En tiedä, mitä on terve parisuhde 2.

Puhuin edellisessä tekstissäni siitä, etten tiedä, mitä tarkoittaa terve parisuhde.

Tämän ongelman - kuten kaikkien muidenkin - juuret johtavat alkumetreilleni.

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni yhteisössä, jossa tytöille ja naisille maalataan vain yhdenlaista tulevaisuutta ja elämää; äitinä ja miehen vaimona. Siksi olen pikkulapsesta saakka haaveillut maailman eniten siitä, että jonain päivänä unelmieni prinssi saapuu elämääni ja elämme elämämme ”onnellisina” loppuun saakka.

Vanhempieni suhde oli kaikkea muuta kuin unelmaa. Sitä vierestä seuratessani sisäistin, että miehiltä voi odottaa ihan mitä vain - ja naisena se kaikki pitää sietää valittamatta. Ja mikäli olisin tarpeeksi kiltti ja hyvä, ehkä vielä jonain päivänä saisin jonkun mulkeron muuttumaan kiltiksi ja hyväksi, ja kohtelemaan minua hyvin. Tuskin, mutta ainakin kannattaisi yrittää.

Lapsesta saakka vihasin ja inhosin väkivaltaa, huutoa, epäreiluutta ja epäoikeudenmukaisuutta - vihasin ja inhosin miehiä. Pelkäsin heitä. Silti en vielä aikuisenakaan pystynyt päästämään irti kaipuusta saada heiltä hyväksyntää ja huomiota - todisteita siitä, että olen hyvä ja kelpaava.

Miten ironista; ihmiset - usein juuri ne tismalleen samat yksilöt - joita vihasin ja halveksin, olivat heitä, joilta janosin hyväksyntää ja rakkautta ja validaatiota.

Edelleen aikuisena olin vuodesta toiseen kiinni samassa noidankehässä; kaipasin ja janosin miestä vierelleni todistamaan arvoni, kaipasin pelastajaa, ja aina uudelleen löysin itseni parisuhteesta, jossa olin vihaamani ihmisen kanssa.

Kaipasin ja alitajuisesti jahtasin aina sitä, mitä oikeasti inhosin. Mutta mitä kuvittelin tarvitsevani voidakseni olla - ja kokea olevani - hyvä ja kelpaava.

Kaikki synnit.

Homous on väärin. Mies on perheen pää. Kun pyytää virheitään anteeksi, kaiken saa  - ja kaikki pitää - unohtaa. Kaiken saa anteeksi. Meikkaus on väärin. Sukupuolia on kaksi.

Televisiota ei saa katsoa. Musiikkia ei saa kuunnella. Hiuksia ei saa värjätä. Ehkäisyä ei saa käyttää. Seksiä ei saa harrastaa ennen avioliittoa. Ei saa tanssia. Ei saa juoda alkoholia. Ei saa masturboida. Ei saa erota.

Tai niin minulle opetettiin.

Jätin vuositeksteistä pois yhden elämäni merkittävimmistä tekijöistä - kaiken pahan mahdollistajan - uskon.

Minut kasvatettiin vanhoillislestadiolaisuuden opein. Jo lapsena ihmettelin koko touhua; kuvittelin, että aikuiset vain leikkivät mukana lasten takia, vähän niinkuin joulupukin ja hammaskeijunkin kanssa. Pikkuhiljaa ymmärsin, että aikuisetkin ovat yhtälailla aivopestyjä. Ja niin olin lopulta minäkin.

Uskoa pidettiin kaiken pahan peittona, oppeja ja sääntöjä sovellettiin sairaisiin ja laittomiin asioihin, joita kotona tapahtui. Uskon avulla kiristettiin, uhkailtiin ja peloteltiin.

Lahkon ulkopuolista maailmaa demonisoitiin; ”epäuskoiset” kaverit eivät olleet kovin tavoiteltava tai hyvä asia. Joten ripustauduin koko yläasteen ajan uskovaisiin ”kavereihin”, jotka kiusasivat, haukkuivat ja käyttivät hyväkseen.

