Mitäs nyt?

Tunnen kyllä sen, että toipumiseen ja paranemiseen tulee menemään vielä jonkin aikaa. Tiedän, miten menneisyyttä ja traumoja käsitellään, ja miten niitä saadaan selvitettyä ja hoidettua.

Mutta… mitäs sitten? Mitäs sitten, kun olen päässyt yli suhteen ja eron aiheuttamista haavoista? Mitä sitten teen?

Olen aina elänyt tältä osin täysin saman kaavan mukaan. Olen aina pitänyt vierelläni vähintään yhden kiusaajan. Mitäs jos en päästäkään enää kiusaajia lähelleni? Mitäs jos minun ei tarvitsekaan enää käyttää energiaani ja resurssejani analysointiin, sovitteluun ja tilanteen tasalla pysymiseen? Mitä ihmettä teen kaikella vapaa-ajallani?

Ehkä voisin alkaa panostaa itseeni, täysillä ja kokonaan. Kehittää itseäni, hoitaa traumojani, tehdä asioita, joita rakastan; kirjoittaa, maalata ja tatuoida. Voisin kirjoittaa blogia, tehdä somea ja kirjoittaa kirjan.

Mutta se tuntuu jo ajatuksen tasolla väärältä. Itsekkäältä. Jättäisin jo lapsuudessa opitun roolin, ja alkaisin elää.

En ole koskaan tehnyt niin. En ole koskaan ajatellut, että voisin tehdä niin. En ole tiennyt, että minulla olisi lupa ja mahdollisuus valita itselleni jokin toinen rooli.

Olen luullut, että kohtaloni kirjoitettiin jo lapsena. Mitä jos kirjoittaisinkin sen uudestaan, omalla tavallani? Mitä jos tulevaisuuteni ei olisikaan väkivallan, vihan ja manipuloinnin värittämää, vaan saisin elää seesteistä ja turvallista elämää? Mitä jos minulla onkin oikeasti kaikki maailman lupa ja mahdollisuus tehdä niin?

Ehkä oma elämäni alkaa tästä.

Deittailu.

Olen sattuneista syistä miettinyt viime aikoina paljon deittailua ja ihmissuhteita. Olen koettanut saada selville, mitä ehkä itse kaipaisin ja haluaisin.

Hyvin yleinen suunta eron jälkeen olisi varmasti aloittaa sarjadeittailu, huoletonta seksiä mahdollisimman monen kanssa, ilman vastuuta ja yhteisiä tulevaisuudennäkymiä. Se ei ole minua varten. Ainakaan juuri nyt.

Edellinen suhteeni rikkoi jotain olennaista seksuaalisuudessani. Sen korjaamiseen menee aikaa, ja siksi haluaisinkin olla joutumatta tilanteisiin, joissa tuntisin olevani velvollinen harrastamaan seksiä. Haluan harrastaa seksiä tasan silloin, kun oikeasti itse haluan. Enää en muissa tilanteissa suostu siihen.

Seksi ilman tunnesidettä ei muutenkaan ole minun juttuni, ja tässä tilanteessa entistä vähemmän. Siispä haluaisin jotain ihan muuta.

Haluaisin ehkä läheisyyttä ilman seksiä. Kosketusta, silityksiä ja lempeää ja hyväksyvää läheisyyttä. Iho kiinni ihossa, eikä olisi siitä kiire minnekään. Ja jos tilanteet johtaisivatkin seksiin asti, olisi varmuus siitä, että haluan sitä.

Lisäksi haluaisin puhua. Tykkään kertoa elämäntarinaani, joten unelmatreffit voisivat olla monen tunnin keskustelu molempien syvimmistä traumoista ja kauheimmista kokemuksista. Sillä, tapahtuuko keskustelu peittojen alla lusikassa, sidonnan merkeissä vai pitkällä metsäretkellä, ei ole juurikaan väliä.

Metsäretki voisi välillä tauota laavulle, jossa istuisimme sylikkäin ja päivittelisimme muistojemme kauheutta. Katselisimme ympärillämme heräävää luontoa, ja hetki olisi täynnä ymmärrystä ja hyväksyntää. Ei paineita siitä, mihin suhteemme pitäisi johtaa. Vain kaksi ihmistä jakamassa ihanaa hetkeä ja ymmärrystä ja luomassa syvää yhteyttä toisiinsa.

Tässähän ihan herkistyy. Laitetaan yksi sellainen unelmatreffi, kiitos.

Unohda ja mene eteenpäin.

Minulta on kysytty, miksen vain unohda ja mene eteenpäin. Unohtaisin hänen tekonsa, ja meidän edes olleen olemassa. Jättäisin hänet ja hänen tekonsa täysin omaan arvoonsa, ja ilman huomiota.

Olisipa se noin helppoa. Asioita ja traumoja ei valitettavasti voi vain lakaista maton alle, ja olettaa niiden poistuneen systeemistä. Tällaiset asiat ottavat oman aikansa.

