Toipuminen.

Huomaan, että mieli alkaa pikkuhiljaa toipumaan.

Uskallan hiljalleen luottaa tähän rauhalliseen oloon ja turvalliseen ympäristöön, luottaa siihen, ettei tarvitse olla jatkuvasti varuillaan.

Kotona on helppo hengittää. Saan maata jos haluan, saan selata somea, saan kirjoittaa, maalata, piirtää - saan tehdä mitä vain. Ilman syyllisyyttä ja pahaa mieltä.

Olen ollut jatkuvassa hälytys- ja stressitilassa jo pitkään. Nyt se alkaa pikkuhiljaa helpottaa, koetan antaa itselleni aikaa toipua.

Olen äärimmäisen ylpeä ja kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin vihdoin vetää omat rajani, ja pitää kiinni niistä. Kauan siinä meni, mutta sitä on turha enää jossitella.

Vielä kaksi kuukautta sitten laitoin äitille viestiä, avasin vähän meidän kotielämää, ja kerroin etten tule ikinä pääsemään tästä pois. Taisin olla väärässä. Ehkä minä tosiaan selvisin.

Millainen olen.

Haluaisin palavasti tietää, millainen olen.

Miten toimin, jos käytökseni ei ole jatkuvasti toisten vääryyteen ja pahuuteen reagointia, toisten miellyttämistä ja maan tasoittamista muiden jalkojen alla? Sillä sitähän elämäni on alusta asti ollut. En ole saanut tilaisuutta etsiä, millainen olen ja miten toimin, kun toimintani on pakon edessä ollut jatkuvasti vain toisen tekoihin ja sanoihin reagointia.

Olen automaattisesti aina altavastaajan roolissa, puolustamassa rajojani toisen hyökkäyksiltä ja sietämässä määrättömän määrän asioita. Millainen olisin, jos saisin elää tietynlaisessa tyhjiössä - saisin olla aktiivisena toimijana ilman itsepuolustusta?

Millainen ihminen todella olen? Olenko pohjimmiltani lempeä, rakastava ja kiltti ymmärtäjä, vai tämä hirviö, joka minusta on nyt tullut?

Tällä hetkellä olen täynnä vihaa, raivoa ja inhoa. Puolustan itseäni verisesti ja huudan paniikissa solvauksia. Olen yllättynyt siitä, että minusta löytyy tällaisia puolia. Että todella pystyn käyttäytymään näin.

Minut on ajettu nurkkaan, ja sieltä nurkasta käsin huudan ja taistelen ja yritän selviytyä.

En tiedä kumpaa minusta näkyy tällä hetkellä enemmän; hätääntynyttä itsensä puolustajaa, joka yrittää selviytyä kaikin keinoin, vai toisen käytöksen kopioivaa peiliä. Huudanko siksi, että pelkään, vai siksi, että minulle huudetaan? Vai kenties siksi, että olen pohjimmiltani isäni lapsi? Olenko minä todella tällainen?

Vihaan itseäni. Tai paremminkin, vihaan puolia, joita minusta nyt revitään pakon edessä esille. Vihaan sitä, että joudun puolustautumaan ja pelkäämään. Vihaan sitä, että joudun olemaan näin ääriäni myöten täynnä vihaa ja raivoa.

Mutta rakastan itseäni. Ja siksi en enää alistu, tyydy tai suostu sietämään. Ja siksi en suostu uskomaan, että tämä olisi aito minä. Tunnenhan sisimpäni.

Vai tunnenko?

Ahdistuksen syy.

Kerroin lauantaina Instagramin stooreissa, miten menin ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen yksin salille. Stooreista sai varmasti kuvan, että noin vain päätin mennä salille, ja menin. Ei ongelmaa.

Todellisuus on vähän toinen. Puhuin ystäväni kanssa videopuhelua, ja päätimme lähteä molemmat salille - eri paikoissa tosin. Puin treenivaatteet päälle, pakkasin tavarat, aivan kuten aina ennenkin - silloin, kun vielä treenasin lähes päivittäin yksin. Lopetimme puhelun.