Lahkon sisällä oli selkeä arvojärjestys; muutama suuri suku (kaikki sukua myös toisilleen) johtivat koko touhua; sanelivat, mitkä synnit olivat sittenkin ok - tietenkin juuri ne, joita he itse halusivat harjoittaa. Sukuihin kuulumattomia syrjittiin, kiusattiin ja halveksittiin.

🤮

Minut pakotettiin lapsesta asti kulkemaan viikottain seuroissa - viettämään tuhottoman kauan aikaa tilassa, jossa on täysin ok, hyväksyttävää ja normaalia, että vanha ukko istuu edessä ja kertoo, miten asiat on ja miten maailma toimii, esimerkiksi että naiset hei, jos ette jaksa harrastaa seksiä kotona niin koittakaa vain jaksaa.

Kun perheenjäseneni vangittiin kymmeniä vuosia kestäneen perheväkivallan ja raiskausten takia, järjestettiin seurat. Seurat, joissa vanhat ukot yksi kerrallaan kävivät edessä kertomassa, miten koko juttu olisi pitänyt sopia ja hoitaa ilman virkavaltaa. Kymmeniä vuosia kestänyt väkivalta - joka ei olisi ikinä loppunut ilman virkavallan puuttumista - olisi pitänyt pyytää ja antaa anteeksi, painaa villasella ja unohtaa. Uhria syyllistettiin, alennettiin ja häväistiin, yritettiin vaatia ottamaan vastuu kaikesta. Kuuntelin tätä kaikkea järkyttyneenä ja häpeissäni.

Kerroin joskus, miten äitilleni soiteltiin vangitsemisen jälkeen uhkauspuheluita. Soittajat olivat lähes poikkeuksetta uskovaisia - näitä herran enkeleitä ja Jeesuksen oikeita käsiä. Matkalla taivaaseen, niin vanhurskaita ja autuaita kun ovat.

Kaiken tämän jälkeen aina ottaessani täällä puheeksi uskon, saan vihaisia viestejä - miten kehtaan haukkua toisten elämäntapaa ja vakaumusta. Tuo elämäntapa oli lähellä tappaa meidät. Kehtaattekin yrittää hiljentää minut.

Millainen jumala hyväksyy väkivallan, mutta ei vaikkapa tanssimista? Kuka haluaa taivaaseen, jossa ovat myös kaiken tämän sairaan paskan mahdollistajat ja hyväksyjät? Millainen ihminen puolustaa väkivaltaista raiskaajaa? Entä millainen jumala? Miksi hyväksyisin uskon ja siihen kuuluvat ihmiset, jotka mahdollistivat ja hyväksyivät väkivallan äitiäni kohtaan? Miten voisin antaa anteeksi? Tai varsinkaan unohtaa? Koskaan?

Annan sinulle anteeksi.

Vaikket pyydä.

En kerro sinulle sitä henkilökohtaisesti, sillä oletettavasti vastaisit, ettet ole tehnyt mitään, mitä pitäisi pahoitella.

Se on ihan fine. Et tietenkään voi myöntää itsellesi tekojasi, ymmärrän sen. Ei kenenkään psyyke kestä myöntää itselleen moisia hirveyksiä. Eikä sinun tarvitse myöntää niitä minullekaan, tiedänhän kaiken jo. Mutta puhumalla suoraan auttaisit minua ymmärtämään. Tekisit kaikesta inhimillisempää ja helpompaa.

Sinulla oli varmasti paljon traumoja jo entuudestaan. Lapsuutesi on varmasti ollut pelottava ja turvaton. Olet ehkä kokenut olevasi aina liikaa tai liian vähän. Olet ehkä joutunut pelkäämään itsesi tai muiden puolesta. Olet ehkä joutunut ottamaan liian paljon vastuuta liian nuorena. Olet ehkä kohdannut väkivaltaa. Tuntenut ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä ja erillisyyttä. Pelännyt.

Mikään näistä ei tietenkään oikeuta sinun tekojasi. Mutta ymmärrän sinua jollain tasolla. Olet rikki, olit jo silloin.