Traumat täytyy käydä yhä uudelleen ja uudelleen läpi, niin kauan, etteivät ne enää aiheuta minkäänlaisia tuntemuksia. Niin kauan, etten enää saa niitä miettiessäni paniikkikohtauksia, niin kauan, etten enää menetä yöuniani niiden takia.

Niitä täytyy käydä yhä uudelleen ja uudelleen läpi, niistä täytyy puhua ja kirjoittaa. Täytyy saada vertaistukea, kahlata läpi aiheesta kirjoitettuja artikkeleita ja kirjoja ja pyytää muilta näkökulmia erilaisiin tilanteisiin.

Voi kun voisinkin vain unohtaa kaiken. Ja vieläpä siten, että asiat poistuisivat lihasmuistista, enkä enää tuntisi fyysistä kipua ja kuvotusta käydessäni niitä mielessäni läpi, tai törmätessäni edes jollain tapaa samankaltaisiin tilanteisiin. Tai kuullessani hänen nimensä.

Traumoista voi kyllä päästä yli ja eroon. Mutta se ei tapahdu hetkessä, eikä se varsinkaan tapahdu vain unohtamalla ja lakaisemalla ne maton alle. Ne täytyy tuntea, läpikotaisin. Vasta sitten ne voivat poistua.

Viisi viikkoa erosta.

Viisi viikkoa sitten erosin vuoden mittaisesta suhteestani. Kipuilin pitkään kiinnipitämisen ja irtipäästämisen välillä, vaikka tiesin, mikä olisi oikein.

Oikein olisi päästää irti, kävellä matkoihini eikä enää ikinä katsahtaa taakseni. Olinhan viimeisen vuoden ajan saanut tuntea niin paljon huonoja fiiliksiä; epätoivoa, surua, vihaa. Sain osakseni syyllistämistä, vähättelyä ja suoraa kiusaamista. Manipulointia ja henkistä väkivaltaa.

Epäilin paljon itseäni ja tunteitani. Halusin viimeiseen asti uskoa, että kaikki vika ja syy ja ongelma löytyisi jollain tapaa minusta - juuri kuten hän halusikin minun uskovan. Olen todella taitava itseni vähättelijä ja suurin epäilijä, varsinkin, jos toinen vierellä komppaa ja kannustaa juuri siihen suuntaan.

Mutta lopulta oli pakko hyväksyä faktat; pakko hyväksyä, että minä olen joutunut narsistin uhriksi, ihan kuten psykologini jo vuosi aiemmin vakuutteli. En vain halunnut uskoa. Halusin pitää kiinni rakkaustarinasta, jota meille olin päässäni kirjoittanut. Halusin uskoa hänestä pelkkää hyvää.

Vaikka näinhän minä, miten minua kohdeltiin. Tajusinhan itsekin, ettei se ole millään lailla ok tai hyväksyttävää. Mutta halusin uskoa. Halusin uskoa meihin, häneen ja hänen puheisiinsa. Vaikka tiesin, että mikään siitä ei ole totta.

Yritin monta kertaa erota, mutta aina minut puhuttiin jäämään vielä hetkeksi. Edes kesään asti, edes siihen asti että kissa kuolee. Mietitään eroa sitten joskus, ei nyt. Keksin, että pääsisin suhteesta erilleenmuuton kautta pois. Sain hänet hyväksymään ajatuksen siitä, että muuttaisimme erilleen; hän muuttaisi yhteisestä kodistamme pois. Ajattelin eroavani heti, kun saan hänet muuttamaan.

Mutta sitten muuttoakin lykättiin koko ajan eteenpäin. Jonnekin tulevaisuuteen. Kesään, tai ehkä syksyyn. Ehkä siihen hetkeen, kun kissa on kuollut. Muutto tulee kyllä, mutta ei vielä.

Lopulta sain tarpeekseni. Aloin pelkäämään ja uskomaan, etten pääsisi koskaan pois ja turvaan.

Nyt on viisi viikkoa erosta. Tasan viisi viikkoa illasta, jolloin kaikki päättyi. Illasta, jolloin tajusin vihdoin olevani loukussa, lukittuna häkkiin. Huusin kovempaa kuin koskaan. Vaadin ja anelin jättämään minut rauhaan. SINÄ ET KIUSAA MINUA ENÄÄ! ANNA MINUN JO OLLA! TÄMÄ ON IHAN VITUN SAIRASTA! huusin hänelle vihaisena ja paniikissa. Olin tullut päätepisteeseen, olin mahdottoman edessä. En voisi enää jatkaa eteenpäin. Joten oli pakko huutaa ja rimpuilla, kolistella häkkini kaltereita ja anella armoa. Päästä minut jo pois.

