Mitäs nyt?

Tunnen kyllä sen, että toipumiseen ja paranemiseen tulee menemään vielä jonkin aikaa. Tiedän, miten menneisyyttä ja traumoja käsitellään, ja miten niitä saadaan selvitettyä ja hoidettua.

Mutta… mitäs sitten? Mitäs sitten, kun olen päässyt yli suhteen ja eron aiheuttamista haavoista? Mitä sitten teen?

Olen aina elänyt tältä osin täysin saman kaavan mukaan. Olen aina pitänyt vierelläni vähintään yhden kiusaajan. Mitäs jos en päästäkään enää kiusaajia lähelleni? Mitäs jos minun ei tarvitsekaan enää käyttää energiaani ja resurssejani analysointiin, sovitteluun ja tilanteen tasalla pysymiseen? Mitä ihmettä teen kaikella vapaa-ajallani?

Ehkä voisin alkaa panostaa itseeni, täysillä ja kokonaan. Kehittää itseäni, hoitaa traumojani, tehdä asioita, joita rakastan; kirjoittaa, maalata ja tatuoida. Voisin kirjoittaa blogia, tehdä somea ja kirjoittaa kirjan.

Mutta se tuntuu jo ajatuksen tasolla väärältä. Itsekkäältä. Jättäisin jo lapsuudessa opitun roolin, ja alkaisin elää.

En ole koskaan tehnyt niin. En ole koskaan ajatellut, että voisin tehdä niin. En ole tiennyt, että minulla olisi lupa ja mahdollisuus valita itselleni jokin toinen rooli.

Olen luullut, että kohtaloni kirjoitettiin jo lapsena. Mitä jos kirjoittaisinkin sen uudestaan, omalla tavallani? Mitä jos tulevaisuuteni ei olisikaan väkivallan, vihan ja manipuloinnin värittämää, vaan saisin elää seesteistä ja turvallista elämää? Mitä jos minulla onkin oikeasti kaikki maailman lupa ja mahdollisuus tehdä niin?

Ehkä oma elämäni alkaa tästä.

Minun vuoroni.

Mietin mahdollisia tulevia suuntia, esimerkiksi että pitäisiköhän minun lähteä syksyllä opiskelemaan.

Kumppanini antoi miettimisen aihetta sanoessaan, että juuri nyt kannattaisi keskittyä itseensä, ja omaan - niin fyysiseen kuin henkiseen - paranemiseen.

Minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta keskittyä itseeni, omaan paranemiseeni ja hyvinvointiini. On ollut lasten lailla käyttäytyviä aikuisia, joita on pitänyt paapoa ja tasoittaa maata heidän jalkojensa alla. On ollut oma lapsi ja hänen hoitaminen ja kasvattaminen. On ollut traumoja, jotka ovat tehneet ihan arkipäiväisestä elämästä yhtä selviytymistä ja taistelua.

Olen pärjännyt, selviytynyt ja pysynyt hengissä. Juuri muuhun ei ole ollut resursseja.

Nyt, kun pääsin vihdoin pois metsän keskeltä sivistyksen pariin, jätin huonot ja haitalliset ihmissuhteet, olen aloittanut työt ja tuntuu, kuin koko elämä olisi auki edessäni, tulee helposti olo että pitäisi tehdä kaikki heti. Pitäisi vetää itsensä äärimmilleen, koska selviytyminen ja juuri ja juuri hengissä pysyminen - se on aina ollut se minun juttuni. Se tuntuu tutulta ja turvalliselta olotilalta. Sitä tunnetta haen edelleen.

On ihan hyvä neuvo keskittyä itseeni. Ottaa niin hitaasti kuin vain mahdollista. Hipoa rimaa kaikessa. Olla vähän laiska, kelvoton ja huono.

Mutta olla itselleni hyvä.

Ette ehkä tienneet, mutta nyt on minun vuoroni. On minun vuoroni saada osakseni lempeyttä ja rakkautta. Minun vuoroni saada turvallinen ympäristö ja mahdollisimman vähän, tai ei ollenkaan triggereitä elämääni. On minun vuoroni keskittyä itseeni, olla itsekäs, ja asettaa itseni etusijalle. On minun vuoroni parantua ja kokea lämpöä ja turvaa.

On minun vuoroni olla onnellinen.

Ikävöi minua.