Olisitpa tajunnut sen itse, ettei lastesi tarvitsisi yrittää diagnosoida ja sitä kautta ymmärtää sinua. Ettet olisi siirtänyt kaikkea omille lapsillesi. Olisitpa pysäyttänyt kaiken ajoissa itse, ettei virkavallan olisi tarvinnut pysäyttää sinua. Olisitpa pyytänyt ja hakenut apua. Olisitpa halunnut olla parempi.

Sinä olisit voinut olla niin paljon parempi. Mutta et ollut. Minä en aio jatkaa sukupolvien kierrettä, vaan lopetan kaiken tähän. Minä haluan olla parempi. Sinä aiheutit minulle turvattoman ja pelottavan lapsuuden, sinä pilasit monen ihmisen elämän. Mutta minä en toimi kuin sinä. Sillä minä en ole kuin sinä.

Tänään tehdessäni lähtöä hymyilit minulle, ja minun teki mieli samaan aikaan itkeä, huutaa, raivota, lyödä ja hymyillä. Päätin hymyillä.

Hyvää joulua, isä.

Ehkä seuraavassa elämässä valitset siirtosi paremmin. Nimittäin aina on vaihtoehtoja.

En ole saanut tarpeeksi huomiota lapsena.

Varmasti aina kaiken sen, mitä on ollut mahdollista minulle antaa, mutta se on silti jäänyt reilusti alle oman tarpeeni.

Se on minulle tuttua, tavallista, normaalia ja tuntuu siksi turvalliselta.

Ehkä siinä on ainakin potentiaalinen osasyy sille, että tullessani johonkin tilaan, en kestä, jos minuun kiinnitetään huomiota. Pienikin huomio saattaa tuntua liialta. Osittain se tuntuu myös hyvältä - kaipaanhan sitä silti, olen aina kaivannut - mutta se menee myös helposti liiallisuuksiin. En halua, että minua tuijotetaan, tai varsinkaan, että minuun kiinnitetään muidenkin huomio. En osaa olla huomion keskipisteenä. Vaivaannun ja nolostelen.

Perheessäni tämä vaivani on normaalia; emme kukaan pidä liiasta huomiosta, emmekä osaa antaa sitä toisillemme. Tulemme ja menemme omia teitämme, joskus tapaamme porukalla, mutta mistään tai kenestäkään ei tehdä numeroa.

Kumppanilleni tämä oli outo asia. En ollut itse edes tajunnut, että tässä voisi olla jotain outoa. Hän kummasteli sitä, ettei häntä huomata ja huomioida perhetapaamisissa. Pidin tätä itsekkyytenä ja lapsellisuutena. Kai sinä nyt pärjäät ilman, että kaikki katsovat sinua - aikuinen ihminen. Ethän ole mikään pikkulapsi. Pärjäänhän minäkin, olen lapsesta asti pärjännyt.

Mutta pohdittuani asiaa tajusin, että ehkä juuri samasta syystä en uskalla tavata hänen perhettään; oletan, että siellä huomattaisiin ja huomioitaisiin minut. En osaa olla ihmisten perheiden kanssa, en ole koskaan osannut olla entisten kumppaneiden perheiden kanssa. En osaa sitä, että minut huomioidaan, huomataan ja nähdään.

Tuntuu kummalliselta, että joillekin se on perustarve - asia, jota he kaipaavat ja vaativat, ja jonka puuttumisen he heti huomaavat.

Itse olen elänyt ilman sitä - aina.

Hyväksytään faktat.

Viime aikoina on ollut hieman helpompaa elää. Otan kaiken irti muutamasta vapaatunnista joka päivä - en enää jaksa vakuutella itselleni, että olisin onnistunut ja hyvä ihminen vain, jos olisin joka päivä kahdeksan tuntia töissä. Kun en pysty siihen, eikä minun tarvitsekaan juuri nyt pystyä.

Pointtina ei ehkä koskaan ollutkaan se, että milloin opin olemaan kuin muut ja tuottava yhteiskunnan jäsen ja samoilla eväillä ja lähtökohdilla varustettu kuin muut, vaan se, että milloin hyväksyn, etten ole.

Tämä maailma ja tämä yhteiskunta antoi isäni hakata äitiäni - tietäen, että siellä oli kymmenen alaikäistä lasta katsomassa ja imemässä kaikki sairaat käytösmallit ja esimerkit itseensä. Kukaan ei puuttunut tai edes yrittänyt oikeasti saada sitä loppumaan.