Olin itsevarmana ja päättäväisenä tosiaan lähdössä bussilla salille. Kunnes puhelin soi - toinen elämäni ihminen soitti.

En osaa tarkalleen sanoa mitä tapahtui. Alkoi ahdistaa aivan vietävästi. Koko salille meno tuntui typerältä ja mahdottomalta vitsiltä. Mitä minä oikein kuvittelin itsestäni? Enhän minä yksin osaa enkä voi. Ei minusta ole tähän. Ei minusta ole mihinkään.

Puhelun edelleen ollessa päällä aloin itkeä, kävelin pysäkiltä takaisin kotiin, heitin tavarat lattialle ja kirosin mielessäni elämääni ja itseäni. Lopetin puhelun.

Käperryin sohvalle itkemään. Mutta enää ei tuntunutkaan olevan aihetta itkulle. Sillä… minähän haluan mennä salille? Ja pystyn siihen kyllä, miksipä en pystyisi.

Puin vaatteet takaisin päälle, keräsin tavarani ja astelin bussipysäkille varmana itsestäni. Hyppäsin bussiin, matkustin välipysäkille, vaihdoin bussia, ja menin salille. Ja tein treenin vailla pienintäkään epäilystä itseäni tai kykyjäni kohtaan.

Bussissa ollessani sama henkilö yritti soittaa taas. En vastannut.

Taidan aavistaa, mikä on kaiken ahdistukseni ja itsetunto-ongelmieni taustalla. (Ei ehkä kukaan yksittäinen ihminen, mutta tietyt tilanteet, ajatusmallit ja uskomukset.) Siitä lisää myöhemmin.

P.S. Kuten sanottua, alan äärimmäisen helposti uskomaan, etten pärjäisi yksin.

P.P.S. Pärjään yksin.

Alkoholi.

Edellinen tekstini kuulosti ilmeisesti kärjistetyltä ja tuomitsevalta. Mitä se siis myös oli.

En ajattele, että kaikki, jotka joskus avaavat korkin, tekevät sen paetakseen ongelmiaan - sekä omaavat alkoholiongelman.

Mutta haluan silti kyseenalaistaa täällä vallitsevan alkoholikulttuurin ja yleisen hyväksynnän ryyppäämistä kohtaan. Miksi on normaalimpaa ja sosiaalisesti hyväksytympää juoda, kuin olla juomatta?

Monet tykkäävät selitellä juomistaan - itselleen sekä muille. Ongelmattomuutta todistellaan esimerkiksi sillä, ettei juo kuin vaikkapa kerran kuukaudessa. Mutta jos sinulla on vain kerran kuukaudessa mahdollisuus juoda, eikö se silloin tarkoita sitä, että juot aina kun voit? Jos juo aina kun on mahdollisuus, mielestäni se kuulostaa jo ongelmalta. Jos ei voi olla juomatta. (Ja selittely ja todistelu jo itsessään kertovat jotain.)

”Voisin kyllä olla juomatta jos haluaisin” - mikset sitten ole? Koitapa ihan piruuttasi jättää tilaisuus käyttämättä. Ehkäpä sitten huomaisit jotain. Vaikka kaikki olisi täydellisesti juomisen kannalta; hyvä fiilis, rahaa tilillä, vapaa viikonloppu, seuraa ja juhlapaikka valmiina. Pystyisitkö jättää menemättä?

Kuten sanoin, kaiken pohjana on täydellinen rehellisyys itselleen sekä muille. Se vaatii aika paljon.

En silti yritä pakottaa ketään lopettamaan - siinäs juot ihan niin usein kuin haluat. Haluan sinun silti muistavan, että voisit käyttää aikasi paremminkin.

…Voisit myös aivosolujen tuhoamisen sijaan alkaa kehittää niitä tms tylsää helpompi vaan siirtää kaikki paska eteenpäin muille nimittäin MINÄ haluan pitää HAUSKAA

Hukkaan itseni 3.