En uskonut koskaan pääseväni pois, kunnes tuli seinä vastaan. Oli pakko tehdä valinta; lähdenkö suhteesta pois vai lähdenkö ihan oikeasti pois itsemurhan kautta. En halunnut kuolla. Oli taas tehtävä valinta, sama, jonka olin tehnyt jo lukuisia kertoja elämäni aikana. Oli valittava itseni. Oli vihdoin otettava vastuu itsestäni ja onnellisuudestani, vedettävä rajat, ja pidettävä niistä kynsin ja hampain kiinni. Oli vaadittava hyvää kohtelua, ja pidettävä omia puoliani. Oli rakastettava itseäni. Oli valittava minut.

Tuosta kauheasta illasta on jo viisi viikkoa. Aika on kulunut ihan todella nopeasti, en pysty muistamaan kuin muutaman päivän eron jälkeen. Olen kulkenut sumussa, joten muistikuvia ei kovin paljoa tarttunut matkaan mukaan.

Mutta tärkeintä on, että selvisin. Olen hengissä, enkä hajonnut lopullisesti - vieläkään. Selviän mistä vain. Jospa nyt tulisi vihdoin minun vuoroni olla onnellinen ja saada nauttia elämän hyvistä puolista, onnellisuudesta ja turvallisuudesta. Pyydän.

Aikuisiälläni on ollut kaksi kokonaista vuotta, joista en muista juuri mitään.

Otan itsestäni paljon videoita, joissa kerron yksityiskohtaisesti elämäni tapahtumista ja tunteistani.

Otan muutenkin paljon kuvia ja videoita, ja kirjoitan ylös tapahtumia ja tilanteita. Kirjoitan ylös mitä teen päivisin, vaikka ne olisivatkin vain pieniä, arkisia asioita.

Dokumentoin kaiken, sillä en halua unohtaa.

Olen nimittäin huomannut, että lähimuistini on huonontunut huomattavasti. Unohtelen asioita, voin tehdä mitä vain, ja hetken päästä unohdan kaiken. En muista ottaa lääkkeitä. Huomasin muistin huonontumisen jo viikkoja sitten.

Aikuisiälläni on ollut kaksi kokonaista vuotta, joista en muista juuri mitään. En tiedä mitä olen päivisin tehnyt, tai miten olen aikani viettänyt. Sillä en muista.

Pelkään, että sama tapahtuu taas. Pelkään, että myöhemmin en muista tästä ajasta mitään.

Kuljen kuin sumussa. Olen onnellinen, mutta aivoni eivät jostain syystä taltioi tapahtumia muistiin.

Elän siinä toivossa, että tämä helpottaisi pian. Ehkä asia muuttuu kunhan toivun suhteesta ja sen aiheuttamasta stressitilasta. Haluaisin oman elämäni jo takaisin. Ja kun saan, en aio sitä enää koskaan antaa toisen käsiin rikottavaksi.

Pikkuhiljaa sisältöni ja ulosantini muuttui ahdistuneemmaksi ja alavireisemmäksi.

Olen saanut palautetta siitä, miten erosurut ovat kivasti aiheuttaneet hyvää stoorikontenttia. Hauskoja vitsejä, enimmäkseen pelkkää pelleilyä ja seassa vähän kannanottoja ja avautumisia.

Todellisuudessahan tuo on minun normaali. Stoorini ovat aina olleet samanlaisia. …paitsi viimeisen suhteen aikana.

Eräs ihminen kertoi, miten somesisällössäni oli selkeästi havaittavissa muutos suhteen alusta alkaen; pikkuhiljaa sisältöni ja ulosantini muuttui ahdistuneemmaksi ja alavireisemmäksi. Tuon tunnistan itsekin.

Mutta siihen on vallan ymmärrettävät syyt. Sain paljon palautetta sisällöstäni ja jutuistani, suoraan kotoa, viereltäni. Suoraa kritiikkiä, ja pieniä vihjailuja ja kommentteja sivulauseissa ja rivien välissä. Selkeää tyytymättömyyttä olemiseeni netissä.

Vääriä mielipiteitä, vääriä näkökulmia, huonoja vitsejä ja meemejä. Liian vähän hänen kehumista, liikaa kehumista, ja taas liian vähän. Liian vähän yhteiskuvia, eikun sittenkin liikaa, ja liian vähän. Liian vähän paljasta pintaa, tai siis liikaa. Ja liian vähän. Liikaa ystävien kehumista, liikaa kontaktia muihin, liikaa avautumisia. Liian henkilökohtaisia asioita. Liikaa tekstiä, eikun just hyvä määrä, mutta vääristä asioista. Liikaa viestejä muiden kanssa, mutta viestittelen liian vähän, tai siis liikaa. Liikaa politiikkaa ja kannanottoja. Tyhmiä aiheita ja mielipiteitä ja juttuja.

Koetapa siinä sitten olla ja täyttää ja noudattaa alati muuttuvia tehtäviä ja sääntöjä.

