Mitäs nyt?

Tunnen kyllä sen, että toipumiseen ja paranemiseen tulee menemään vielä jonkin aikaa. Tiedän, miten menneisyyttä ja traumoja käsitellään, ja miten niitä saadaan selvitettyä ja hoidettua.

Mutta… mitäs sitten? Mitäs sitten, kun olen päässyt yli suhteen ja eron aiheuttamista haavoista? Mitä sitten teen?

Olen aina elänyt tältä osin täysin saman kaavan mukaan. Olen aina pitänyt vierelläni vähintään yhden kiusaajan. Mitäs jos en päästäkään enää kiusaajia lähelleni? Mitäs jos minun ei tarvitsekaan enää käyttää energiaani ja resurssejani analysointiin, sovitteluun ja tilanteen tasalla pysymiseen? Mitä ihmettä teen kaikella vapaa-ajallani?

Ehkä voisin alkaa panostaa itseeni, täysillä ja kokonaan. Kehittää itseäni, hoitaa traumojani, tehdä asioita, joita rakastan; kirjoittaa, maalata ja tatuoida. Voisin kirjoittaa blogia, tehdä somea ja kirjoittaa kirjan.

Mutta se tuntuu jo ajatuksen tasolla väärältä. Itsekkäältä. Jättäisin jo lapsuudessa opitun roolin, ja alkaisin elää.

En ole koskaan tehnyt niin. En ole koskaan ajatellut, että voisin tehdä niin. En ole tiennyt, että minulla olisi lupa ja mahdollisuus valita itselleni jokin toinen rooli.

Olen luullut, että kohtaloni kirjoitettiin jo lapsena. Mitä jos kirjoittaisinkin sen uudestaan, omalla tavallani? Mitä jos tulevaisuuteni ei olisikaan väkivallan, vihan ja manipuloinnin värittämää, vaan saisin elää seesteistä ja turvallista elämää? Mitä jos minulla onkin oikeasti kaikki maailman lupa ja mahdollisuus tehdä niin?

Ehkä oma elämäni alkaa tästä.

Unohda ja mene eteenpäin.

Minulta on kysytty, miksen vain unohda ja mene eteenpäin. Unohtaisin hänen tekonsa, ja meidän edes olleen olemassa. Jättäisin hänet ja hänen tekonsa täysin omaan arvoonsa, ja ilman huomiota.

Olisipa se noin helppoa. Asioita ja traumoja ei valitettavasti voi vain lakaista maton alle, ja olettaa niiden poistuneen systeemistä. Tällaiset asiat ottavat oman aikansa.

Traumat täytyy käydä yhä uudelleen ja uudelleen läpi, niin kauan, etteivät ne enää aiheuta minkäänlaisia tuntemuksia. Niin kauan, etten enää saa niitä miettiessäni paniikkikohtauksia, niin kauan, etten enää menetä yöuniani niiden takia.

Niitä täytyy käydä yhä uudelleen ja uudelleen läpi, niistä täytyy puhua ja kirjoittaa. Täytyy saada vertaistukea, kahlata läpi aiheesta kirjoitettuja artikkeleita ja kirjoja ja pyytää muilta näkökulmia erilaisiin tilanteisiin.

Voi kun voisinkin vain unohtaa kaiken. Ja vieläpä siten, että asiat poistuisivat lihasmuistista, enkä enää tuntisi fyysistä kipua ja kuvotusta käydessäni niitä mielessäni läpi, tai törmätessäni edes jollain tapaa samankaltaisiin tilanteisiin. Tai kuullessani hänen nimensä.

Traumoista voi kyllä päästä yli ja eroon. Mutta se ei tapahdu hetkessä, eikä se varsinkaan tapahdu vain unohtamalla ja lakaisemalla ne maton alle. Ne täytyy tuntea, läpikotaisin. Vasta sitten ne voivat poistua.

Aikuisiälläni on ollut kaksi kokonaista vuotta, joista en muista juuri mitään.

Otan itsestäni paljon videoita, joissa kerron yksityiskohtaisesti elämäni tapahtumista ja tunteistani.

Otan muutenkin paljon kuvia ja videoita, ja kirjoitan ylös tapahtumia ja tilanteita. Kirjoitan ylös mitä teen päivisin, vaikka ne olisivatkin vain pieniä, arkisia asioita.

Dokumentoin kaiken, sillä en halua unohtaa.

Olen nimittäin huomannut, että lähimuistini on huonontunut huomattavasti. Unohtelen asioita, voin tehdä mitä vain, ja hetken päästä unohdan kaiken. En muista ottaa lääkkeitä. Huomasin muistin huonontumisen jo viikkoja sitten.

Aikuisiälläni on ollut kaksi kokonaista vuotta, joista en muista juuri mitään. En tiedä mitä olen päivisin tehnyt, tai miten olen aikani viettänyt. Sillä en muista.

Pelkään, että sama tapahtuu taas. Pelkään, että myöhemmin en muista tästä ajasta mitään.

Kuljen kuin sumussa. Olen onnellinen, mutta aivoni eivät jostain syystä taltioi tapahtumia muistiin.

Elän siinä toivossa, että tämä helpottaisi pian. Ehkä asia muuttuu kunhan toivun suhteesta ja sen aiheuttamasta stressitilasta. Haluaisin oman elämäni jo takaisin. Ja kun saan, en aio sitä enää koskaan antaa toisen käsiin rikottavaksi.

Läheisriippuvuus.

Edellisessä tekstissä kirjoitin siitä, miten automaattisesti yksin ollessa tutkailen vastaantulijoita ja etsin sopivaa kumppania. Vaikka haluaisin olla yksin.

Tietynlaista läheisriippuvuutta kai se on, ja sitä, että yritän alitajuisesti täyttää tehtäviä ja vaatimuksia, joita jo lapsena sisäistin.

Lähden heti mukaan, jos tarjolla näyttäisi olevan polku, jolle lapsena jo ajattelin päätyväni. Polku kohti alttaria ja yhteistä tulevaisuutta miehen rinnalla. Polku, jota kuuluu kulkea.