Viime tekstissä totesin, että kaiken taustalla ja syynä on se, että hukkaan yhteyden itseeni ja sisimpääni.

Sekään ei kuitenkaan ole koko totuus.

Päässäni edelleen vaikuttavat - jo lapsena opitut - käsitykset parisuhteista ja naisen ja miehen roolista saavat minut tarkastelemaan suhdettani ja kumppanini toimintaa tietyltä suunnalta ja hakeutumaan jo entuudesta tuttuun uhrin rooliin. Sietämään satuttavia sanoja kertomatta ääneen, miltä oikeasti tuntuu.

Jo lapsena opitut käsitykset yksin pärjäämisen arvostettavuudesta saavat minut venyttämään rajojani ja käyttämään akkuni ja energiani miinukselle asti. Sietämään pahaa mieltä ja huonoa kohtelua, joten lopulta automaattisesti vihaan kumppaniani; hänhän ylittää rajojani jatkuvasti. Tietämättään, tosin.

Sukupuolinormit, parisuhdemallit ja tyttönä kasvatettuun ihmiseen kohdistuvat odotukset ja vaatimukset opin niin ikään jo lapsena. Ne aiheuttavat loputtomasti ahdistusta, minä kun en sovi rooleihin ja muotteihin, joihin pitäisi sopia. Nykyään tiedän, ettei pidä. Mutta kyseiset ajatukset ovat juurtuneet niin syvälle mieleen, että niitä on hankala poistaa sieltä, vaikka järjellä tietäisin ne vääriksi.

Tuntuu, että kumppanini imee kaiken hapen kotoa jatkuvalla kyselyllään. Se taas johtuu siitä, että meillä on täysin erilaiset kokemukset ja normit lapsuudesta; minua ei ole huomioitu, eikä minulta ole jatkuvasti kyselty vointia ja fiiliksiä. En ole tottunut siihen, että minua huomioidaan lähes tauotta. Nyt kun niin tapahtuu, se ahdistaa.

Kaikesta huolimatta kumppanini on kyllä syyllistynyt rajojeni ylittämiseen ajoittain tietoisestikin - tai ainakin se näyttäytyy minulle niin - mutta suurin syyllinen kaikkeen löytyy silti edelleen lapsuudestani.

Joskus ihmiset jaksoivat hokea minulle, ettei yksi ihminen voi toisen elämää pilata. Eipä niin.

Hukkaan itseni 2.

Kerroin viime tekstissä yksinolon tarpeestani - miten pitkään johtuneen ahdistuksen syy on siinä, etten ole ollut yhteydessä itseeni.

En silti tarkoita, että tämä kumoaisi edelliset tekstini; ettei parisuhteeni ja asumisjärjestelymme aiheuttaisi valtavasti ahdistusta. Ettei alkusuhteen ilkeät sanat ja niistä johtuva itseni kyseenalaistaminen ja lopulta inhoaminen vaikuttaisi minussa edelleen, aiheuttaen itkuisuutta ja pahaa mieltä. Ettei ahdistusmöykky itsessään aiheuttaisi erinäisiä lieveilmiöitä; itseinhoa, huonoa itsetuntoa ja itseni ja tunteideni sivuuttamista - itseni haukkumista ja kiusaamista.

Mutta kaikki nämä selittyvät itseni hukkaamisella. Jos en hukkaisi yhteyttä sisimpääni, en olisi minulle ilkeä - tai antaisi kenenkään muunkaan olla. En uskoisi ilkeitä sanoja, en kyseenalaistaisi itseäni ja arvoani muiden kehoittaessa minua tekemään niin.

En venyttäisi rajojani liiallisuuksiin, en käyttäisi akkujani loppuun, en yrittäisi vakuuttaa muita minun arvostani ja hyvyydestäni - sillä jos olen yhteydessä sisimpääni ja siten itsevarmasti sinut itseni kanssa, en edes olisi ihmisten kanssa, joille pitäisi vakuutella mitään; jotka oma-aloitteisesti eivät näkisi arvoani ja hyviä puoliani. En sietäisi huonoa kohtelua, minkäänlaista.