Samalla toki muistettiin julistaa sitä, miten hyvää hyvyyttään minun annetaan käyttää somea parhaaksi katsomallani tavalla. Miten jaloa. Ihan vapaasti saan julkaista kaikenlaista sisältöä. Näennäisesti minulla olikin lupa olla ja tehdä mitä haluan. Todellisuus oli toinen.

Ja some on vain häviävän pieni osa kaikesta. Minun murtaminen ensin halkeamille, ja lopulta pieniksi palasiksi oli systemaattista ja jatkuvaa, ja alkoi ihan suhteen ensimetreillä. Ei ole mikään ihme, etten pysynyt kasassa taikka lopulta enää edes tiennyt, kuka olen. Kuka tahansa murtuisi moisessa painekattilassa.

Toivun.

Kuten Instagramin stooreissa kerroin, lauantaina join alkoholia ystäväni synttäreillä.

Kuten stooreissa en kertonut, olin ison osan illasta täysin alasti, kiitos juomapelin. Halusin kokeilla, millaista se olisi. Ja sehän oli juuri sellaista kuin toivoin - sain olla täysin rauhassa, kukaan ei lääppinyt, esineellistänyt tai kommentoinut inhottavasti. Tällaisia hetkiä haluan ja tarvitsen kaiken kokemani jälkeen.

Oli ihana hetkeksi saada muuta ajateltavaa, ikään kuin sammuttaa jatkuva pohdinta. Tiedän ettei se koko kuvassa ollut hyvä juttu, sillä alkoholi lisää ahdistusta ja masentuneisuutta. Mutta tarvitsinkin vain hetkellisen paussin tästä kaikesta.

Olen puhunut paljon ihmisten kanssa. Hetki hetkeltä minuuteni vahvistuu, ikään kuin oikeasti opettelisin ääriviivojani uudelleen. Opettelen, mitkä ajatukset olivatkaan omiani, mitkä toisen. Mitä itse ajattelenkaan itsestäni, ja millaisena itseni näen - jos saan täysin unohtaa toisen kommentit ja loukkaukset.

Kävin toisen kerran terapiassa, kuulin häneltä juuri sellaisia kommentteja kuin tarvitsinkin kuulla. Sain entistä enemmän vahvistusta omille ajatuksilleni.

Näen koko ajan selvemmin, mitä kaikkea minulle tehtiin ja miten lukuisilla tavoilla menin rikki. Onnekseni siedin vain vuoden, enkä yhtään enempää. Rajojen vetämisessä kesti liian kauan, mutta lopulta silti osasin tehdä sen. Ehken olekaan ihan toivoton tapaus, vaikka viime viikkoina onkin ajoittain siltä tuntunut.

Olen koettanut tehdä kodista enemmän itseni näköistä paikkaa. Nyt kun vihdoin minulla on taas koti; paikka, jossa olen turvassa, ja jossa voin rauhoittua ja levätä.

Toivun ja paranen, ja lopulta näen tämänkin ajanjakson vain tarpeellisena oppituntina. Selkeästi tarvitsin vielä tämän yhden kerran. Toivottavasti se riitti.

Maalle toipumaan.

Lähdin lapseni kanssa viime viikon tiistaina äitini luo Etelä-Pohjanmaalle.

Ajatuksena oli saada vähän etäisyyttä asioihin, ja viettää aikaa poissa kotoa, sillä koti on täynnä muistoja, huonoja fiiliksiä ja toisen tavaroita. Olimme lauantaihin saakka äitini luona, ja vielä yhden yön lapseni isän mökillä. Tuntui hyvältä saada olla rauhassa, ilman vastuuta ja stressiä. Maaseutu voi näköjään tehdä hyvääkin, kun tietää, että sieltä pääsee myös pois.

Latasin tinderin, mutta en uskalla laittaa kenellekään tykkäystä. Kuka vain voi olla ilkeä, kuka vain voi olla kiusaaja ja kuka vain voi olla narsisti. Miten ikinä voisin tunnistaa mädät yksilöt hyvien seasta? En osaa. Enkä uskalla yrittää, ainakaan vielä pitkään aikaan. Epäilen kaikkien motiiveja, ja tekisi mieli eristää itseni muista, ihan täysin. Ainakaan parisuhdetta en halua vielä pitkään aikaan, jos koskaan enää.

Mietin myös, että en varmasti uskalla harrastaa seksiä enää kenenkään kanssa, sillä vuoden aikana kuulemani kommentit, vihjailut ja muihin vertailut eivät varmasti poistu mielestä kovin nopeasti. Siksi päätin ensimmäisen kerran kokeilla jonkun tutun kanssa, otin siis yhteyttä eksääni. (Ei moralisointia, luulen tietäväni mitä teen.) Koen, että sen myötä ajatukset selkiytyivät hiukan.