Jostain syystä edelleen, kaikesta järkeilystä ja asioiden käsittelystä huolimatta kuvittelen jotenkin tarvitsevani muiden validaatiota ja hyväksyntää. Ikäänkuin olisin oikeasti olemassa vasta, kun mies kertoo minun olevan hyvä. Ikäänkuin olisin oikeasti hyvä ja oikeanlainen ja kelpaava vasta, kun mies haluaa minut kumppanikseen.

Nyt otan tämän ongelman tärkeimmäksi tehtäväkseni, ja ihan oikeasti yritän selvittää, miksi näin on. Miksi en pysty päästämään irti haaveesta, että eläisin miehen kanssa loppuelämäni onnellisena? Olenhan jo nähnyt, etten ole onnellinen suhteessa. Näenhän jostain syystä edelleen potentiaalisina kumppaneina vain heidät, jotka tarvitsevat vierelleen ressukan, kynnysmaton, jota kiusata ja jonka avulla pönkittää omaa egoaan. En tahdo enää siihen rooliin. Olen paljon mielummin yksin.

Ja ehkä vielä joskus olen niin ehjä, etten enää houkuttele moisia kiusaajia. Ehkä joskus vierelleni löytää hän, joka on juuri sitä mitä sanoo olevansa; kohtelee minua hyvin, puhuu kunnioittavasti, ja jakaa arvoni. Siihen saakka minun on varmasti parempi yksin.

Parisuhteen merkitys.

Edellisiin teksteihini viitaten, on vaikeaa tunnistaa ihmissuhteiden epäterveet, pahaa tekevät piirteet ja osat, kun koko suhdetta ei osaa katsoa ja ajatella vain mahdollisena lisänä omaan elämään. Vaan sen näkee ainoana tavoitteena, asiana, joka tekee minusta kelpaavan ja oikeanlaisen ja hyvän, ja elämästä elämisen arvoisen.

Asiana, jonka löytymistä varten asetan vaaleanpunaiset lasit silmille - ehkä ilman niitä en osaisi nähdä miehiä kiinnostavina tai itselleni tarpeellisina ihmisinä; ilman vaaleanpunaisia laseja ehkä näkisin selvästi toisen virheet ja mokat ja meidän yhteensopimattomuuden, ja siten tajuaisin jo heti kättelyssä, etten tahdo moiseen sekaantua.

Enkä minä halua nähdä enkä tajuta. Haluan pitää kiinni ajatuksesta, että tarvitsen miehen elämääni. Haluan pysytellä polulla, jolle minua ohjattiin lapsesta asti; haluan vihdoin olla lapsuudessa opituilla mittareilla hyvä ja onnistunut ihminen.

Miehen kanssa olo tuntuu tutulta ja turvalliselta, varsinkin, jos (tai kun) olen jatkuvasti surullinen ja epätoivoinen. Jos hänen sanansa satuttavat aina uudestaan, hän polkee rajojani, vaikka esittelisin ne hänelle, eikä hän käytöksensä ja puheidensa perusteella näytä sisimmässään olevan kiinnostunut minusta lainkaan. Silloin tunnen olevani onnistunut ja oikealla polulla. Ja silloin olen kaikkein onnettomin.

En pysty erota, sillä uskon vakaasti, etten pärjäisi yksin, ja olisin yksin onneton; en näe, että olen sitä jo nyt.

Jos lopulta silti päädyn eroon, sama juttu alkaa alusta; teen kaikkeni, että päätyisin taas suhteeseen. Uskon miesten puheet siitä, miten heidän kanssaan elämäni muuttuisi täydelliseksi, ja miten me kuulumme yhteen. Uskon kaiken, vaikka sisimmässäni tietäisin niiden olevan tyhjiä lauseita. Haluan uskoa.

Ja pian olen taas suhteessa, sekä surullinen, itkuinen ja masentunut. Olen tälläkin hetkellä masentunut ja jatkuvasti sairaslomalla töistä. Ja koska olin viimeksi näin pohjalla? Silloin, kun edellisen kerran asuin miehen kanssa. Sattumaa?

On ihan aiheellista pohtia, tunnenko oikeasti lainkaan vetoa miehiä kohtaan, vai johtuuko kaikki näennäinen veto ja kiinnostus vain opituista ja sisäistetyistä malleista, säännöistä ja peloista.

En tiedä, mitä on terve parisuhde 2.

Puhuin edellisessä tekstissäni siitä, etten tiedä, mitä tarkoittaa terve parisuhde.

Tämän ongelman - kuten kaikkien muidenkin - juuret johtavat alkumetreilleni.

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni yhteisössä, jossa tytöille ja naisille maalataan vain yhdenlaista tulevaisuutta ja elämää; äitinä ja miehen vaimona. Siksi olen pikkulapsesta saakka haaveillut maailman eniten siitä, että jonain päivänä unelmieni prinssi saapuu elämääni ja elämme elämämme ”onnellisina” loppuun saakka.

Vanhempieni suhde oli kaikkea muuta kuin unelmaa. Sitä vierestä seuratessani sisäistin, että miehiltä voi odottaa ihan mitä vain - ja naisena se kaikki pitää sietää valittamatta. Ja mikäli olisin tarpeeksi kiltti ja hyvä, ehkä vielä jonain päivänä saisin jonkun mulkeron muuttumaan kiltiksi ja hyväksi, ja kohtelemaan minua hyvin. Tuskin, mutta ainakin kannattaisi yrittää.

Lapsesta saakka vihasin ja inhosin väkivaltaa, huutoa, epäreiluutta ja epäoikeudenmukaisuutta - vihasin ja inhosin miehiä. Pelkäsin heitä. Silti en vielä aikuisenakaan pystynyt päästämään irti kaipuusta saada heiltä hyväksyntää ja huomiota - todisteita siitä, että olen hyvä ja kelpaava.

Miten ironista; ihmiset - usein juuri ne tismalleen samat yksilöt - joita vihasin ja halveksin, olivat heitä, joilta janosin hyväksyntää ja rakkautta ja validaatiota.

Edelleen aikuisena olin vuodesta toiseen kiinni samassa noidankehässä; kaipasin ja janosin miestä vierelleni todistamaan arvoni, kaipasin pelastajaa, ja aina uudelleen löysin itseni parisuhteesta, jossa olin vihaamani ihmisen kanssa.

Kaipasin ja alitajuisesti jahtasin aina sitä, mitä oikeasti inhosin. Mutta mitä kuvittelin tarvitsevani voidakseni olla - ja kokea olevani - hyvä ja kelpaava.

En tiedä, mitä on terve parisuhde.

En tiedä, olenko koskaan kenelläkään nähnyt oikeasti tervettä ja tasavertaista suhdetta. Tuskin.

Voit sanoa minulle, että normaaliin ja terveeseen suhteeseen kuuluu, että toista lyödään vasaralla päähän joka tiistai puolenpäivän aikoihin. Ja minä uskon. Sillä mikä minä olen kyseenalaistamaan terveen parisuhteen määritelmiä? Lyö vain. Enhän minä tiedä mistään mitään.

Ja kun en tiedä miten pitäisi olla ja toimia, käy usein niin, että alan matkia kumppaniani.

Ensin kohtelen toista niin kuin haluaisin hänen kohtelevan minua. Sitten, aikani miellytettyäni, alan kohdella häntä niin, miten hän kohtelee minua. Ikään kuin pelaisimme peliä, ja hän opettaa minulle säännöt.

Siksi tulistun eniten siitä, jos toinen toimii sellaisella tavalla, jonka hän on itse kieltänyt minulta.

Olen joskus sanonutkin, että olen valmis joustamaan lähestulkoon kaikissa asioissa (en enää todellakaan kaikissa). Mutta säännöt on sitten oltava molemmille samat. Pystyn hyväksymään sen, jos toinen puhuu minulle ilkeästi - vaikka olisin jo huomauttanut, että kyseinen aihe on arka, enkä halua kuulla siitä, tai en ainakaan halua, että sitä hierotaan naamaani tai revitään auki. Mutta mielestäni on turha valittaa sitten, kun teen itse samaa. Tämänhän piti olla ok?

Olen ajatellut - ja haluaisin edelleen uskoa - että olisin niin sanottu parisuhdeihminen. Kaipaan eniten kumppanuutta ja yhteistyötä. Mutta en tiedä, onko olemassa ihmistä ja tilannetta, joka sopisi minulle. Olenhan jo aiemmin useasti luetellut, millaisia asioita tarvitsen suhteeseen; ehdoton rehellisyys, johdonmukaisuus, järkkymätön empatia... (ja lista jatkuu.) Ehkä ei ole ihmistä, jossa yhdistyisi kaikki se, mitä tarvitsen ja kaipaan.

Ja ehkä ei ole ihmistä, joka määrittelisi terveen suhteen niin miten minä sen määrittelen. Olen lukemattomia kertoja ollut tilanteessa, jossa minua sattuu aina uudestaan ja uudestaan, ja kumppani kertoo tämän olevan osa tervettä suhdetta. On ihan normaalia ja tervettä puhua toiselle ilkeästi. On tervettä alistaa, ohjailla ja manipuloida. On tervettä olla ilkeä ja pahantahtoinen. Ja jos minä en kestä sitä, olen itse sairas.

Minun vuoroni.

Mietin mahdollisia tulevia suuntia, esimerkiksi että pitäisiköhän minun lähteä syksyllä opiskelemaan.

Kumppanini antoi miettimisen aihetta sanoessaan, että juuri nyt kannattaisi keskittyä itseensä, ja omaan - niin fyysiseen kuin henkiseen - paranemiseen.

Minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta keskittyä itseeni, omaan paranemiseeni ja hyvinvointiini. On ollut lasten lailla käyttäytyviä aikuisia, joita on pitänyt paapoa ja tasoittaa maata heidän jalkojensa alla. On ollut oma lapsi ja hänen hoitaminen ja kasvattaminen. On ollut traumoja, jotka ovat tehneet ihan arkipäiväisestä elämästä yhtä selviytymistä ja taistelua.

Olen pärjännyt, selviytynyt ja pysynyt hengissä. Juuri muuhun ei ole ollut resursseja.

Nyt, kun pääsin vihdoin pois metsän keskeltä sivistyksen pariin, jätin huonot ja haitalliset ihmissuhteet, olen aloittanut työt ja tuntuu, kuin koko elämä olisi auki edessäni, tulee helposti olo että pitäisi tehdä kaikki heti. Pitäisi vetää itsensä äärimmilleen, koska selviytyminen ja juuri ja juuri hengissä pysyminen - se on aina ollut se minun juttuni. Se tuntuu tutulta ja turvalliselta olotilalta. Sitä tunnetta haen edelleen.

On ihan hyvä neuvo keskittyä itseeni. Ottaa niin hitaasti kuin vain mahdollista. Hipoa rimaa kaikessa. Olla vähän laiska, kelvoton ja huono.

Mutta olla itselleni hyvä.

Ette ehkä tienneet, mutta nyt on minun vuoroni. On minun vuoroni saada osakseni lempeyttä ja rakkautta. Minun vuoroni saada turvallinen ympäristö ja mahdollisimman vähän, tai ei ollenkaan triggereitä elämääni. On minun vuoroni keskittyä itseeni, olla itsekäs, ja asettaa itseni etusijalle. On minun vuoroni parantua ja kokea lämpöä ja turvaa.

On minun vuoroni olla onnellinen.

Kirjoittaminen.

Tänään on ollut ihan äärimmäisen vaikeaa ilmaista itseäni sanoilla.

Vaikka yleensä pitkätkin tekstit luonnistuvat ilman mitään vaikeuksia tai hidasteita. Valmiit lauseet alkavat tipahdella mieleeni, ja sormeni näppäilevät ne puhelimen muistioon. Minun ei välttämättä edes tarvitse miettiä mitään - annan vain kehoni tehdä sen, mitä pitää.

Tänään asia on ollut täysin päinvastainen. En ole osannut tuottaa sujuvaa tekstiä, mutta en myöskään puhua; en muista sanoja, käytän synonyymeiksi kelpaamattomia kiertoilmaisuja, enkä ihan itsekään pysy perillä siitä, mitä halusin sanoa. Vaikka sanoisin loputtomasti lauseita, silti tuntuu, että puolet jää kertomatta.