Jos en hukkaisi itseäni, pitäisin kiinni tarpeestani olla ajoittain yksin, tekisin vain asioita, joita haluan tehdä ja keskittyisin hyvinvointiini - tuntematta syyllisyyttä, jota minulle yritetään (itseni ja muiden toimesta) syöttää. Jos en hukkaisi itseäni, olisin onnellinen - tekisin kaikkeni sen eteen.

Joten siksi sanoin, että kaikkeen olikin syynä itseni hukkaaminen.

Vaikka joku kohtelisi minua väärin ja polkisi rajojani, taustalla olen silti minä, joka sallin hänen toimia niin.

Hukkaan itseni.

Viime aikoina olen taas huomannut, että olen hukannut itseni.

Ja sen olette varmasti huomanneet teksteistänikin. En saa mistään kunnolla otetta, olen ahdistunut ja itkuinen. Elämä tuntuu pyörivän kehää, ja olen umpikujassa. Pitäisi siis keksiä ulospääsy itse; tehdä jokin radikaali muutos elämässä.

Lähes poikkeuksetta näissä tilanteissa ulospääsy onkin lähempänä kuin arvaankaan; täytyy kääntää katse itseeni, sisimpääni. Muodostaa uudelleen jo kadotettu yhteys itseeni ja lapseen sisälläni.

Kuten olen sanonutkin, tarvitsen hyvin paljon yksinoloa ja omaa aikaa. Tarvitsen niitä, että saan ylläpidettyä yhteyttä itseeni.

Erakkogeeni, kuten meidän suvun yksinäisiä ihmisiä on tykätty kuvailla. Vai olisiko sittenkin kyseessä vain niin massiivinen epäluottamus ihmisiä kohtaan, että on pakko pitää kaikki turvallisen välimatkan päässä. Jo lapsena hukattu suora yhteys omaan itseen, että tarvii extrapaljon keskittymistä ja yksinoloa pitääkseen itsensä kasassa.

Yleensä ihmisillä se taitaa toimia ihan automaattisesti. Koko persoona ja oma minuus on niin yhteneväinen ja kasassa, ettei mitään yhteyksiä tarvitse muodostella ja aktiivisesti ylläpitää.

Minun koko persoona ja minuus on osina, irrallaan, jotkut hyvinkin kaukana toisistaan. Täytyy tosissaan keskittyä, että saan pidettyä kaiken kasassa. Ja usein elämä, arki ja monimutkaiset ihmissuhteet tulevat tielle. Siksi tarvitaan maadoittumishetkiä, aikaa vain itsensä ja jokaisen osan kanssa. Tilaa hengitellä ja etsiä osia. Tilaa kuunnella itseään.

Joko olen kiinni jossakin toisessa ihmisessä, tai olen kiinni itsessäni. Molempia en ilmeisesti saa.

Pidä kiinni itsestäsi. Älä anna osien ja äänesi hukkua elämän myrskyissä. Sinä olet elämäsi tärkein henkilö. 💕

Olen hyvin usein hyvin loppu.

Olen ennenkin useasti kertonut siitä, miten ylikuormitun todella vähästä, joskus ihan tyhjästä. Käytän kaiken vähäisen energiani ympäristön analysointiin ja hälytystilassa olemiseen, joten sitä ei jää tarpeeksi asioihin, joita ”kuuluisi” tehdä - arjen pyörittämiseen, äitiyteen, töihin ja parisuhteen ja kodin hoitamiseen.

Olen siis todella väsynyt. Itken myös usein. Kaksi viikkoa sitten aloin merkata ylös jokaisen itkuni, sekä itkun syyn (paneudutaan niihin tarkemmin joskus myöhemmin).