Pikkuhiljaa menen eteenpäin. Jokaisen teiltä saadun ihanan ja kannustavan viestin avulla otan aina pari juoksuaskeltakin. Tuntuu myös hyvältä jakaa omia tekstejäni. Oma olo paranee, kun saan teiltä vahvistusta tunteilleni ja sille, etteivät minulle tehdyt ja sanotut asiat ole olleet millään lailla hyväksyttäviä - vaikka musta saatiinkin selitettyä minulle aina valkoiseksi. Tai ainakin hyvin haaleaksi harmaaksi.

Erosta on pian kolme viikkoa. Uskoisin, että tulen toipumaan tästä kaikesta vielä. Mutta aikaa siihen varmasti menee. Uskallanko enää koskaan luottaa kehenkään, sitä en vielä tiedä. Uskallanko luottaa edes itseeni? En tiedä.

Valitsin valehdella itselleni taas kerran.

Olen käynyt viimeisen vuoden aikana läpi monia mahdollisia syitä pahalle ololleni - lesbous, aseksuaalisuus, erityisherkkyys, mielenterveysongelmat, mitä vain, ettei tarvitsisi kohdata ja hyväksyä sitä tosiasiaa, että toinen kohtelee minua huonosti, manipuloi, lyttää ja saa epäilemään itseäni ja mielenterveyttäni.

Nostaessani esiin toisen virheitä esimerkiksi kertomalla, että jokin asia satutti minua, vastauksena sain aina vakuuttelua siitä miten joko kuulin, ymmärsin tai muistan väärin. Sillä hän ei tee virheitä. Muut ihmiset - minä mukaanlukien - sen sijaan tekevät niitä jatkuvasti.

Tämän hetken fiilikset ovat kurjat. Tuntuu kurjalta, etten taaskaan löytänyt sitä, mistä olen haaveillut. En taaskaan löytänyt rehellistä, aitoa ja empaattista ihmistä - vaan kaikkea muuta.

Kurjalta tuntuu myös se, miten kovasti tunnen pettymyksen itseäni kohtaan. Ei minun pitänyt enää langeta samaan ansaan. Minun piti olla jo kaiken tällaisen yläpuolella; olla immuuni rakkauspommitukselle ja manipuloinnille. Minun olisi pitänyt nähdä ja tajuta. Tai ehkä näin ja tajusin jo alussa - kaikki läheiseni, psykologi mukaanlukien, toistelivat samaa.

Mutta minä en halunnut nähdä. Valitsin valehdella itselleni taas kerran. Ja se on tässä kaikista kauheinta.

Lähes yhtä kauheaa on se, että hänellä on ollut uusi suhdeviritelmä aluillaan jo ainakin pari kuukautta ennen eroa. Kuinkas muutenkaan. Sain kuulla tästä viikko eron jälkeen.

..Ja kun hän tajusi minun saaneen selville sen, hän kirjoitti someen pitkän sepustuksen, jonka tarkoitus oli ilmeisesti horjuttaa ihmisten uskoa sanomisiini. Koska kuten sanoin, tarkoituksena ei koskaan ollut korjata virheitään, vaan pitää ne piilossa.

Rehellisyyden perikuva, totta tosiaan.

Olen ollut sokea.

Olen pitkään elänyt jatkuvan syyllistämisen, haukkujen ja alentamisen kohteena. Huomasin sen kyllä, ja aika ajoin olinkin lopettamassa suhteen, mutta jostain syystä suostuin aina kuitenkin jäämään.

On silti hälyttävää, etten jämäkämmin puuttunut huonoon kohteluun ja epäjohdonmukaisuuteen. Olen kuitenkin sen verran siisti tapaus, että on aika tylsää, jos joudun jatkuvasti kotona kuulemaan väitteitä ja vihjailuja muusta.

On käsittämätöntä, miten helposti uskon mitä tahansa tarinoita - olivat ne miten epäloogisia, epäuskottavia tai epätosia tahansa. Hyväuskoisuuteni saa minut aina uudestaan hiljentämään äänen, joka päässäni huomauttelee, ettei tämä ole millään lailla ok tai hyväksyttävää. Keksin mielummin minkä tahansa muun selityksen asioille.

Olen puhunut siitä, miten en etsi täydellisyyttä, vaan jotain aitoa. Olen valmis joustamaan, ymmärtämään ja auttamaan toisen vikojen ja ongelmien kanssa. Mutta suhde on mahdoton, jos ei ole aikomustakaan korjata tai kehittää vikojaan ja virheitään - vaan pitää ne piilossa muilta, myös minulta.

Tässä oli jo niin hyvin rakennettuja ja viimeisen päälle hiottuja kulisseja ja kuoria, etten typeryyttäni tai naiiviuttani nähnyt niiden läpi heti. Tai ehkei niiden läpi olisi edes voinut heti nähdä, kun tarkoituksena tuntuukin olevan ensin hurmata ja siten saada jäämään koukkuun - ja vasta sitten näyttää todelliset kasvonsa.