On turha odottaa, että nyt pystyisin olla kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Kuin olisin saanut turvallisen lapsuuden ja vain hyviä esimerkkejä ja eväitä kotoa mukaan. Kuin tietäisin, miten tässä maailmassa eletään. Kuin tietäisin, miltä tuntuu olla turvassa.

Niin kauan, kun tämä systeemi ja yhteiskunta suojelee väkivaltaisia sekopäämiehiä, niin kauan on kohtuutonta odottaa, että kaikki pystyisivät täyttämään järjettömät odotukset, joita ihmisille on asetettu. On kohtuutonta odottaa, että pystyisin tyhjentämään muistini ja elämään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikenlaista nimittäin tapahtui.

Naisen pitää jäädä kotiin, mennä naimisiin

Miten fucked up on se, että minulle on pienestä pitäen opetettu, miten nainen nuorena etsii itsellensä miehen, menee sen kanssa naimisiin ja hommaa mukulat ja koko loppuelämä ollaan yhdessä.

Minulle toki olisi voitu opettaa vaikka se, että nainen voi yksinki olla onnellinen ja elää hyvän ja ihan yhtä oikean elämän.

Että nainen ei tarvitse miestä jonka kanssa elämästä vasta tulee kokonainen.

Että tärkeää voisi myös olla koulutuksen hankkiminen, työssä käyminen ja itsensä kehittäminen, eikä pelkästään miehen löytäminen, lasten hankkiminen ja avioliitosta huolimatta yksin pärjääminen.

Monet ovat ihmetelleet, miksi tunnen olevani jotenkin väliinputoaja. Vielä enemmän on ihmetelty, kun olen syyksi kertonut sen, että minulla ei ole miestä, en ole päässyt naimisiin ja en ole sen saman miehen kanssa hommannut sataa lasta ja kadottanut itseäni siihen paskaan elämään.

Miksi minusta tuntuu väärältä se, että minulla on avioton lapsi? Miksi minusta tuntuu väärältä joka aamu viedä hänet hoitoon ja mennä itse kouluun? Miksi minusta tuntuu väärältä juhlia kavereiden kanssa, olla sinkku, omistaa vain yksi lapsi, kokeilla yhden illan juttuja, keskittyä itseeni, olla onnellinen vain tällaisena? Eikö kumppanin löytämistä tärkeämpää olisi itsensä löytäminen?

Miksi kokoajan koen loputonta tarvetta löytää vierelleni mies, joka olisi kanssani loppuelämän? Miksi haluaisin vain päästä naimisiin, huolimatta siitä, mitä oikeasti itse haluan?

Miksi koen epäonnistuneeni, vain, koska en ole naimisissa? 

Miksi on ok, että päähäni on iskoistettu ajatus täydellisestä elämästä, ja nyt, kun ei elämä mennytkään "niin kuin kuuluisi mennä", koen olevani paska ja epäonnistunut ja pilalla ja turha ja huono?

Miksi minun ei annettu olla lapsi, joka valitsee aikanaan ihan itse, mitä elämältä haluaa? Ilman, että minulle kerrotaan, mitä minun kuuluisi haluta.

Minä en ehkä halua naimisiin, minä en satavarmasti halua kymmentä lasta, minä en halua julkaista someen valheellisia, kiillotettuja juttuja minun paskasta elämästä, joka todellisuudessa on uuvuttavaa ja stressaavaa ja mieskin on ihan perseestä. 

Minä olen jo huomannut sen, että olen tosi onnellinen myös ilman miestä. Olen tosi onnellinen sinkkuna, lapsen kanssa kahdestaan. Tykkään siitä, kun saan itse päättää kaikesta. 

Sitä en ole vielä sisäistänyt, että minun elämä voi olla ihan kokonainen ja onnistunut myös tällaisena. 

Huomaan olevani onnellinen, en koe, että saisin olla. ENHÄN MINÄ OLE NAIMISISSA. Eikä minun elämä mennyt niin kuin nuoren naisen elämän kuuluu mennä. 