Kahden viikon - eli neljäntoista päivän - aikana olen itkenyt 31 kertaa. Neljänä päivänä en itkenyt kertaakaan. Pahimpana päivänä itkin 7 kertaa. Itkujen syitä olivat esimerkiksi parisuhde, väsymys tai ahdistus esimerkiksi ulkonäöstä tai sukupuolesta.

En ole jaksanut käydä salilla taas moneen viikkoon. Tänään ilmoitin kumppanilleni, että voisimme mennä salille. Sillä tänään oli ensimmäistä kertaa moneen viikkoon sellainen olo, että voisin jaksaa treenata.

Tajusin, että elän jatkuvasti äärirajoilla. Käytän kaiken energiani ihan loppuun, ahdistun ja itken. Päivästä toiseen samaa - vaikka tekemäni asiat olisivat kivoja ja mieli olisi hyvä, jos käytän kaiken energiani ja vähän ylikin, lopputuloksena on paha mieli ja uupumus.

Heti, kun olisi vähänkin ylimääräistä energiaa - tai paremminkin heti, kun en elä velaksi - etsin ja suunnittelen tapoja, joilla voisin tyhjätä akkuni miinukselle asti.

Voi kun osaisinkin jättää energiaa vähän säästöön. En käyttäisikään ihan kaikkea, vaan säästelisin ja jättäisin itselleni tilaa elää ja nauttia olostani. Ymmärtäisin, että traumat ja työt vaativat ison osansa, joten loppujen kanssa täytyy olla säästeliäs ja harkita tarkoin, ovatko tekemäni asiat uupumuksen ja jatkuvan pahan mielen arvoisia.

Ehkä en menekään tänään salille, ehkä menen vain kotiin ja teen asioita, jotka tuovat hyvän mielen ilman ylikuormitusta, ahdistusta ja sosiaalista ähkyä.

Sillä sali ei sitä enää minulle tuo. Ei ainakaan tässä hetkessä.

Nykyinen elämäntilanteeni ahdistaa minua ajoittain suunnattomasti.

(Luvassa tajunnanvirtaoksennusta ilman filtteriä.)

Tarvitsisin todella paljon yksinoloa ja rauhaa, mutta sitä ei luonnollisestikaan saa, kun asuu kahden ihmisen kanssa. Olen todella harvoin hetkeäkään yksin, mutta silloin kun olen, huomaan, miten vapauttavaa se on. Tunteet tulevat juuri sellaisina kuin ovat, saan ja voin tuntea ja näyttää ne, ja sitten ne poistuvat. Pystyn hengittämään.

Yhdessä ollessa mikään tunne ei tule selkeänä - kaikki on harmaata ahdistusmössöä, joka kasvaa ja kasvaa, kunnes en pysty enää olemaan, vaan romahdan täysin. Tunnen jatkuvasti ahdistusta, syyllisyyttä ja (itse)inhoa.

Yhdessä asuminen ei siis taida sopia minulle. En osaa tarkasti sanoa, mistä kaikesta se johtuu. (Tai osaan, mutten silti erinäisistä syistä tee niin.)

Mutta parisuhde eri osoitteissa ei myöskään sovi minulle. En pysty rauhoittumaan ja oikeasti elämään, kun kaikki on pelkkää aikataulua ja suunnitelmaa. Ajatuksen tasolla yhdessä asuminen olisi toimivin ratkaisu.

Mutta kun ei ole.

Voiko todella olla niin, että vaikka itse haluaisin parisuhteen, se ei silti sovi minulle? Jos taas olen sinkkuna ja yksin, kaipaan toista siihen vierelle. Kun on toinen vierellä, kaipaan rauhaa ja yksinoloa. Mikään ei sovi, ja mikään ei toimi. Toki asiaan varmasti suuresti vaikuttaa negatiiviset tunteet, joita toisen toiminta ja sanat minussa aiheuttavat, sekä alkusuhteen inhottavat asiat, joita en osaa (enkä ehkä haluakaan) unohtaa.

Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?

En ole saanut tarpeeksi huomiota lapsena.

