Ensimmäinen viikonloppu eron jälkeen.

Viime viikonloppu oli aivan ihana. Tuli myös tarpeeseen pidemmät vapaat.

Lauantain vietin koko päivän kahden ystäväni seurassa. Monta kertaa päivän aikana havahduin siihen, miten minulla oli äärimmäisen helppo ja hyvä fiilis, pitkästä aikaa. Helppo hengittää ja sanoa ääneen kaikki mitä mieleen tulee. Ei tappelua, ei syyllistämistä, ei piilomerkityksien etsimistä, ei analysointia, sillä näiden ihmisten seurassa pystyn luottamaan siihen, että olen turvassa.

Monta kertaa päivän aikana havahduin siihen, miten toivoin, ettei tuo päivä päättyisi koskaan. Että saisin jäädä siihen hyväksyttyyn, ymmärrettyyn, nähtyyn ja kuultuun oloon; tunteeseen siitä, että olen oikeassa paikassa ja oikeassa seurassa.

Varovasti leikittelin ajatuksella, että ehkä tällaisia fiiliksiä olisi jatkossa tulossa enemmänkin. Ehkä tämä oli vasta esimakua siitä, millaisia tunteita saisin tuntea, ehkä tämä hyvä olo voisikin olla jatkuvaa.

Mutta saadakseni kaiken tuon, mistä salaa haaveilen, minun täytyy päästää irti siitä, mikä ei palvele minua tai mielenterveyttäni. Täytyy päästää irti kuvitelmasta, että kaikki paha voisi vielä muuttua hyväksi. Kuvitelmasta, että voisin rakkaudellani parantaa ja muuttaa ihmisiä.

Eilisiltaan saakka tuo kaikki on ajoittain tuntunut liian suurelta askeleelta - minusta ei vain ole siihen. Eilen illalla eräs ystäväni lähetti minulle linkkejä, joiden takaa paljastui täydellistä kuvailua viimeisestä vuodestani. Järkytyin, vaikka kai minun olisi pitänyt jo tietää minkä kanssa olen ollut tekemisissä.

Kerron kaikesta myöhemmin lisää. Juuri nyt keskityn kääntämään uuden sivun elämässä; vastaanottamaan kaiken hyvän, mitä minulle on tulossa. Keskityn parantamaan haavani, opettelemaan rajani uudelleen ja lopulta ehkä uskallan avata sydämeni uudestaan elämälle ja ihmisille. Kaikki eivät ole pahoja. Vielä löydän ihmisen, joka pääsee sisälle, eikä rikokaan kaikkea.

Siihen asti keskityn elämään, ja rakastamaan itseäni ja muita.

Olen ihminen.

Olen jaksanut uskotella itselleni, etten tule toimeen ihmisten kanssa; en osaa olla enkä puhua mitään, punastelen ja nolostelen ja jäädyn. Vaikka oikeastihan tämä tapahtuu vain tietynlaisten ihmisten seurassa - vain tietynlaisissa tilanteissa. Ehkä niissä tilanteissa, joissa toiset vievät kaiken tilan, eikä minulle jää sitä yhtään; joissa tilaa pitäisi osata kyynärpäätaktiikkaa käyttäen ottaa itselleen.

Viime viikonloppuna Beeda tuli Tampereelle. Jännitin tapaamista etukäteen, nimittäin minähän en osaa olla ihmisten kanssa enkä osaa puhua, en osaa olla sosiaalinen, en osaa olla ihminen. Ja yllättäen ei ollutkaan niin mitään ongelmaa. Pystyin puhumaan mistä vain, ja olemaan täysin oma itseni. Ehkä kaikki tosiaan riippuukin ympäristöstä ja toisten energioista; miten hyvin sovin niihin, ja miten paljon minulle jätetään tilaa. Miten vahvasti tuntuu, että saan olla oma itseni; kelpaan itsenäni.

