Toipuminen.

Huomaan, että mieli alkaa pikkuhiljaa toipumaan.

Uskallan hiljalleen luottaa tähän rauhalliseen oloon ja turvalliseen ympäristöön, luottaa siihen, ettei tarvitse olla jatkuvasti varuillaan.

Kotona on helppo hengittää. Saan maata jos haluan, saan selata somea, saan kirjoittaa, maalata, piirtää - saan tehdä mitä vain. Ilman syyllisyyttä ja pahaa mieltä.

Olen ollut jatkuvassa hälytys- ja stressitilassa jo pitkään. Nyt se alkaa pikkuhiljaa helpottaa, koetan antaa itselleni aikaa toipua.

Olen äärimmäisen ylpeä ja kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin vihdoin vetää omat rajani, ja pitää kiinni niistä. Kauan siinä meni, mutta sitä on turha enää jossitella.

Vielä kaksi kuukautta sitten laitoin äitille viestiä, avasin vähän meidän kotielämää, ja kerroin etten tule ikinä pääsemään tästä pois. Taisin olla väärässä. Ehkä minä tosiaan selvisin.