Varmasti aina kaiken sen, mitä on ollut mahdollista minulle antaa, mutta se on silti jäänyt reilusti alle oman tarpeeni.

Se on minulle tuttua, tavallista, normaalia ja tuntuu siksi turvalliselta.

Ehkä siinä on ainakin potentiaalinen osasyy sille, että tullessani johonkin tilaan, en kestä, jos minuun kiinnitetään huomiota. Pienikin huomio saattaa tuntua liialta. Osittain se tuntuu myös hyvältä - kaipaanhan sitä silti, olen aina kaivannut - mutta se menee myös helposti liiallisuuksiin. En halua, että minua tuijotetaan, tai varsinkaan, että minuun kiinnitetään muidenkin huomio. En osaa olla huomion keskipisteenä. Vaivaannun ja nolostelen.

Perheessäni tämä vaivani on normaalia; emme kukaan pidä liiasta huomiosta, emmekä osaa antaa sitä toisillemme. Tulemme ja menemme omia teitämme, joskus tapaamme porukalla, mutta mistään tai kenestäkään ei tehdä numeroa.

Kumppanilleni tämä oli outo asia. En ollut itse edes tajunnut, että tässä voisi olla jotain outoa. Hän kummasteli sitä, ettei häntä huomata ja huomioida perhetapaamisissa. Pidin tätä itsekkyytenä ja lapsellisuutena. Kai sinä nyt pärjäät ilman, että kaikki katsovat sinua - aikuinen ihminen. Ethän ole mikään pikkulapsi. Pärjäänhän minäkin, olen lapsesta asti pärjännyt.

Mutta pohdittuani asiaa tajusin, että ehkä juuri samasta syystä en uskalla tavata hänen perhettään; oletan, että siellä huomattaisiin ja huomioitaisiin minut. En osaa olla ihmisten perheiden kanssa, en ole koskaan osannut olla entisten kumppaneiden perheiden kanssa. En osaa sitä, että minut huomioidaan, huomataan ja nähdään.

Tuntuu kummalliselta, että joillekin se on perustarve - asia, jota he kaipaavat ja vaativat, ja jonka puuttumisen he heti huomaavat.

Itse olen elänyt ilman sitä - aina.

Ahdistus sosiaalisissa tilanteissa.

Sosiaaliset tilanteet ovat minulle vaikeita.

Olen viimeaikoina kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, mitä vaikeissa tilanteissa minulle tapahtuu, ja minkälaisia ajatuksia päähäni nousee.

Yleensä ensimmäiset kaksi tuntia menee siinä, että istun hiljaa paikallani, ahdistuneena ja jännittyneenä. Pelkään aktiivisesti sitä, että joku puhuisi minulle, nimittäin silloin joutuisin itsekin puhumaan.

Puhuminen on tällä hetkellä pahin ongelmani sosiaalisissa tilanteissa. Pelkään sitä, että joudun vastaamaan jollekin. Nimittäin saattaisi olla, että ääntä ei tulisikaan, ja sehän tietysti olisi maailman suurin moka ja häpeällinen epäonnistuminen. Olen ensimmäiset kaksi tuntia ihan satavarma, että ääntä ei tulisi - en pystyisi puhumaan.

Tilannetta helpottaa, jos taustalla soi musiikki. Mitä kovempaa, sen parempi. Taustamusiikin turvin voin välillä selvittää kurkkuani, ikäänkuin varmistaakseni, että tarvittaessa pystyn puhumaan.

Ahdistukseni taso riippuu hyvin paljon ympärillä olevista ihmisistä. Vaistoan pienimmätkin nyanssit ihmisten energioissa ja fiiliksissä, olen jatkuvasti tuntosarvet valppaina ja valmiina puolustautumaan suojellakseni itseäni. Mitä enemmän porukkaa - ja mitä lähemmäksi he tulevat - sitä enemmän tunteita ja olotiloja ja huomioitavia yksityiskohtia.

