Rajat.

 Eilen oltiin Särkänniemessä koko päivä.

Tuntuu kummalliselta asua nyt vihdoin Tampereella. Tuntuu kummalliselta etten muuttanut jo aiemmin.

Elämä uudessa paikassa on alkanut sujumaan hyvin. Maanantaina käveltiin lapsen kanssa lähikauppaan, ja illalla tilattiin ruokaa kotiin. Tänään kävin ekaa kertaa yksin salilla. Ajoin kerran vikaan, mutta selvisin siitäkin.

Sain kutsun koulun soveltuvuuskokeeseen, en tosin ole varma sovellunko edes menemään sinne, saati että soveltuisin kouluun ja työhön. Välillä tuntuu siltä, etten sovellu yhtään mihinkään. En kouluun, työhön tai välttämättä edes tähän elämään.

En silti jaksa enkä halua stressata ja syyllistää itseäni turhaan enää mistään. Joko uskallan tehdä asioita, tai sitten en - saan jättää tekemättä asiat, joihin en siinä hetkessä kykene. Kykenen silti jo niin moniin juttuihin, olen tullut viimeisten vuosien aikana niin paljon eteenpäin itseni kanssa. On se kumma jos ei mikään riitä. 🤔

Olen kesän aikana muuttunut epävarmemmaksi ja vaativammaksi itseni suhteen, onnekseni huomasin asian ja pystyn jo eritellä ihmiset, asiat, tilanteet ja asetelmat, jotka huonontavat oloani saaden jo tehdyn työn vaikuttamaan turhalta ja vähäpätöiseltä.

Onko tässä maailmassa lopulta mitään - ihmissuhdetta, tilannetta, sääntöä - mikä olisi sen arvoista, että rikon itsetuntoni ja mieleni taas uudestaan, kun olen pikkuhiljaa saanut sitä itse korjattua? Ehkä ei. Se, että pidän kiinni rajoistani ei tarkoita sitä, että olisin heikko tai huono ihminen. Päinvastoin.

Joko kunnioitat minua ja rajojani, tai jätät minut kunnioittamaan niitä keskenäni 🤙🏼

Muuttoahdistus.

Pitkästä aikaa paniikkikohtaus. Listasin mielessäni hoidettavia asioita; viestejä, ilmoituksia, tavaroiden myymistä, asuntonäyttöjä, muuttoa ja kaikkea muuta. Vastuu alkoi tuntua liian massiiviselta, lisäksi päälle vyöryi pelko siitä, että joutuisin muuton tekemään yksin - en tietenkään onnistuisi siinä pienen autoni kanssa.

Rupesi harmittamaan, tai oikeastaan ahdistamaan se, että joudun muuttamaan uuteen kotiin yksin lapsen kanssa. Vaikka haluankin asua vain kaksin. Mutta miten helppoa olisikaan, kun mukana muuttaisi toinen aikuinen, joka kantaisi osan vastuusta. Ihan kuin kaikki vastuu olisi nytkään minun harteillani. Ja ihan kuin en selviäisi elämästä ilman jotakuta kannattelemassa minua ja hoitamassa asioitani.

En muista, koska olisin viimeksi saanut paniikkikohtauksen. Siitä on aikaa. Yleensä olen aina tilanteesta riippumatta tunnistanut sen olevan tulossa - itse kohtaus on silti tullut vasta kun olen yksin, poissa muiden katseiden alta. Tällä kertaa tiesin, etten pääse minnekään yksin, olenhan kumppanini luona. Pakenin silti parvekkeelle omiin oloihini, näennäisesti turvaan muilta.

Ikuisuudelta tuntuva hetki itkua, tärinää ja huohotusta, kunnes mielen täyttää rauha - syke tasaantuu, itku loppuu ja keho selkeästi rauhoittuu. Päätän luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Luottaa siihen, että en jää yksin. Että pärjään.

Jännittää ihan kamalasti. Mieli on ollut viime aikoina koetuksella, kun kaiken muuttostressin lisäksi elämä on heittänyt eteen paljon muutakin huolta ja kuormaa. Välillä tuntuu, etten oikeasti tulisi selviämään kaikesta. Vaikka tottakai selviän.

Kaikki menee hyvin.
En jää yksin.
Pärjään.

P.S. Luulitko, että olisin muuton suhteen niin zen kuin miltä on vaikuttanut? Lol sulle. Etkö tunne mua yhtään