Kerkesin jo pelätä, että tämä olisi uusi asetus - en enää osaisi kirjoittaa ja tuottaa tekstiä. Kammottava ajatus. Kirjoittaminen on kaikki, mitä minulla on. Kirjoittaminen on ollut ainoa keino ilmaista itseäni, ja saada ääneni kuuluviin. Ainoa keino kertoa minun tarinani ja totuuteni. Ainoa keino saada ihmiset kuuntelemaan minua.

Eräs tuttavani joskus kirjoitti näin: ”Mä en ajattele että kukaan ansaitsee mun ihania ajatuksia.” Samaistun tähän välillä ihan täysin. Tuntuu ajoittain väärältä ja epäreilulta kertoa fiksuja ja pitkälle mietittyjä, tarkasti hiottuja ajatuksiani kaikille, jotka haluavat niitä lukea.

Osa ymmärtää, osa ei. Osa alkaa matkimaan; kertomaan minun asioitani eteenpäin ominaan. Osa inhoaa, osa ihailee. Osa pitää hulluna. Osa saa vertaistukea.

Välillä tuntuu väärältä, että muut saavat minusta kaiken. Samalla, kun itse en ole kokenut saavani mitään - olen elänyt yksin, pärjännyt yksin ja lopulta opetellut kirjoittamaan ja kääntämään vastoinkäymiset voimakseni ja vahvuudekseni. Yksin.

Olen selvinnyt hirveistä asioista ja tilanteista, ja ammennan nyt niistä tarinoita ja oivalluksia. Mutta nämä eivät ole vain sanoja ja tarinoita. Nämä ovat minun elämääni.

P.S. Hankalaa on edelleen. 🤌🏼🤝🏼🖕🏼🤙🏼

Some ja parisuhde.

Jotkut varmaan ihmettelevät ja hiljaa paheksuvat, kun kirjoitan suhteestani negatiivisia asioita someen. Kun pitäisi mielummin olla hiljaa ja selvittää asiat kumppanin kanssa kahdestaan.

Olen valitettavasti nähnyt, miten sairas ja vaarallinen tämä maailma ja ihmiset osaavat olla. Minun on pakko suojella itseäni - varsinkin, jos toisen käytöksessä näkyy vähänkin tuttuja piirteitä.

Enää ei tule tilannetta, jossa olen useasti ollut; jossa toinen kohtelee minua neljän seinän sisällä huonosti, mutta kukaan ei tiedä siitä, sillä en uskalla kertoa - enkä uskalla lähteä pois. Sellaista ei vain tule enää. En suostu siihen.

Lisäksi olen kyllä yrittänyt selvittää asioita ihan kahdestaan. Olen joustanut rajoistani ja mielipiteistäni, olen antanut anteeksi aina uudestaan. Olen yrittänyt väkisin unohtaa asioita, sillä mieleni ei ole pystynyt käsittelemään niitä - jos en yhtään ymmärrä, miten toinen voi toimia jollain tavalla, yritän yleensä unohtaa asian. Varsinkin, jos kyseessä on ihminen, josta yritän tykätä.

Tuo onkin iso ongelma minulle; mieleni sulkee automaattisesti satuttavat asiat pois. Olen tehnyt sitä lapsesta saakka, ja teen sitä edelleen. Siksi olen jatkanut parisuhteita inhottavien ihmisten kanssa, heidän satuttavista teoistaan ja sanoistaan huolimatta.

Miten rakastat vanhempaa, joka pahoinpitelee äitiäsi - ellet nimenomaan siten, että unohdat hänen tehneen niin?

Moni suhteeni on mennyt samalla kaavalla; toinen kohtelee minua huonosti ja ylittää rajojani, suljen tilanteet pois mielestäni, ja jatkan suhdetta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jossain kohtaa asiat nousevat silti esiin. Väkisin, ja kaikki kerralla. Ikään kuin silmäni avautuisivat näkemään toisen inhottavan puolen. Ja siinä kohtaa minun on itsesäälin, inhon ja kuvotuksen saattelemana lopetettava suhde.

En siis tee asioita mulkkuuttani tai kiusatakseni muita. Kaikkeen löytyy loogiset syyt.

Alkoholi.

Edellinen tekstini kuulosti ilmeisesti kärjistetyltä ja tuomitsevalta. Mitä se siis myös oli.

En ajattele, että kaikki, jotka joskus avaavat korkin, tekevät sen paetakseen ongelmiaan - sekä omaavat alkoholiongelman.

Mutta haluan silti kyseenalaistaa täällä vallitsevan alkoholikulttuurin ja yleisen hyväksynnän ryyppäämistä kohtaan. Miksi on normaalimpaa ja sosiaalisesti hyväksytympää juoda, kuin olla juomatta?

Monet tykkäävät selitellä juomistaan - itselleen sekä muille. Ongelmattomuutta todistellaan esimerkiksi sillä, ettei juo kuin vaikkapa kerran kuukaudessa. Mutta jos sinulla on vain kerran kuukaudessa mahdollisuus juoda, eikö se silloin tarkoita sitä, että juot aina kun voit? Jos juo aina kun on mahdollisuus, mielestäni se kuulostaa jo ongelmalta. Jos ei voi olla juomatta. (Ja selittely ja todistelu jo itsessään kertovat jotain.)

”Voisin kyllä olla juomatta jos haluaisin” - mikset sitten ole? Koitapa ihan piruuttasi jättää tilaisuus käyttämättä. Ehkäpä sitten huomaisit jotain. Vaikka kaikki olisi täydellisesti juomisen kannalta; hyvä fiilis, rahaa tilillä, vapaa viikonloppu, seuraa ja juhlapaikka valmiina. Pystyisitkö jättää menemättä?

Kuten sanoin, kaiken pohjana on täydellinen rehellisyys itselleen sekä muille. Se vaatii aika paljon.

En silti yritä pakottaa ketään lopettamaan - siinäs juot ihan niin usein kuin haluat. Haluan sinun silti muistavan, että voisit käyttää aikasi paremminkin.

…Voisit myös aivosolujen tuhoamisen sijaan alkaa kehittää niitä tms tylsää helpompi vaan siirtää kaikki paska eteenpäin muille nimittäin MINÄ haluan pitää HAUSKAA

Keväällä 2020 lopetin juomisen kokonaan.