Siitä lähtien, kun olen ensimmäisen kerran kokeillut vakavaa seurustelua, olen ollut periaatteessa kokoajan parisuhteessa. Suhde loppuu, niin pian jo alkaa uusi. Kumppani pitää olla, parisuhde pitää olla. Tavoitteena pitää olla kihlat ja häät. Minun pitää mennä naimisiin, joten minun pitää löytää kumppani.

Ensimmäinen poikaystäväni oli minun paras kaveri. Olimme molemmat vielä ihan lapsia, kokeilimme kaikki uudet jutut yhdessä. Meillä oli kivaa, olen onnellinen, että ensimmäinen suhde oli juuri tuon ihmisen kanssa. Edelleen olemme tosi hyvissä väleissä, ja muistelen lämmöllä meidän suhdekokeilua. 

Toinen poikaystävä oli uusi tuttavuus, joka tutustutti minut ihan erilaiseen maailmaan. Kuvittelimme, että meillä oli syvä luottamus ja vakaa suhde - todellisuudessahan ei vielä edes tunnettu toisiamme, koko suhde kesti vain puolisen vuotta. Sain kokea miltä tuntuu, kun toinen epäilee kaikkea mitä sanot, ja on erittäin mustasukkainen. Löysin siis vierelleni juuri sellaisen miehen, jollaisiin olin jo tottunutkin; ennalta-arvaamattoman ja mustasukkaisen. Kyllä minä hänestä silti tykkäsin kovasti. Mutta olimme molemmat vielä niin nuoria.

Sitten alkoikin suhde, joka on vaikuttanut minuun ihmisenä tosi paljon. Kaikki oli yksinkertaisesti täydellistä. Sain kaiken, mitä tarvitsin, ja myös sen mitä en vielä tiennyt tarvitsevani. Jaoimme toisillemme ihan kaiken. Olimme täysillä mukana suhteessa, olimme parhaita kavereita, ja pystyimme näyttämään itsestämme kaikki puolet. Välillä kaipaan tuota aikaa. Kun tunsin olevani niin täydellisen rakastettu juuri sellaisena kuin olen. Kaipaan sitä rakkautta mitä meillä oli. Täydellisyyttä jatkui muutama kuukausi, kunnes toinenkin puoli tuli mukaan; helvetti. Raivokohtaukset, väkivalta, syyttelyt, alistaminen, manipulointi. Mitään tasaista arkea ei ollut, aina oli joko täydellisen ihanaa tai täydellisen hirveää. Sain jatkaa elämää, johon lapsuudessa ja nuoruudessa totuin; jatkuvaa epävarmuutta toisen mielentilasta, riitoja, kuoleman pelkäämistä ja kuoleman toivomista.

Mutta silti, rakastin enemmän kuin mitään. Aloin uskoa, ettei minulle parempaa kumppania olisi olemassakaan, eikä kukaan muu minua edes huolisi. Ja kärsin. Mutta silti en uskaltanut ja halunnut lähteä pois.

Seuraava suhde oli myös jollain tapaa minun ihmisyyttä ja olemusta muokkaava. Edelliselle olin suurimman vihan ja suurimman rakkauden kohde, tälle en ollutkaan mitään. Yritin kokoajan olla parempi, ja miellyttää vielä enemmän. Mutta en ollut mitään. 
Yritin mukautua toisen mieleen, olla juuri sellainen kuin hän haluaa, ja vielä enemmän. Mutta en ollut yhtään mitään. Meillä ei ollut luottamusta, enkä kokenut olevani rakastettu. Mutta kun yritin lähteä pois, minut aneltiin takaisin. Minulle valehdeltiin, ja jos otin asian puheeksi, tilanne käännettiin niin päin, että minä olin lopulta aina se, joka pyyteli anteeksi. 
Anteeksi, kun loukkaannuin, kun valehtelit minulle.

Anteeksi, kun loukkaannuin, kun petit minua.

Anteeksi, kun loukkaannuin, kun kohtelit minua kuin ilmaa.

Anteeksi, kun olet kusipää, joka ei todellakaan ansaitse minua.