Tiedän, ettei illanistujaisissa tarvitsisi olla valmiina toimimaan, mutta en osaa muuta. Eihän ideaalitilanteessa pienen lapsenkaan tarvitsisi kotonaan olla valmiina toimimaan selviytyäkseen. Joidenkin silti tarvitsee ja täytyy. Minut on valitettavasti ohjelmoitu näin.

Juuri nyt tuntuu, että tulee viemään vielä paljon aikaa, että pääsen näistä asetuksista eroon (varsinkin, kun en pääse terapiaan). Se harmittaa ja tuskastuttaa ja aiheuttaa ajoittain (esim. tänään) epätoivoisiakin fiiliksiä.

Jos saisin valita itselleni jonkin supervoiman, se olisi ehdottomasti näkymättömyys. Jos olisi vaikka näkymättömyysviitta, jota saisin pitää päälläni sosiaalisissa tilanteissa siihen saakka, että olen kerennyt analysoida ihmisten ja tilanteen turvallisuuden. Nimittäin tuon analysoinnin jälkeen - kun olen todennut tilanteen turvalliseksi - pystyn yleensä olemaan lähempänä sitä, mikä oikeasti olen. Pystyn puhumaan ja vitsailemaan, pystyn näyttämään tunteitani.

Jostain syystä ei tunnu olevan sosiaalisesti hyväksyttävää olla aluksi jäässä ja paniikissa, toisten ja keskustelun ulottumattomissa, vaan toimintaa odotetaan heti. Ensivaikutelma halutaan tehdä heti ensimmäisillä sekunneilla, mutta minä en pysty siihen. Siksi tarvisin aikaa olla alussa muiden katseilta piilossa.

Etukäteen on hyvin vaikeaa ennustaa, millaista eri sosiaalisissa tilanteissa tulee olemaan, miten helppoa tai vaikeaa tai mahdotonta minun on olla ja miten tulen käyttäytymään. Joskus saattaa myös olla niin, että olen tilanteessa yllättävänkin zen, kunnes tilaan saapuu joku uusi ihminen. Hänen energiat saattavatkin tehdä minulle hyvin epämiellyttävän ja ahdistuneen olon. Tätä kaikkea on vaikeaa ennustaa etukäteen. Siksi en uskalla mennä tilanteisiin, enkä pysty menemään töihin; vaikka työ olisi miten mielenkiintoista ja ihanaa, jonkun työkaverin tai asiakkaan läsnäolo saattaa saada minut lamaantumaan.

Jos tilanteissa vaihtuu porukka jatkuvasti, joudun kokoajan aloittamaan tilanteen ja ihmisten analysoinnin alusta.

Mitä enemmän tilanteessa on minulle tuttuja ihmisiä, sen helpompaa on olla. Tutulla ihmisellä tarkoitan sellaista, joka on päässyt jonkinlaisen muurin ohi; jonka edessä pystyn näyttämään tunteitani ja jopa puhumaan niistä. Tai oikeastaan tarkoitan ihmistä, jonka tiedän haluavan minulle hyvää ja pitävän minusta. Jonka tiedän olevan turvallinen.

Olen kasvanut turvattomassa ympäristössä; olen tottunut siihen, että turvalliseksikin mielletty tilanne saattaa silmänräpäyksessä muuttua täysin turvattomaksi ja vaaralliseksi. Että minun täytyy olla valmiina toimimaan, kun niin käy. Mieleni ja kehoni ei suostu unohtamaan sitä.

Jännittävää.

Tänään piti olla työhaastattelu klo 10:30. Jännitin sitä etukäteen ihan järkyttävän paljon - enkä vähiten siksi, että sinne pitäisi mennä kahdella eri bussilla. Mutta tärkein juttu; olin oikeasti menossa! Minä!

Aamulla huomasin saaneeni viestin, jossa ilmoitettiin ajan siirtämisestä perjantaille. Eilen sovin jo toisenkin haastattelun, torstaille. Jännittävää.