Viime vuonna jossain kohtaa puhuin psykologin kanssa siitä, missä näen itseni viiden vuoden päästä - tai ylipäätään tulevaisuudessa. (En ole varma olenko julkaissut teille aiheesta kertovaa tekstiä.) Annoin itseni haaveilla täydellisestä elämästä. Että jos saisin kaiken mitä haluan, mitä se olisi.

Asuisin Tampereella. Minulla olisi hyvä kumppani, ja tasainen ja hyvä suhde hänen kanssaan. Olisin tyytyväinen itseeni, pärjäisin arjessa vailla suurempia ongelmia. Elämä olisi onnellista ja kaikinpuolin hyvää.

Jos jaoinkin tekstin joskus teille, jätin siitä tarkoituksella, häpeissäni lopun pois. Päästäessäni mielikuvitukseni täysin laukkaamaan, tarina aina lopulta päätyi samaan lopputulokseen; eksäni ilmestyisi takaisin elämääni, kertoisi ikävöivänsä minua ja saisin hänet vihdoin oikeasti itselleni ja elämääni.

Eilen se tapahtuikin, hän kertoi ikävöivänsä minua. Se laittoi minut ajattelemaan itseäni sekä elämää, ja mitä siltä oikein haluankaan. On totta, että olen haaveillut hänestä kauan; roikuinhan suhteessamme kiinni monta vuotta, vaikken saanut häneltä mitään. Intohimoa kyllä, ja perhosia mahanpohjaan. Mutta en juuri mitään aitoa.

En ole silti niin tyhmä, etten tajuaisi tämän olevan vain peliä (kaikki on hukassa olevien ihmisten osalta peliä; joko tietoista tai tiedostamatonta). Enkä niin tyhmä, että kuvittelisin hänellä olevan minulle vieläkään mitään tarjottavaa. Enkä myöskään niin tyhmä, etten tajuaisi, miten paljon hyvää elämässäni on tällaisenaan.

On toisaalta ihan hyvä, että hän otti yhteyttä. Sain tilaisuuden nähdä, miten pitkälle olen suhteellisen pienessä ajassa päässyt - vai olenko edes. Sain myöskin tilaisuuden käsitellä eroamme, ja suhdettamme kokonaisuutena. Sille kun ei ole hirveästi ollut mahdollisuuksia toisen ollessa täysin kyvytön kommunikoimaan.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei hänen yhteydenottonsa tuntuisi myös tietyllä tapaa hyvältä. On kiva huomata olleensa oikeassa; ennustinhan tämän tapahtuvan. Jos olen jollekulle liian hyvä, hän tajuaa sen jossain kohtaa. Aina se menee niin.

P.S. Perus syksy, pakottava tarve löytää vierelle joku 🫠

P.P.S. Tottakai hänellä on ikävä minua, olinhan way out of his league 🦄 (me kaikki tiedetään se)

healing

Minun tekstit ovat viime aikoina keskittyneet lähinnä negatiivisiin asioihin. Asioihin, jotka ovat hidastaneet matkaani, sotkeneet suunnitelmiani ja elämääni, ja rikkoneet minua. (Minun teksteissä saattaa myös olla paljon päällekkäisyyksiä, ja toistoa.)

Totuushan silti on, että minun elämässä ja arjessa on hyvin vähän negatiivisuutta.

Menneisyys vaikuttaa tämänhetkiseen elämääni lähinnä paniikkihäiriön ja persoonallisuushäiriöiden muodossa, mutta muuten minun elämä on tosi ihanaa ja onnellista. 

Minun elämä on tällä hetkellä parempaa ja onnellisempaa kuin olen koskaan uskaltanut edes toivoa. Minun on helppo olla ja elää. Ennen ei ole näin ollut.

Pääni läpi tuulee mereltä sisämaahan päin

Se mitä jätit minuun, sitä suojelemaan jäin

Tänään aamulla mä pysähdyin liikennevaloihin

näin hengissä en koskaan ollut oo, sen huomasin

Tulee päivä jolloin kuolen, mut kaikki muut päivät

mä elän, niin että tuntuu

Suurin syy tähän muutokseen on varmasti ollut se, että aloin rakastaa itseäni. En tarvi enää muita puolustamaan minua ja mielipiteitäni, vaan voin itse tehdä sen. Vaikkei kukaan muu olisi minun puolella, minä olen. 

Aloin myös samalla rakastaa elämää. 

Ennen olen nähnyt edessä vain yhden polun, tai usein vain muurin ja umpikujan. 

Nyt tuntuu että tulevaisuudessa voin mennä minne suuntaan vain, tehdä mitä vain ja olla mitä vain. 