Seuraava suhde oli silmiä avaava. Rakastuin tulisesti, nyt vihdoin löysin sen oikean. Oltiin toistemme parhaita kavereita, tehtiin asioita yhdessä, hoidettiin minun lasta yhdessä. Hän osallistui arkeen ihanasti, kävimme lenkillä, siivosimme kotia, hoidimme lasta. Suunnittelimme tulevaisuutta.

Yhtäkkiä huomasin, että minun mielipiteet asioista alkoivat muuttua. En tykännytkään minun kavereista. En halunnut poistua kotoa. En halunnut käydä äitin luona, enkä voinut luottaa muihin kuin kumppaniini. Kunnes tajusin, että nämä eivät ollutkaan minun ajatuksia. Hän manipuloi minua, pääsi pääni sisälle, ja sai muokattua minun mielipiteitä. En saanut juhlia, en saanut juoda, en saanut viettää aikaa ystävien kanssa. En saanut puhua ystäville. Minun piti olla kotona, olla olemassa vain häntä varten, ettei hauras ego ja olematon itsetunto vain saa kolausta kun tyttöystävä nauraa muidenkin vitseille.

Seuraava, ja toistaiseksi viimeisin suhde oli hajottava. Löysin sielunkumppanini, löysin sen, jota en halua enää koskaan menettää. Löysin miehen, joka oli täydellisesti minun kaltainen. Ajattelimme asioista samalla tavalla. Hän oli se, mitä halusin, ja mitä tarvitsin. Hän oli miespuolinen versio minusta. Hän oli erilainen kuin muut. Paljon jännittävämpi.

Suhteen alussa meidän kommunikointi ei toiminut millään tavalla. Paljon kiertelyä ja kaartelua, ei yhtään suoraa puhetta. Sama jatkui koko seurustelun ajan. Ei puhuttu toisillemme suoraan, tai välillä minä puhuin, mutta hän pysyi silti hiljaa. Mikään ei tuntunut toimivan, mutta silti halusin hänet minun elämään.

Kun olimme seurustelleet lähes vuoden, minulla meni elämässä tosi huonosti. Uupumus ja masennus kaatoi minut maahan, enkä meinannut päästä ylös. Sinä keväänä olisin tarvinnut toisen siihen vierelle kulkemaan mukana, kuuntelemaan, ja auttamaan. Mutta juuri siinä hetkessä hän lähti pois. Sanomatta sanaakaan.

Hän kulki vierelläni niin kauan, kun minulla meni hyvin, mutta kun olisin tarvinnut häntä, hän lähti. Meillä oli intohimoa, mutta ilmeisesti rakkautta ei. Minä kyllä rakastin, enemmän kuin ketään koskaan. Olisinpa saanut siitä edes pienen osan takaisin.

Kesän aikana kasasin itseni palasista ehjäksi, yksin. Kesän jälkeen hän palasi takaisin. Me ei seurustella, mutta tässä me olemme silti. Kaksi vuotta eron jälkeen. En tiedä mitä tunnen tai ajattelen tästä kaikesta. Rakastan edelleen.

Kun mietin minun seurusteluhistoriaa taaksepäin, tajusin erään pelottavan asian. Olen oikeastikin aina etsinyt vierelleni isäni kaltaisia kumppaneita. Kaikki heistä ovat keskenään erilaisia, mutta heitä yhdistää se, että he kaikki ovat jollain tapaa kuin isäni oli.

Kylmiä, etäisiä, vihaisia, mustasukkaisia, väkivaltaisia, manipuloijia, alistajia, valehtelijoita, tai pettäjiä.

Ja kun tajusin tuon, tajusin myös toisen asian. Minä en halua enää parisuhdetta. Olen viimeksi suhteessa tuntenut olevani rakastettu 6 vuotta sitten. Ja silloinkin kaupan mukana tuli raivokohtaukset ja väkivalta, joten hyvin mielelläni elän ilman romanttista rakkautta.

Minä en enää suostu alistumaan toisen tahtoon, enkä kuuntele valehtelua. En osaa sanoa mitä tekisin, jos joku minua vielä löisi. En ainakaan alistuisi osaani. Minua ei enää käytetä egon boostaamiseen tai itsetunnon kohottamiseen. Minä tarvitsen ja ansaitsen järkevän, luotettavan, aikuisen kumppanin.