Siihen asti olin juonut usein. Yleensä join joka toinen viikonloppu. Aina välillä pidin muutamien kuukausien taukoja.

Humalassa oli useimmiten hauskaa. Silti halusin lopettaa juomisen - en vain tiennyt, miten. Lopettaminen tuntui jo ajatuksena mahdottoman vaikealta.

Olin sosiaalisesti hyvin estynyt; panikoin, ahdistuin ja jäädyin sosiaalisissa tilanteissa. En uskaltanut puhua ihmisille, vapaa-ajallani olin yksin tai perheenjäsenteni kanssa.

Alkoholi auttoi siihen. Humalassa uskalsin puhua ihmisille, menetin estoni sekä ahdistukseni. Pakenin ongelmiani; ei tarvinnut käsitellä traumoja, sen kun vain avasi korkin ja nollasi pään.

Joskus puhuinkin siitä, miten kokoajan kyllä tiesin, ettei meno voi sellaisena jatkua ikuisesti. Ongelmia ei pysty pakenemaan loputtomiin, lopulta ne saavuttavat sinut. Parempi siis olisi lopettaa juoksu ja katsoa demoneja suoraan silmiin.

Päätin siis lopettaa juomisen. En nimittäin halunnut paeta enää. (Ja tbh vaikka kuinka selittelisit juomistasi ”hauskanpidolla”, tosiasia on, että juot paetaksesi jotain. Itsestään selvillä oleva ihminen ei tarvitse alkoholia tai muita päihteitä.)

Lähes kolme vuotta olin täysin tipattomalla. Tammikuussa päätin kokeilla, miten alkoholi minussa vaikuttaisi nyt, kun ei ole enää mitään paettavaa. Uskallan ihan selvinpäin puhua ihmisille, mennä paikkoihin, tehdä asioita ja kohdata kaikki tunteeni.

Lopputulos oli juuri sellainen, kuin arvelinkin. Päässäni oleva hälytysjärjestelmä kytkeytyi pois päältä, muuten olin ihan normaali oma itseni. Olen hälytystilastani puhunut ennenkin; ihan tavallisissa tilanteissa olen jatkuvasti varuillani; tarkkailen ympäristöäni, olen täysin varma, että pian joku hyökkää. Kaikki tämä siis loppui yhdeksi illaksi.

Aion silti jatkaa tipatonta. En tarvitse päihteitä, selviän elämästä kyllä jatkuvan hälytystilankin kanssa. Ja ajan kanssa saan sen pysyvästi loppumaan.

En suosittele ketään kokeilemaan tai käyttämään päihteitä. Ne voivat silti toimia hyvinä työkaluina - jos siis tietää, mitä tekee ja osaa olla joka hetki täysin rehellinen itselleen. Harva osaa, jos kukaan.

P.S. Juo tai parane, molempia et varmasti saa.

Hukkaan itseni 3.

Viime tekstissä totesin, että kaiken taustalla ja syynä on se, että hukkaan yhteyden itseeni ja sisimpääni.

Sekään ei kuitenkaan ole koko totuus.

Päässäni edelleen vaikuttavat - jo lapsena opitut - käsitykset parisuhteista ja naisen ja miehen roolista saavat minut tarkastelemaan suhdettani ja kumppanini toimintaa tietyltä suunnalta ja hakeutumaan jo entuudesta tuttuun uhrin rooliin. Sietämään satuttavia sanoja kertomatta ääneen, miltä oikeasti tuntuu.

Jo lapsena opitut käsitykset yksin pärjäämisen arvostettavuudesta saavat minut venyttämään rajojani ja käyttämään akkuni ja energiani miinukselle asti. Sietämään pahaa mieltä ja huonoa kohtelua, joten lopulta automaattisesti vihaan kumppaniani; hänhän ylittää rajojani jatkuvasti. Tietämättään, tosin.

Sukupuolinormit, parisuhdemallit ja tyttönä kasvatettuun ihmiseen kohdistuvat odotukset ja vaatimukset opin niin ikään jo lapsena. Ne aiheuttavat loputtomasti ahdistusta, minä kun en sovi rooleihin ja muotteihin, joihin pitäisi sopia. Nykyään tiedän, ettei pidä. Mutta kyseiset ajatukset ovat juurtuneet niin syvälle mieleen, että niitä on hankala poistaa sieltä, vaikka järjellä tietäisin ne vääriksi.

Tuntuu, että kumppanini imee kaiken hapen kotoa jatkuvalla kyselyllään. Se taas johtuu siitä, että meillä on täysin erilaiset kokemukset ja normit lapsuudesta; minua ei ole huomioitu, eikä minulta ole jatkuvasti kyselty vointia ja fiiliksiä. En ole tottunut siihen, että minua huomioidaan lähes tauotta. Nyt kun niin tapahtuu, se ahdistaa.

Kaikesta huolimatta kumppanini on kyllä syyllistynyt rajojeni ylittämiseen ajoittain tietoisestikin - tai ainakin se näyttäytyy minulle niin - mutta suurin syyllinen kaikkeen löytyy silti edelleen lapsuudestani.

Joskus ihmiset jaksoivat hokea minulle, ettei yksi ihminen voi toisen elämää pilata. Eipä niin.

Olen hyvin usein hyvin loppu.

Olen ennenkin useasti kertonut siitä, miten ylikuormitun todella vähästä, joskus ihan tyhjästä. Käytän kaiken vähäisen energiani ympäristön analysointiin ja hälytystilassa olemiseen, joten sitä ei jää tarpeeksi asioihin, joita ”kuuluisi” tehdä - arjen pyörittämiseen, äitiyteen, töihin ja parisuhteen ja kodin hoitamiseen.

Olen siis todella väsynyt. Itken myös usein. Kaksi viikkoa sitten aloin merkata ylös jokaisen itkuni, sekä itkun syyn (paneudutaan niihin tarkemmin joskus myöhemmin).

Kahden viikon - eli neljäntoista päivän - aikana olen itkenyt 31 kertaa. Neljänä päivänä en itkenyt kertaakaan. Pahimpana päivänä itkin 7 kertaa. Itkujen syitä olivat esimerkiksi parisuhde, väsymys tai ahdistus esimerkiksi ulkonäöstä tai sukupuolesta.