Jos universumi heittää vielä seuraavan manipuloivan huijarin elämääni - ja lähden hänen mukaansa - minun täytyy varmaan jäädä sille tielle. Ehkä se on sitten minun kohtaloni, jos en vielä tästäkään oppinut tarpeeksi.

Hävettää.

Hävettää viimeisen vuoden aikana kirjoittamani tekstit. Hävettää se, miten etsin mitä tahansa muita syitä pahalle ololleni kuin sen, joka oikeasti oli - mutta en halunnut sen olevan - totta. Hävettää sinisilmäisyyteni, naiiviuteni ja hyväuskoisuuteni.

Hävettää mitä kaikkea olen suostunut tekemään ja sanomaan pitääkseni rauhan maassa. Hävettää miten helposti sivuutin itseni yrittäessäni miellyttää toista ja täyttää mahdotonta tehtävää ja roolia.

Hävettää yhteiskuvat, rakkaudentunnustukset ja tekohymyt. Hävettää miten tottumuksesta verhosin pahat mielet ja riidat tekaistuun onnellisuuteen ja vaaleanpunaiseen unelmaan.

Hävettää miten helposti valehtelen itselleni. Hävettää miten helposti uskon omia valheitani. Hävettää miten helposti uskon mitä tahansa miehen suusta.

Hävettää miten helposti luotan, vaikka toinen antaisi tuhat ja yksi syytä olla luottamatta. Hävettää rakkaustarina, jonka kirjoitan päässäni ja josta sitten pidän kynsin hampain kiinni - vaikka todellisuus olisi jotain ihan muuta.

Hävettää.

Toipuminen.

Huomaan, että mieli alkaa pikkuhiljaa toipumaan.

Uskallan hiljalleen luottaa tähän rauhalliseen oloon ja turvalliseen ympäristöön, luottaa siihen, ettei tarvitse olla jatkuvasti varuillaan.

Kotona on helppo hengittää. Saan maata jos haluan, saan selata somea, saan kirjoittaa, maalata, piirtää - saan tehdä mitä vain. Ilman syyllisyyttä ja pahaa mieltä.

Olen ollut jatkuvassa hälytys- ja stressitilassa jo pitkään. Nyt se alkaa pikkuhiljaa helpottaa, koetan antaa itselleni aikaa toipua.

Olen äärimmäisen ylpeä ja kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin vihdoin vetää omat rajani, ja pitää kiinni niistä. Kauan siinä meni, mutta sitä on turha enää jossitella.

Vielä kaksi kuukautta sitten laitoin äitille viestiä, avasin vähän meidän kotielämää, ja kerroin etten tule ikinä pääsemään tästä pois. Taisin olla väärässä. Ehkä minä tosiaan selvisin.

Läheisriippuvuus.

Edellisessä tekstissä kirjoitin siitä, miten automaattisesti yksin ollessa tutkailen vastaantulijoita ja etsin sopivaa kumppania. Vaikka haluaisin olla yksin.

Tietynlaista läheisriippuvuutta kai se on, ja sitä, että yritän alitajuisesti täyttää tehtäviä ja vaatimuksia, joita jo lapsena sisäistin.

Lähden heti mukaan, jos tarjolla näyttäisi olevan polku, jolle lapsena jo ajattelin päätyväni. Polku kohti alttaria ja yhteistä tulevaisuutta miehen rinnalla. Polku, jota kuuluu kulkea.

Jostain syystä edelleen, kaikesta järkeilystä ja asioiden käsittelystä huolimatta kuvittelen jotenkin tarvitsevani muiden validaatiota ja hyväksyntää. Ikäänkuin olisin oikeasti olemassa vasta, kun mies kertoo minun olevan hyvä. Ikäänkuin olisin oikeasti hyvä ja oikeanlainen ja kelpaava vasta, kun mies haluaa minut kumppanikseen.

Nyt otan tämän ongelman tärkeimmäksi tehtäväkseni, ja ihan oikeasti yritän selvittää, miksi näin on. Miksi en pysty päästämään irti haaveesta, että eläisin miehen kanssa loppuelämäni onnellisena? Olenhan jo nähnyt, etten ole onnellinen suhteessa. Näenhän jostain syystä edelleen potentiaalisina kumppaneina vain heidät, jotka tarvitsevat vierelleen ressukan, kynnysmaton, jota kiusata ja jonka avulla pönkittää omaa egoaan. En tahdo enää siihen rooliin. Olen paljon mielummin yksin.

Ja ehkä vielä joskus olen niin ehjä, etten enää houkuttele moisia kiusaajia. Ehkä joskus vierelleni löytää hän, joka on juuri sitä mitä sanoo olevansa; kohtelee minua hyvin, puhuu kunnioittavasti, ja jakaa arvoni. Siihen saakka minun on varmasti parempi yksin.

Eron jälkeen vanha tuttu kaava.

Huomaan taas automaattisesti toistavani samaa, vanhaa kaavaa.

