Kirjoittaminen.

Tänään on ollut ihan äärimmäisen vaikeaa ilmaista itseäni sanoilla.

Vaikka yleensä pitkätkin tekstit luonnistuvat ilman mitään vaikeuksia tai hidasteita. Valmiit lauseet alkavat tipahdella mieleeni, ja sormeni näppäilevät ne puhelimen muistioon. Minun ei välttämättä edes tarvitse miettiä mitään - annan vain kehoni tehdä sen, mitä pitää.

Tänään asia on ollut täysin päinvastainen. En ole osannut tuottaa sujuvaa tekstiä, mutta en myöskään puhua; en muista sanoja, käytän synonyymeiksi kelpaamattomia kiertoilmaisuja, enkä ihan itsekään pysy perillä siitä, mitä halusin sanoa. Vaikka sanoisin loputtomasti lauseita, silti tuntuu, että puolet jää kertomatta.

Kerkesin jo pelätä, että tämä olisi uusi asetus - en enää osaisi kirjoittaa ja tuottaa tekstiä. Kammottava ajatus. Kirjoittaminen on kaikki, mitä minulla on. Kirjoittaminen on ollut ainoa keino ilmaista itseäni, ja saada ääneni kuuluviin. Ainoa keino kertoa minun tarinani ja totuuteni. Ainoa keino saada ihmiset kuuntelemaan minua.

Eräs tuttavani joskus kirjoitti näin: ”Mä en ajattele että kukaan ansaitsee mun ihania ajatuksia.” Samaistun tähän välillä ihan täysin. Tuntuu ajoittain väärältä ja epäreilulta kertoa fiksuja ja pitkälle mietittyjä, tarkasti hiottuja ajatuksiani kaikille, jotka haluavat niitä lukea.

Osa ymmärtää, osa ei. Osa alkaa matkimaan; kertomaan minun asioitani eteenpäin ominaan. Osa inhoaa, osa ihailee. Osa pitää hulluna. Osa saa vertaistukea.

Välillä tuntuu väärältä, että muut saavat minusta kaiken. Samalla, kun itse en ole kokenut saavani mitään - olen elänyt yksin, pärjännyt yksin ja lopulta opetellut kirjoittamaan ja kääntämään vastoinkäymiset voimakseni ja vahvuudekseni. Yksin.

Olen selvinnyt hirveistä asioista ja tilanteista, ja ammennan nyt niistä tarinoita ja oivalluksia. Mutta nämä eivät ole vain sanoja ja tarinoita. Nämä ovat minun elämääni.

P.S. Hankalaa on edelleen. 🤌🏼🤝🏼🖕🏼🤙🏼