En ole jaksanut käydä salilla taas moneen viikkoon. Tänään ilmoitin kumppanilleni, että voisimme mennä salille. Sillä tänään oli ensimmäistä kertaa moneen viikkoon sellainen olo, että voisin jaksaa treenata.

Tajusin, että elän jatkuvasti äärirajoilla. Käytän kaiken energiani ihan loppuun, ahdistun ja itken. Päivästä toiseen samaa - vaikka tekemäni asiat olisivat kivoja ja mieli olisi hyvä, jos käytän kaiken energiani ja vähän ylikin, lopputuloksena on paha mieli ja uupumus.

Heti, kun olisi vähänkin ylimääräistä energiaa - tai paremminkin heti, kun en elä velaksi - etsin ja suunnittelen tapoja, joilla voisin tyhjätä akkuni miinukselle asti.

Voi kun osaisinkin jättää energiaa vähän säästöön. En käyttäisikään ihan kaikkea, vaan säästelisin ja jättäisin itselleni tilaa elää ja nauttia olostani. Ymmärtäisin, että traumat ja työt vaativat ison osansa, joten loppujen kanssa täytyy olla säästeliäs ja harkita tarkoin, ovatko tekemäni asiat uupumuksen ja jatkuvan pahan mielen arvoisia.

Ehkä en menekään tänään salille, ehkä menen vain kotiin ja teen asioita, jotka tuovat hyvän mielen ilman ylikuormitusta, ahdistusta ja sosiaalista ähkyä.

Sillä sali ei sitä enää minulle tuo. Ei ainakaan tässä hetkessä.

Rajojen puolustaminen.

Olen kuullut puhetta siitä, miten ollessasi suhteessa sinun pitäisi lopettaa omien rajojesi raivokas puolustaminen, ja keskittyä toiseen, ja teidän suhteeseenne. Että ei ole rakkautta se, että keskittyy itseensä ja siihen, ettei omia rajoja rikota.

Helppo sanoa, jos omia rajoja ei ole koskaan jatkuvasti rikottu ja poljettu. Ja helppo sanoa, jos edelleen, suhteessakin, kaikki toiminta tapahtuu toisen rajoilla, jatkuvasti niitä vähän härnäten ja venyttäen. Ollaan kaukana sinun rajoistasi, eihän sinun silloin tarvitse pelätä, että niitä rikottaisiin.

Suhteessa - ja elämässä muutenkin - ensin täytyy varmistaa, että rajojasi kunnioitetaan; että saat olla rauhassa eikä sinun tarvitse pelätä. Vasta sitten voidaan unohtaa rajat ja niistä puhuminen ja niistä näkyvästi kiinni pitäminen. Jos on mahdollisuus sille, että toinen niitä rikkoo, rajoista täytyy aktiivisesti pitää kiinni ja muistuttaa niiden olemassaolosta.

Ehkä sinun ei tarvitse pelätä rajojesi puolesta, jos viihdyt jatkuvasti toisen rajoilla - olet siis suurella todennäköisyydellä itse se, jonka toimintaa pelätään. Ei hyväksikäyttävä eksänikään varmasti pelkää, että joku käyttäisi häntä hyväkseen. Koska hän tekee sen itse. Eikä väkivaltainen perheenjäseneni varmasti pelkää joutuvansa väkivaltaiseen suhteeseen. Hän on itse se, joka lyö.

Tässä asiassa on usein kaksi selkeää roolia, itse olen aina automaattisesti ajautunut siihen toiseen. Olen aina automaattisesti se, jonka rajojen yli hypellään ihan huvikseen vain. Ja itse taas suodatan puheeni ja tekoni sen kautta, etten vain ylittäisi toisen rajoja tai aiheuttaisi pahaa mieltä.

Ehkä syy sille, ettet puolusta rajojasi ei olekaan se, että olet niin viisas ja mahtava ja ymmärtänyt, miten maailma ja parisuhteet toimii. Ehkä et puolusta rajojasi siksi, ettei sinun tarvitse.

Alan helposti uskomaan, etten pärjäisi yksin.

 Tämä näkyy varsinkin parisuhteissa. Haluaisin tehdä asioita yhdessä ja jakaa arkeni kokonaan toisen kanssa. Mutta aina huomaan lopulta olevani tilanteessa, jossa en uskalla enää tehdä asioita yksin - en osaa enää olla yksin.

Tämä tapahtuu varsinkin, jos minulle osoitetaan, etten pärjäisi yksin. Jos tuppaudut mukaan viemään roskia joka kerta, en lopulta enää usko voivani tehdä sitä ilman sinua. Jos jaan koko elämäni ja koko itseni sinun kanssasi, en lopulta enää usko voivani elää ilman sinua. Jään riippuvaiseksi, ja menetän uskoni omiin kykyihini.

Tähän vielä jos lisätään erinäisiä kommentteja, jotka vahvistavat orastavaa epäuskoa itseeni, kasvattavat syyllisyyttä erillisyydestäni, ja saavat sinut näyttäytymään silmissäni pelastajana ja ainoana oljenkortenani, lopputuloksena on katastrofi.

Siksi pidän kiinni itsenäisyydestäni ja erillisyydestäni. Siksi pidän kaikki - jopa kumppanini - käsivarrenmitan päässä itsestäni. En voi ottaa riskiä, että menetän itseni. Se tapahtuu valitettavan helposti.

Aina välillä otan itsenäisiä askeleita, vaikka pelottaisi. Avaan ovia, vaikka jokin ääni päässäni vakuuttelisi, etten voi - enkä edes oikeasti halua - tehdä mitään yksin.

Aina välillä menen uusiin tilanteisiin, tapaan uusia ihmisiä, kokeilen uusia asioita. Vaikka pelottaisi, ja vaikka yrittäisin taistella itseäni vastaan.