Jokaisesta vastaantulijasta salaa mietin, voisiko tuo olla se, jonka kanssa eläisin loppuelämäni yhdessä. Se, joka ymmärtäisi minua lopulta puolesta sanasta, tai ilman sanoja. Voisiko tuo olla se ainoa oikea, ikäänkuin etsin jo seuraavaa vierelleni.

Mutta olen huomannut ajatusten keskittyvän vain siihen, voisiko hän tykätä minusta.

Nimittäin ei ole ollut kovinkaan tärkeää tykkäänkö minä jostakusta. Paljon tärkeämpää on aina ollut se, tykkääkö hän minusta.

Ja niin oli viime kerrallakin. Niin on ollut aina. Olen aina täysin sivuuttanut sen, tykkäänkö minä; onko minulla tunteita; miltä toisen kanssa oleminen oikeasti tuntuu. Automaattisesti aina keskityn vain siihen, tykkääkö toinen minusta.

Ja jos tykkää - tai esittää tykkäävänsä - minä lähden mukaan suhteeseen. Ja nimenomaan en siksi, että tykkäisin hänestä, vaan siksi, että tykkään siitä että minusta tykätään. On aina ollut täysin yhdentekevää, mitä toinen saa minut tuntemaan, ja millaista hänen kanssaan on oikeasti olla.

Vaikka hän olisi ilkeä ja inhottava, lähden silti mukaan. Sillä eniten kaikista haluan tuntea olevani rakastettu ja pidetty. Mitä väliä omista tunteista.

Haluan vain, että minusta tykätään. Ja se on suuri ongelma, ja ajaa minut äärimmäisen huonoihin suhteisiin. Sillä kuka näyttäisi tekaistua tykkäämistään paremmin kuin rakkauspommittava huijari.

Ensimmäinen viikonloppu eron jälkeen.

Viime viikonloppu oli aivan ihana. Tuli myös tarpeeseen pidemmät vapaat.

Lauantain vietin koko päivän kahden ystäväni seurassa. Monta kertaa päivän aikana havahduin siihen, miten minulla oli äärimmäisen helppo ja hyvä fiilis, pitkästä aikaa. Helppo hengittää ja sanoa ääneen kaikki mitä mieleen tulee. Ei tappelua, ei syyllistämistä, ei piilomerkityksien etsimistä, ei analysointia, sillä näiden ihmisten seurassa pystyn luottamaan siihen, että olen turvassa.

Monta kertaa päivän aikana havahduin siihen, miten toivoin, ettei tuo päivä päättyisi koskaan. Että saisin jäädä siihen hyväksyttyyn, ymmärrettyyn, nähtyyn ja kuultuun oloon; tunteeseen siitä, että olen oikeassa paikassa ja oikeassa seurassa.

Varovasti leikittelin ajatuksella, että ehkä tällaisia fiiliksiä olisi jatkossa tulossa enemmänkin. Ehkä tämä oli vasta esimakua siitä, millaisia tunteita saisin tuntea, ehkä tämä hyvä olo voisikin olla jatkuvaa.

Mutta saadakseni kaiken tuon, mistä salaa haaveilen, minun täytyy päästää irti siitä, mikä ei palvele minua tai mielenterveyttäni. Täytyy päästää irti kuvitelmasta, että kaikki paha voisi vielä muuttua hyväksi. Kuvitelmasta, että voisin rakkaudellani parantaa ja muuttaa ihmisiä.

Eilisiltaan saakka tuo kaikki on ajoittain tuntunut liian suurelta askeleelta - minusta ei vain ole siihen. Eilen illalla eräs ystäväni lähetti minulle linkkejä, joiden takaa paljastui täydellistä kuvailua viimeisestä vuodestani. Järkytyin, vaikka kai minun olisi pitänyt jo tietää minkä kanssa olen ollut tekemisissä.

Kerron kaikesta myöhemmin lisää. Juuri nyt keskityn kääntämään uuden sivun elämässä; vastaanottamaan kaiken hyvän, mitä minulle on tulossa. Keskityn parantamaan haavani, opettelemaan rajani uudelleen ja lopulta ehkä uskallan avata sydämeni uudestaan elämälle ja ihmisille. Kaikki eivät ole pahoja. Vielä löydän ihmisen, joka pääsee sisälle, eikä rikokaan kaikkea.

Siihen asti keskityn elämään, ja rakastamaan itseäni ja muita.

Kiitos siitä, että jätit minut

Olen aiemminkin maininnut viimeisimmästä erostani, ja siitä, miten rikki se minut sai.

Sinä lähdit huhtikuussa 2019. Se oli hirveää aikaa, mutta koen silti, että sen piti tapahtua.

Olin niin hukassa itseni kanssa, en tiennyt mitä mieltä olin mistään, ja suurin ongelma: olin ihan pihalla omista tavoistani reagoida asioihin ja tilanteisiin. Sillon kuvittelin olevani hyvinkin kartalla asioista, mutta noh. Täältä kaukaa kun katsoo niin tilanne näyttää hieman eriltä.