Ei haittaa yhtään ajan siirtyminen, nimittäin olin ihan oikeasti menossa sinne. Kerkesin siis jo kiivetä suurimman kynnyksen yli.

Viimeinen viikko on ollut aikamoista tunnemylläkkää, avaan sitä jossain kohtaa lisää. Tällä hetkellä on hyvä olo. Harmittaa, että tässä maailmassa, jossa tarvit rahaa elääksesi, ei anneta rahaa siitä, että teet perinpohjaista ajatustyötä ja pohdintaa itsesi kanssa ja siten muutat maailmaa pikkuhiljaa paremmaksi paikaksi muille elää. Kunpa annettaisiin, (olisin aika rikas ja) ehkä useampi malttaisi panostaa itsensä kehittämiseen. Ja ehkä saisimme paremman ympäristön meille kaikille olla ja elää.

Eläisin leveämmin ja yhteiskunnan silmissä paremmin ja olisin onnistuneempi, jos olisin itseni kanssa ihan hukassa, joisin viinaa, rellestäisin, valehtelisin, käyttäisin muita hyväkseni ja käyttäisin väkivaltaa, mutta kävisin päivätöissä. Ihan hauska ajatus. Aika paska tämä maailma, kumma kun monille tämä näyttäytyy juuri täydellisen kivana ja toimivana paikkana.

Kunpa empatia, ajatustyö, kiltteys ja paremmaksi ihmiseksi pyrkiminen olisivat täällä edes lähes yhtä arvokkaita ja arvostettuja kuin törkeys, röyhkeys ja itsekeskeisyys.

Saisipa itse valita, millaisessa maailmassa elää. Ja millaiseen maailmaan pakotetaan syntymään.

Muuttoahdistus.

Pitkästä aikaa paniikkikohtaus. Listasin mielessäni hoidettavia asioita; viestejä, ilmoituksia, tavaroiden myymistä, asuntonäyttöjä, muuttoa ja kaikkea muuta. Vastuu alkoi tuntua liian massiiviselta, lisäksi päälle vyöryi pelko siitä, että joutuisin muuton tekemään yksin - en tietenkään onnistuisi siinä pienen autoni kanssa.

Rupesi harmittamaan, tai oikeastaan ahdistamaan se, että joudun muuttamaan uuteen kotiin yksin lapsen kanssa. Vaikka haluankin asua vain kaksin. Mutta miten helppoa olisikaan, kun mukana muuttaisi toinen aikuinen, joka kantaisi osan vastuusta. Ihan kuin kaikki vastuu olisi nytkään minun harteillani. Ja ihan kuin en selviäisi elämästä ilman jotakuta kannattelemassa minua ja hoitamassa asioitani.

En muista, koska olisin viimeksi saanut paniikkikohtauksen. Siitä on aikaa. Yleensä olen aina tilanteesta riippumatta tunnistanut sen olevan tulossa - itse kohtaus on silti tullut vasta kun olen yksin, poissa muiden katseiden alta. Tällä kertaa tiesin, etten pääse minnekään yksin, olenhan kumppanini luona. Pakenin silti parvekkeelle omiin oloihini, näennäisesti turvaan muilta.

Ikuisuudelta tuntuva hetki itkua, tärinää ja huohotusta, kunnes mielen täyttää rauha - syke tasaantuu, itku loppuu ja keho selkeästi rauhoittuu. Päätän luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Luottaa siihen, että en jää yksin. Että pärjään.

Jännittää ihan kamalasti. Mieli on ollut viime aikoina koetuksella, kun kaiken muuttostressin lisäksi elämä on heittänyt eteen paljon muutakin huolta ja kuormaa. Välillä tuntuu, etten oikeasti tulisi selviämään kaikesta. Vaikka tottakai selviän.

Kaikki menee hyvin.
En jää yksin.
Pärjään.

P.S. Luulitko, että olisin muuton suhteen niin zen kuin miltä on vaikuttanut? Lol sulle. Etkö tunne mua yhtään