Lauantaina olin alastonmallina. Kuusi ihmistä tuijotti minua ja alastonta vartaloani koko päivän. En tuntenut häpeää tai pelkoa. Tunsin olevani elossa, ja oma itseni. Tunsin olevani sinut itseni ja ulkonäköni kanssa. Sain lempeitä ja hyväksyviä katseita, kauniita sanoja ja epäseksuaalista huomiota. Huomasin rakastavani sitä, että minua katsotaan esineellistämättä. Rakastan sitä, että saan ottaa huomiota ja katseita vastaan - ilman, että se velvoittaisi minua tekemään tai antamaan mitään.

Pärjään kyllä yksin, ja nautin pelkojen kohtaamisesta ja haaveiden toteuttamisesta - vaikka pelottaisi. Muistan sen taas hetken aikaa.

Kaikki synnit.

Homous on väärin. Mies on perheen pää. Kun pyytää virheitään anteeksi, kaiken saa  - ja kaikki pitää - unohtaa. Kaiken saa anteeksi. Meikkaus on väärin. Sukupuolia on kaksi.

Televisiota ei saa katsoa. Musiikkia ei saa kuunnella. Hiuksia ei saa värjätä. Ehkäisyä ei saa käyttää. Seksiä ei saa harrastaa ennen avioliittoa. Ei saa tanssia. Ei saa juoda alkoholia. Ei saa masturboida. Ei saa erota.

Tai niin minulle opetettiin.

Jätin vuositeksteistä pois yhden elämäni merkittävimmistä tekijöistä - kaiken pahan mahdollistajan - uskon.

Minut kasvatettiin vanhoillislestadiolaisuuden opein. Jo lapsena ihmettelin koko touhua; kuvittelin, että aikuiset vain leikkivät mukana lasten takia, vähän niinkuin joulupukin ja hammaskeijunkin kanssa. Pikkuhiljaa ymmärsin, että aikuisetkin ovat yhtälailla aivopestyjä. Ja niin olin lopulta minäkin.

Uskoa pidettiin kaiken pahan peittona, oppeja ja sääntöjä sovellettiin sairaisiin ja laittomiin asioihin, joita kotona tapahtui. Uskon avulla kiristettiin, uhkailtiin ja peloteltiin.

Lahkon ulkopuolista maailmaa demonisoitiin; ”epäuskoiset” kaverit eivät olleet kovin tavoiteltava tai hyvä asia. Joten ripustauduin koko yläasteen ajan uskovaisiin ”kavereihin”, jotka kiusasivat, haukkuivat ja käyttivät hyväkseen.

Lahkon sisällä oli selkeä arvojärjestys; muutama suuri suku (kaikki sukua myös toisilleen) johtivat koko touhua; sanelivat, mitkä synnit olivat sittenkin ok - tietenkin juuri ne, joita he itse halusivat harjoittaa. Sukuihin kuulumattomia syrjittiin, kiusattiin ja halveksittiin.

🤮

Minut pakotettiin lapsesta asti kulkemaan viikottain seuroissa - viettämään tuhottoman kauan aikaa tilassa, jossa on täysin ok, hyväksyttävää ja normaalia, että vanha ukko istuu edessä ja kertoo, miten asiat on ja miten maailma toimii, esimerkiksi että naiset hei, jos ette jaksa harrastaa seksiä kotona niin koittakaa vain jaksaa.

Kun perheenjäseneni vangittiin kymmeniä vuosia kestäneen perheväkivallan ja raiskausten takia, järjestettiin seurat. Seurat, joissa vanhat ukot yksi kerrallaan kävivät edessä kertomassa, miten koko juttu olisi pitänyt sopia ja hoitaa ilman virkavaltaa. Kymmeniä vuosia kestänyt väkivalta - joka ei olisi ikinä loppunut ilman virkavallan puuttumista - olisi pitänyt pyytää ja antaa anteeksi, painaa villasella ja unohtaa. Uhria syyllistettiin, alennettiin ja häväistiin, yritettiin vaatia ottamaan vastuu kaikesta. Kuuntelin tätä kaikkea järkyttyneenä ja häpeissäni.

Kerroin joskus, miten äitilleni soiteltiin vangitsemisen jälkeen uhkauspuheluita. Soittajat olivat lähes poikkeuksetta uskovaisia - näitä herran enkeleitä ja Jeesuksen oikeita käsiä. Matkalla taivaaseen, niin vanhurskaita ja autuaita kun ovat.

Kaiken tämän jälkeen aina ottaessani täällä puheeksi uskon, saan vihaisia viestejä - miten kehtaan haukkua toisten elämäntapaa ja vakaumusta. Tuo elämäntapa oli lähellä tappaa meidät. Kehtaattekin yrittää hiljentää minut.

Millainen jumala hyväksyy väkivallan, mutta ei vaikkapa tanssimista? Kuka haluaa taivaaseen, jossa ovat myös kaiken tämän sairaan paskan mahdollistajat ja hyväksyjät? Millainen ihminen puolustaa väkivaltaista raiskaajaa? Entä millainen jumala? Miksi hyväksyisin uskon ja siihen kuuluvat ihmiset, jotka mahdollistivat ja hyväksyivät väkivallan äitiäni kohtaan? Miten voisin antaa anteeksi? Tai varsinkaan unohtaa? Koskaan?

Vaikka puhun traumoistani ja menneisyydestäni, en tarvitse sääliä tai pelastusta.

Olen käsitellyt asiat, juuri siksi pystynkin puhumaan niistä. Jos en pystyisi, se voisi olla hälyttävää. Sillä se saattaisi kertoa siitä, etten ole asioita käsitellyt tai pohtinut.

Ja jos taas toistellaan itsestäänselvyyksiä, niin ”on heissä varmasti ollut hyviäkin puolia, on elämässä ollut hyviäkin asioita” - tottakai on. Jos ei olisi ollut yhtäkään hyvää hetkeä, en varmasti olisi enää täällä. Rajallinen merkkimäärä vaatii typistämään kunkin vuoden tapahtumat hyvin pieneen pakettiin. En voi käyttää tilaa siihen, että kerron, miten aurinko paistoi ja kumppanini hymyili minulle ja se tuntui kivalta. On pakko keskittyä suurimpiin juttuihin, yleisfiilikseen ja kokonaiskuvaan.

Kaikissa elämäni ihmisissä on varmasti ollut hyviäkin puolia. Tosin haluan uskoa, että tajuatte sen ilman erillistä huomautustakin.