En edes tarvitse valmista polkua. 

Monia varmasti kiinnostaisi kuulla, miten sen käänteen ja muutoksen pystyy tekemään. Mitä tein, että sain muutettua täysin elämäni suunnan? Mitä tein, että aloin nähdä edessäpäin valoa, aloin uskoa itseeni? Mitä tein, että aloin rakastaa itseäni? 

En tiedä. 

Olen yli 8 vuotta käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti psykologeilla, mutta jos totta puhutaan, en edes tiedä mistä olen siellä keskustellut. 

Minulla ei ole mitään muistikuvaa psykologien ja psykiatrien kanssa käydyistä keskusteluista. 

Saattaa olla, että en vain ollut aiemmin valmis käsittelemään menneisyyttäni ja traumojani, ja siitä johtuen en ole päässyt niiden kanssa eteenpäin, tai saanut terapiasta juuri mitään irti. Toki olen myös ollut sitä mieltä, etten halua apua edes ottaa vastaan. Täytyy pärjätä yksin.

Tää maailma on pelottanut mua, on suru ollut peittona

Oon pitänyt sua kiinni minussa kuin kantapäissä varjona

Nyt tahdon aamuun asti tanssia ja syliin nukahtaa

Tahdon antaa sekä ottaa, tahdon vielä rakastaa

Tulee päivä jolloin kuolen, mut kaikki muut päivät

mä elän, niin että tuntuu

2019 keväällä tuli koulun takia burnout, olin saikulla koko kevään. Lisäksi siihen päälle ero, joka musersi minut täysin. 

Niin pohjalla ja rikki en ole ikinä aiemmin ollut. Kun saat pikkuhiljaa liimattua palasia taas kasaan, ja taas joku rikkoo sinut. Kerta kerralta sattuu enemmän. Tällä kertaa olin varma, ettei minusta enää ehjää saa. Olin myös varma, etten itsestäni ehjää edes halua. Olin valmis luovuttamaan.

2019 kesällä aloitin ihan tosissani terapian. Hyvän alun jälkeen kuitenkin psykologi vaihtui, ja vuosi 2020 meni opetellessa tuntemaan tämä uusi ihminen. Opetellessa luottamaan häneen, ja puhumaan rehellisesti kaikesta. 

Viime vuonna kesällä kävin myös isäni luona pitkästä aikaa. Isä ei ollut kotona kun käveleskelin lapsuudenkotini pihalla katsellen paikkoja, ja itkien. Tuo oli merkittävä vierailu. 

Silloin kirjoitin somessa, että takapakkia varmasti vielä tulee, mutta nyt on alkanut parantuminen. Että en tiedä miten tässä käy, mutta tunnen, että tämä on nyt iso juttu. 

Ja se oli.

Viime vuonna myös näin joitakin sukulaisiani, kävin katsomassa vanhaa mummulaa, kävin kyläilemässä naapurin mummojen luona, ja vietin aikaa lapsuuden kotikaupungissa. Ja lopetin alkoholinkäytön.

En mitään takaisin saa, jäljelle jää unelmii

Rivitalon terassilla kaide, josta pitää kii

Mä nojaan siinä tuuleen, on jotain väistynyt

En enää menneeseen tuu palaamaan, sillä nyt

mä elän, niin että tuntuu

Kun mietin elämääni, tuntuu että se loppui 2011 kun tuli iso kriisi, vankeus, shokki, muutot, masennus. 

Ja se on nyt pikkuhiljaa alkanut taas, elämä. Viime vuonna. Yhdeksän vuoden tauon jälkeen. 

Kaikki ihmiset, joita elämässäni vielä 2011 oli, jäi sinne. Koti jäi sinne. Elämänhalu jäi sinne. Minä jäin sinne. 

Tässä välissä on kyllä tapahtunut paljon asioita. Olen alottanut ja lopettanut parisuhteita. Olen alottanut ja lopettanut kouluja. Olen synnyttänyt ihanan lapsen, ja sysännyt ison osan vastuusta oman äitini käsiin. Olen alottanut juttuja, ja tajunnut, että eihän minusta voi olla tähän. 

Olen alottanut ja lopettanut kaverisuhteita. Olen muuttanut kymmenen kertaa. Olen yrittänyt kaksi kertaa itsemurhaa. Olen kuluttanut isot määrät alkoholia. 