Olen ajatellut, että olen hyvä ja kelpaava ja normaali niinä pieninä hetkinä, kun sovin johonkin tiettyyn muottiin; kun olen sosiaalinen, aktiivinen ja positiivinen. Vaikka oikeastihan olen hyvä ja täysin kelpaava kaikkine puolineni; vaikka välillä nolostelisin, ahdistuisin tai pelkäisin. Saan hyväksyä kaikki puoleni, ja saan odottaa ja vaatia sitä myös muilta.

En ole mitenkään perustavaa laatua olevalla tavalla erilainen kuin muut. En ole friikki, en ole kummallinen enkä ole sekopää. Olen ihminen, siinä missä kuka tahansa muukin. En suostu enää uskomaan muuta.

Olen ehkä erilainen kuin joku muu, enkä sovi jokaisen vastaantulijan kanssa yhteen. En ole silti vääränlainen.

Eikä edes ole olemassa mitään yhtä tiettyä ihmistyyppiä, joka kanssani pystyy olla; monet ihmiset tulevat kanssani toimeen. Ja miten monet haluaisivat viettää aikaa kanssani, se onkin ihan toinen luku. Näin päätin alkaa tästä hetkestä lähtien ajattelemaan.

Minä olen hyvä ja juuri oikeanlainen, tajuat sinä sitä tai et.

Paluu menneisyyteen.

 Kirjoitin joskus blogissa menneisyydestäni näin: ”Kaikki ihmiset, joita elämässäni vielä 2011 oli, jäi sinne. Koti jäi sinne. Elämänhalu jäi sinne. Minä jäin sinne.”

Olen kipuillut vuosien aikana paljon sitä, miten elämäni pysähtyi kuin seinään yli kymmenen vuotta sitten. Kaikki jähmettyi paikoilleen, mistään ei saanut otetta. Aika silti kulki eteenpäin, huolimatta siitä, etten ollut lainkaan valmis jatkamaan. Kriisiä seuraavat kaksi vuotta varmistivat, etten saa mitään pidettyä mukanani - ikään kuin aloitin ihan uuden elämän; kaikki hyvät jutut jäivät taakse, menneisyyden painolasti pysyi mukana. En muista noista parista vuodesta mitään.

Rakentaessani pikkuhiljaa itselleni uutta elämää, en ole osannut sisällyttää siihen vanhoja rakkaita ja tärkeitä asioita, eiväthän ne enää kuuluneet minulle. Jouduinhan ihan uudelle aikajanalle; lapsuuden ja nuoruuden jutut pysyivät muistoissani vain irrallisina asioina, eivät niinkään kokeminani tapahtumina. En ole päässyt tunnetasolla kiinni menneisyyteeni. Elänhän ihan eri elämää, eri ihmisenä.

Tänä viikonloppuna sain taas yhdestä kohdasta kurottua suurta kuilua kasaan. Sain elämääni takaisin ihmisen, joka oli lapsuudessa ja nuoruudessa hyvä ystäväni. Meillä on yhteisiä muistoja, yhteisiä tuttavia ja tapahtumia. Niistä puhuessamme menneet asiat alkoivat tuntumaan vähän enemmän todellisilta, vähän enemmän ihan omilta muistoiltani.

Minulla onkin ihan kokonainen elämä, kokonainen lapsuus ja nuoruus, eikä pelkästään yksittäisiä tilanteita - jotka nekin ovat tuntuneet vain vierailta ja kummallisilta, minusta irrallisilta asioilta.

Harmittaa kovasti, että menneisyyttäni peittää tumma varjo, joka estää näkemästä selvästi. Harmittaa kovasti, että elämäni on rikottu niin moneen osaan, että niitä on hankalaa löytää ja kasailla yhteen.

Oli ihana viikonloppu. Äärimmäisen tärkeä ja eheyttävä (ja hurja). Kiitos Beeda. 💞 Vaikea uskoa, että tässä on mennyt jo yli kymmenen vuotta.

Näen taas vähän selvemmin. Se tuntuu hyvältä. Elämä on kivaa. 😌 Ehkä huomenna taas itken ja ryven kurjuudessa ja itsesäälissä, mutta tänään en.