Se, että koen eron olleen tarpeellinen ja ainoa oikea ratkaisu, ei silti yhtään vähennä sen inhottavuutta ja vääryyttä. Minä en sillon kokenut olevani kovinkaan arvokas ihminen, mutta olisin silti ollut edes muutaman sanan arvoinen. Olisin tarvinnut ja ansainnut edes selityksen asioille. Silloin. 

En tosin tiedä, olisiko se muuttanut tilannetta tai tehnyt siitä vähemmän tuskallista. Ei varmaan.

Joka tapauksessa, koen, että tuo ero oli ensimmäinen tönäisy kohti minun paranemista. Eikä edes mikään hento yhden käden tönäisy, vaan ennemminkin törmäys panssarivaunulla.

Vietin melkeen vuoden sun kaa

rakastuu ei ollu tarkoituskaan

Mut joskus rakkaus yllättää voi

siitä parhaat puolet kanssasi koin

Meissä oli voimaa, nyt mun kaipuu jää vain tuuleen soimaan

Meissä oli voimaa, jota järjellä ei vaan pysty selittää

Tipuin ihan pohjalle. Olin ihan rikki, itkin päivät kotona ja rukoilin, että joku ottaisi lapseni hoitaakseen. Aloin taas ryypätä, ja oikein kunnolla. Meinasin taas sortua itsetuhoisuuteen, mutta en tehnyt sitä.

Unohdin kaikki negatiiviset fiilikset, joita minulla oli ollut suhteen aikana. Unohdin kaikki yöt, kun yritin itkeä äänettömästi, ettet heräisi. Unohdin sen, miten olin mielessäni toivonut että lähtisit, ettei minun tarvitsisi jättää.

Muistin vain sen, miten ihana, uskomaton ja täydellisesti minulle sopiva olit. 

Ja olet. 

Nyt on pian kaksi vuotta kulunut erosta. Asiat ovat muuttuneet niin paljon, etten edes tunnista itseäni silloisista mielipiteistä ja ajatusmaailmasta. 

Enkä usko, että voisin enää edes päätyä kyseiseen tilanteeseen. Osin ehkä siksi, kun en usko ryhtyväni enää parisuhteeseen, ainakaan siihen perinteiseen malliin. Ainakaan ihmisen kanssa, jota en tunne vielä kunnolla. Ja toisaalta siksi, että osaan nykyään vetää omat rajani. Tiedän mitä minun ei tarvitse sietää, enkä anna kenenkään kohdella minua huonosti. Ja lisäksi, arvostan ja rakastan itseäni enemmän kuin ketään muuta. Enää koskaan toisen tunteet ja halut eivät mene omieni edelle. 

Kerro miten meidät ehjäksi saan

Oonko hölmö kun mä mietin sua vaan

Mä annoin sulle kaiken, enemmän kuin huolitkaan

Opit paljon minusta, rakkaudest ja kivusta

mä vaan puolet sinusta

Parasta on, että me olemme nykyään niin hyvissä väleissä. Minulle se kertoo vain siitä, että me kyllä alunperinkin kuuluimme toistemme elämään. Minä vain olin niin rikki ja viallinen, ettei minun kanssa voinut olla. Imin kaiken hapen kotoa, tukahdutin sinut, ja samalla odotin ääretöntä rakkautta ja loputonta läheisyyttä. Odotin sinun viihdyttävän minua, rakastavan minua ja pitävän minusta huolta. Odotin sinun antavan elämälleni tarkoituksen, ja pitävän minut pystyssä. Ja samalla en uskonut sinun edes tykkäävän minusta. En itsekään tykännyt, miksi joku muu sitten tekisi niin. Mitä vähemmän sain, sitä enemmän vaadin. Annoin meidän suhteelle itsestäni kaiken, rakastin sinua itseni ja omien tunteideni ja mielenterveyteni kustannuksella. 

Minä en oikeasti ole sellainen. En odota muiden kantavan minua tai pitävän minua tyytyväisenä. En odota muiden antavan elämälleni tarkoitusta. Minä en ime toisilta happea ja elämäniloa, vaan rikastutan muiden elämää, ja haluan vastavuoroisuutta. Seison omilla jaloillani ja tiedän arvoni. 

Nyt vihdoin alan olla lähellä omaa itseäni, sitä, mikä oikeasti olen. 

Vaikka tahdoin, vaikka toivoin pääseväni täältä pois

Vaikka uskoin, etten koskaan tässä esimerkkinä nyt seisois

Mul on uusi pää ja tahto elää

joka päivä vähän enemmän

Kiitos maailma, kiitos elämä

nöyrin terveisin: mä

Kiitos siitä, että rikoit minut. Koska sen ansiosta minun oli pakko korjata itseni.

Ja jos totta puhutaan, niin lopputulos vaikuttaa aika vitun siistiltä.