Olen ajelehtinut vailla päämäärää, ja samalla silti pysynyt täysin paikoillani. 

Olen ollut elossa, mutta en ole silti elänyt tässä hetkessä. Minun koko olemassaolo ja minäkuva on rakentunut sen varaan, millainen minun lapsuus on ollut. Tai paremminkin, minun koko olemassaolo ja minäkuva on rakentunut sen yhden syksyn varaan. Syksyn, joka oli totaalinen huippu ja päätepiste vuosia kestäneelle kurjuudelle. Syksyn, jonka olen antanut määritellä minut ja potentiaalini ja arvoni. 

Vaikka minussa on niin paljon muutakin. Minun elämässä on niin paljon muutakin. 

Nyt tehtävänäni on pikkuhiljaa parsia kokoon minun koko elämä. Liittää nykyhetki samalle janalle, samaan elämään, jota elin vielä 2011.

Tehtävänäni on ymmärtää, että 2011 putosin vaikeaan masennukseen, ja minun elämä pysähtyi. 

Ymmärtää, että mikään ei ole minun syytä. 

Ymmärtää, että olen edelleen se sama ihminen kuin silloin. Tämä on sama elämä, ja tämä jatkuu edelleen. Tämä ei päättynytkään siihen traumatisoivaan syksyyn, jota helvetiksikin voisi kutsua. 

Tehtävänäni on ymmärtää, että minulla on olemassa juuret. Minulla on nuoruus, lapsuus ja jopa vauva-aika. Minulla on peruskoulu, eskari ja kerho. Minulla on lapsuudenkoti, minulla on lapsuuden kotikaupunki, minulla on kouluaikaisia kavereita. Minulla on sukulaisia, tätejä, setiä, enoja ja serkkuja. 

Minulla on sisarusten kanssa leikit, riidat ja sovinnot. Minulla on laskettelu kodin lähellä olevassa pulkkamäessä. Minulla on leikkipuisto, kirjasto ja kirppis. Minulla on mummula, ja naapurin tutut mummot. Minulla on pikkusisarusten hoitaminen, siivouspäivät, leikkimökki ja omenapuu. Minulla on pyöräretket, koulun piha ja luistelukenttä. Minulla on lapsuus. 

Minulla on aivan liikaa järkyttäviä kokemuksia, mutta minulla on myös paljon hyvää. Minulla on lapsuus, eikä sitä voi mikään viedä minulta pois. Se on minun lapsuus, ja minun juuret. 

Kuvittele miten pahaa ja traumatisoivaa minun elämä on voinut olla, ja kerro se vielä sadalla. 

Ja minä olen elossa edelleen. Sitä on vaikea itsekään uskoa. 

Mä elän, niin että tuntuu

Mä elän, se mulle kuuluu

Joo mä elän, niin että sattuu

Mä elän, mun pelko poistuu

kun mä vaan elän

Tällä hetkellä mielessä päällimmäisenä on vain syvä ymmärrys itseäni kohtaan. 

Kaikelle, mikä erottaa minut muista ja voisi jollain tapaa tehdä minusta huonomman kuin muut, on olemassa looginen selitys. 

Kaikessa on syy ja seuraus. 

Ja mikä minä olen? Viaton uhri.

Se oli väärin, mutta saan jatkaa jo eteenpäin. 

Se oli väärin, mutta sen ei tarvitse määritellä koko loppuelämääni. 

Se oli väärin, mutta minä pääsen siitä vielä yli.

Minusta vihdoin tuntuu, että voin vielä joskus päästää irti kaikesta.

Kaikesta, mikä pidättelee minua. Kaikesta, mikä estää minua elämästä elämääni täysillä, mikä estää minua olemasta täysin oma itseni ja ottamasta koko potentiaaliani käyttöön.

Kaikesta, mikä estää minua haaveilemasta, ja tavoittelemasta unelmiani.

Kaikesta, mikä estää minua uskomasta itseeni.

Tekemistä on vielä paljon, mutta rakastan itseäni, ja rakastan minun elämää.

Uskon sen olevan hyvä pohja rakentaa ihan mitä vain. 

Hei, sinä

Minun elämä on aika ihanaa. Arki on mukavaa, minulla on kivat harrastukset, opiskelupaikka ja työ ja ihania ystäviä. Minulla on rakastava perhe, iso kaunis koti ja oma auto. Tunnen itseni, viihdyn yksin, tiedän mitä ajattelen ja haluan. Kaikki on hyvin näin.

