Minulta on kysytty, miksen vain unohda ja mene eteenpäin. Unohtaisin hänen tekonsa, ja meidän edes olleen olemassa. Jättäisin hänet ja hänen tekonsa täysin omaan arvoonsa, ja ilman huomiota.
Olisipa se noin helppoa. Asioita ja traumoja ei valitettavasti voi vain lakaista maton alle, ja olettaa niiden poistuneen systeemistä. Tällaiset asiat ottavat oman aikansa.
Traumat täytyy käydä yhä uudelleen ja uudelleen läpi, niin kauan, etteivät ne enää aiheuta minkäänlaisia tuntemuksia. Niin kauan, etten enää saa niitä miettiessäni paniikkikohtauksia, niin kauan, etten enää menetä yöuniani niiden takia.
Niitä täytyy käydä yhä uudelleen ja uudelleen läpi, niistä täytyy puhua ja kirjoittaa. Täytyy saada vertaistukea, kahlata läpi aiheesta kirjoitettuja artikkeleita ja kirjoja ja pyytää muilta näkökulmia erilaisiin tilanteisiin.
Voi kun voisinkin vain unohtaa kaiken. Ja vieläpä siten, että asiat poistuisivat lihasmuistista, enkä enää tuntisi fyysistä kipua ja kuvotusta käydessäni niitä mielessäni läpi, tai törmätessäni edes jollain tapaa samankaltaisiin tilanteisiin. Tai kuullessani hänen nimensä.
Traumoista voi kyllä päästä yli ja eroon. Mutta se ei tapahdu hetkessä, eikä se varsinkaan tapahdu vain unohtamalla ja lakaisemalla ne maton alle. Ne täytyy tuntea, läpikotaisin. Vasta sitten ne voivat poistua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti