en ilmeisesti ole ihan hetkessä pääsemässä eroon.

Traumaperäisiä (ja muita) menneisyyden juttuja on aina noussut säännöllisen epäsäännöllisesti pintaan - ennen en toki osannut niihin suhtautua, tai niitä käsitellä.  Lääkkeen piti auttaa myös siihen - lopettaa muistojen nouseminen ja tämänhetkiseen elämään vaikuttaminen.

Nyt lääkkeen aloituksen jälkeen menneisyyden haamuja on noussut pintaan ihan jatkuvasti. Hetkellisesti saatan vieläkin mennä tunteen mukana - murtua, itkeä, pelätä, romahtaa täysin - kunnes huomaan, ettei traumamuistolla ole mitään merkitystä tässä hetkessä. Elämä on nyt niin tasaisen onnellista ja turvallista. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä tarpeeksi turvallista voidakseni käsitellä syvimmälle hautautuneita muistoja ja tunteita. Suurimmat traumojen aiheuttajat on kaikki avattu ja katsottu ja käsitelty, joten voin jo siirtyä pienempiin - ”mitättömiin asioihin”. Voisin niitä alkaa erittelemään ja avaamaan myöhemmin.