Silti odotan, että vastaan tulisit sinä, joka sopisit täydellisesti osaksi elämääni. Ymmärtäisit ja hyväksyisit tapani tuntea asiat voimakkaasti, tapani innostua kaikesta lapsen tavoin, ja loputtoman tarpeeni keskustelulle ja läheisyydelle. 

Et hämmentyisi siitäkään, että aloitan joka päivä uuden taideprojektin; milloin maalaan taulua, nikkaroin hyllyä tai värjään vaatteita. Tai muovailen savesta esineitä, askartelen tai kirjoitan runoja. 

Koska sinä olisit juuri mulle tarkoitettu, aivan täydellisen sopiva.

Olisit valmis panostamaan minuun ja meihin, että saisimme tämän kestämään ikuisesti.

En aktiivisesti etsi, enkä väkisin tähän ketään halua ottaa. Mutta toivon, että vielä joskus löytäisin sinut.

Minua ei kiinnosta, missä sinä olet töissä tai mitä kouluja olet käynyt. Tai mitä tienaat. 

Minua kiinnostaa se, mikä sinä oikeasti olet. Mitä ajattelet asioista, mitä tykkäät tehdä? Mitä sinä rakastat, mitä inhoat? Mistä haaveilet? Mitä kaikkea sinulle on käynyt, mitä sinä olet kokenut? Mitä haluaisit kokea? Mitkä asiat kiinnostavat sinua? Mitä pelkäät?

Haluaisin oppia tuntemaan sinut kokonaan. Ja haluaisin, että sinä opit tuntemaan minut kokonaan. 

Haluun et kerrot susta kaiken

polvessa arpi, mistä sait sen

Puhutaan niin et naamiaiset vaihtuu aamiaiseks

Tykkään sanoa, että en halua naimisiin tai kihloihin, tai välttämättä edes parisuhdetta. Silti minulla on valmiina valittuna sormukset.

"Yksin on niin paljon helpompaa", silti sängyn vieressä on sinullekin yöpöytä, ja pidän kylppärissä kolmatta pyyhettä, sängyssä toista peittoa ja kaapeissa tyhjää tilaa sinua varten.

Olen tyytyväinen elämääni tällaisena, tykkään olla ihan itseni kanssa, yksin. Mutta silti haluaisin sinut tänne. En siksi, että täydentäisit minut ja tekisit minusta kokonaisen. Olen jo ihan kokonainen yksinäni. En myöskään siksi, että pelastaisit minut ja toisit elämälleni tarkoituksen. Koska minua ei tarvitse pelastaa, enkä etsi elämälleni mitään sen suurempaa tarkoitusta.

Haluan sinut tänne pitämään minulle seuraa. Kokemaan kanssani elämän hyvät ja huonot hetket, ja kaiken siltä väliltä. Haluan sinut parhaaksi ystäväkseni, luottohenkilöksi.

Kehittäisimme yhdessä itsejämme, ja meitä yhdessä. Opettelisimme sovittamaan meidän ajatusmaailmat ja elämät yhteen. 

Sä et oo niinku noi muut

et mieti mistä mä tuun

kun naurat naurus tarttuu

Ihan sama mis mä oon kun oon sun kaa

ihan sama vaik ne toiset tuijottaa

Ne haluis olla ku me, olla ku me, olla ku me

Sinulla saattaa juuri nyt olla aivan eri elämäntilanne kuin minulla. Ehkä tällä hetkellä me emme edes sopisi toistemme elämään, ja toivonkin, että et kiirehdi. Toivon, että elämä kuljettaa meidät yhteen juuri silloin, kun meidän kuuluukin kohdata, juuri oikealla hetkellä. 

Tai ehkä me olemme tavanneet jo aiemmin. Ehkä me tunnemme jo, mutta meidän ei kuulu vielä löytää meidän rakkautta. Tai ehkä sinua ei ole edes olemassa. Kuka tietää. 

Uskon silti, että sinä olet siellä jossain, ja kohtalo johdattaa meidät vielä yhteen.

Se voi tapahtua huomenna, ensi kesänä tai viiden vuoden päästä. 

Tiedä silti se, että odotan sinua täällä. Olen valmis tapaamaan sinut, kuka ikinä oletkaan.

Ps. Sinun ei tarvitse saapua valkoisella ratsulla. Voit tulla vaikka kävellen. Luultavasti silti hypähtäisit pari tanssiaskelta ennen ovelle saapumista, koska juuri sellainen sinä varmaan olet.