Sen lisäksi itsekään en ole mikään pyhimys; olen tehnyt huonoja asioita, valinnut sanani väärin, ollut ärsyttävä ja inhottava.

Tämä ei ole mikään ”asioissa on kaksi puolta” -puheenvuoro, sillä asioissa ei koskaan ole vain kaksi puolta. Asioissa on lukematon määrä eri puolia, saman tilanteen voi nähdä ja selittää lukemattomilla eri tavoilla. Kaikki riippuu siitä, mihin kertoja haluaa huomion kiinnittyvän, ja mitä tarinalla haetaan. Näkökulma valitaan sen mukaan.

Joten lienee sanomattakin selvää, että itsekin olen ollut vajavainen, en lainkaan täydellinen ja virheetön, sillä ei kukaan ole.

Mutta tietynlaiset asiat eivät kumoudu tai lakkaa olemasta, vaikka vastapainoksi tekisi miten paljon hyvää. Väkivalta on väkivaltaa, vaikka välillä tekisit hyviä asioita. Sorto on sortoa, manipulointi on manipulointia ja raiskaus on raiskaus. Huolimatta siitä, mitä kaikkea muuta on tapahtunut.

Siksi teksteissäni keskityin pääpiirteisiin ja suuriin asioihin.

Olen tehnyt itse huonoja asioita. Kaikki elämässäni olleet ihmiset tekivät myös hyviä asioita. Tekivät he myös määrättömän määrän muuta paskaa, mikä ei teksteihin mahtunut.

Kohtelet minua hyvin, tai poistut elämästäni.

 Sanoin vuoden 2023 tekstissä, että mieheni joutuu vastaamaan muiden tekemisistä.

Tarkoitin sitä, että menneisyydestäni johtuen olen nykyään hyvin tarkka rajoistani, hyvin tarkka siitä, ettei niitä ylitetä ja että minua kohdellaan hyvin. En siedä minkäänlaista ilkeyttä, epäjohdonmukaisuutta tai asioiden vääristelyä. Pienintäkään. En aio enää kantaa vastuuta muiden tekemisistä tai muiden tunteista, omieni kustannuksella.

En vaadi häntä tilille muiden teoista. En esimerkiksi syytä häntä pettämisestä - sen kun teki eksäni, ei hän.

Syytän häntä ainoastaan hänen omista sanoistaan ja teoistaan. Mutta jotka traumoistani johtuen sattuvat enemmän, kuin ehkä muuten sattuisivat. Ilman traumojani en ehkä huomaisi niin herkästi, jos joku ylittää rajani. Ilman traumojani minun ei ehkä tarvitsisi olla niin tarkka siitä, miten minua kohdellaan. Ei tarvitsisi takertua jokaiseen yksityiskohtaan, ja nostaa niitä tapetille aina uudestaan.

Tiedän, mihin miehet pystyvät, siksi minun täytyy puuttua pienimpäänkin vääryyteen.

Nimittäin en aio enää sietää yhtään paskaa yhdeltäkään mieheltä. En aio enää pyydellä anteeksi sitä, että loukkaannun ilkeistä sanoista ja teoista. En aio enää hyväksyä asetelmaa, jossa toinen on kuningas ja minä mikä lie - kynnysmatto tai pelkkää ilmaa.

Vierelläni on tästälähin paikka ainoastaan lempeälle, rakastavalle ja empaattiselle ihmiselle. Kohtelet minua hyvin, tai poistut elämästäni. Siitä en aio enää joustaa.

Nyt kun tiedätte entistä enemmän elämässäni tapahtuneita - miesten tekemiä - asioita, ymmärrätte varmaan paremmin, miksi ajattelen näin ja miksi olen näin jyrkkä, joustamaton ja mustavalkoinen.

Minun on pakko.

Elämäni: 2023

Yhteinen arki on lähtenyt sujumaan hyvin.

Tunnen olevani kotona, vaikka paikalla on toinenkin aikuinen. Saan ja pystyn olla oma itseni.

Olen saanut käsiteltyä traumojani todella paljon, mutta olen silti ajoittain epävarma, pelokas, ja jatkuvasti varuillani. Mieheni joutuu nyt vastaamaan muiden tekemisistä.

En luota ihmisiin. Joudun jatkuvasti tarkkailemaan, ylitetäänkö rajojani. Sillä niin kyllä tapahtuu edelleen, jos en ole valppaana. Ylikuormitun lähes tyhjästä.

Tunnen vihaa miehiä kohtaan. Tunnen vihan lisäksi myös inhoa ja katkeruutta. Elämäni olisi voinut mennä paljon paremminkin. Olisin voinut saada paljon paremmat lähtökohdat, ellei lähelläni olleet ihmiset olisi vajavaisuuttaan, typeryyttään ja laiskuuttaan tehneet huonoja valintoja.

Se ei olisi vaatinut kuin yhden ihmisen havahtumisen ja hoitoon hakeutumisen. Traumoja ei olisi ollut pakko siirtää aina eteenpäin, sukupolvelta toiselle.

Olen ottanut välimatkaa haitallisista ihmissuhteista. Olen haalinut lähelleni minulle sopivia; ymmärtäväisiä, hyväksyviä, ja itsensä tuntevia ihmisiä. Olen keskittynyt löytämään omia juttujani, omia mielipiteitäni, arvojani ja mielenkiinnonkohteitani.

Pidän kiinni rajoistani ja suojelen itseäni ja tunteitani. En muiden mukana enää käännä selkää minulle.

Aloitin viime vuoden marraskuussa työkokeilun. Jatkan siellä edelleen. Saan töissä tehdä itselleni tärkeitä ja kivoja asioita; saan kuvata, kirjoittaa ja suunnitella. Saan tehdä somea. Olen hyvä siinä. Rakastan työtäni.

Menetin mielenkiinnon treenaamista kohtaan, mutta päätin kokeilla vaihtaa salia. Se auttoi.

Hain kouluun; jatkokoulutusta media-alalta. Toivottavasti pääsen sinne, ja varmasti pääsenkin - jos minun on tarkoitus päästä.

Olen syvästi onnellinen. Rakastan elämääni ja itseäni. Rakastan lastani. Rakastan uutta kotiani.