Minä ymmärrän ja hyväksyn sen, etten ainakaan vielä osaa etsiä kuin miehiä, jotka sopivat lapsuudesta tuttuun rooliin. Ja juuri ne miehet ovat heitä, joita halveksun eniten. 

Enkä halua kumppanikseni ihmistä, jota halveksun. Haluaisin terveen ja vastavuoroisen suhteen. Mutta siihen minua kiinnostavat ihmiset eivät kykene, joten täytyy olla yksin. Tällä rahalla saa tällaista.

healing

Minun tekstit ovat viime aikoina keskittyneet lähinnä negatiivisiin asioihin. Asioihin, jotka ovat hidastaneet matkaani, sotkeneet suunnitelmiani ja elämääni, ja rikkoneet minua. (Minun teksteissä saattaa myös olla paljon päällekkäisyyksiä, ja toistoa.)

Totuushan silti on, että minun elämässä ja arjessa on hyvin vähän negatiivisuutta.

Menneisyys vaikuttaa tämänhetkiseen elämääni lähinnä paniikkihäiriön ja persoonallisuushäiriöiden muodossa, mutta muuten minun elämä on tosi ihanaa ja onnellista. 

Minun elämä on tällä hetkellä parempaa ja onnellisempaa kuin olen koskaan uskaltanut edes toivoa. Minun on helppo olla ja elää. Ennen ei ole näin ollut.

Pääni läpi tuulee mereltä sisämaahan päin

Se mitä jätit minuun, sitä suojelemaan jäin

Tänään aamulla mä pysähdyin liikennevaloihin

näin hengissä en koskaan ollut oo, sen huomasin

Tulee päivä jolloin kuolen, mut kaikki muut päivät

mä elän, niin että tuntuu

Suurin syy tähän muutokseen on varmasti ollut se, että aloin rakastaa itseäni. En tarvi enää muita puolustamaan minua ja mielipiteitäni, vaan voin itse tehdä sen. Vaikkei kukaan muu olisi minun puolella, minä olen. 

Aloin myös samalla rakastaa elämää. 

Ennen olen nähnyt edessä vain yhden polun, tai usein vain muurin ja umpikujan. 

Nyt tuntuu että tulevaisuudessa voin mennä minne suuntaan vain, tehdä mitä vain ja olla mitä vain. 

En edes tarvitse valmista polkua. 

Monia varmasti kiinnostaisi kuulla, miten sen käänteen ja muutoksen pystyy tekemään. Mitä tein, että sain muutettua täysin elämäni suunnan? Mitä tein, että aloin nähdä edessäpäin valoa, aloin uskoa itseeni? Mitä tein, että aloin rakastaa itseäni? 

En tiedä. 

Olen yli 8 vuotta käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti psykologeilla, mutta jos totta puhutaan, en edes tiedä mistä olen siellä keskustellut. 

Minulla ei ole mitään muistikuvaa psykologien ja psykiatrien kanssa käydyistä keskusteluista. 

Saattaa olla, että en vain ollut aiemmin valmis käsittelemään menneisyyttäni ja traumojani, ja siitä johtuen en ole päässyt niiden kanssa eteenpäin, tai saanut terapiasta juuri mitään irti. Toki olen myös ollut sitä mieltä, etten halua apua edes ottaa vastaan. Täytyy pärjätä yksin.

Tää maailma on pelottanut mua, on suru ollut peittona

Oon pitänyt sua kiinni minussa kuin kantapäissä varjona

Nyt tahdon aamuun asti tanssia ja syliin nukahtaa

Tahdon antaa sekä ottaa, tahdon vielä rakastaa

Tulee päivä jolloin kuolen, mut kaikki muut päivät

mä elän, niin että tuntuu

2019 keväällä tuli koulun takia burnout, olin saikulla koko kevään. Lisäksi siihen päälle ero, joka musersi minut täysin. 

Niin pohjalla ja rikki en ole ikinä aiemmin ollut. Kun saat pikkuhiljaa liimattua palasia taas kasaan, ja taas joku rikkoo sinut. Kerta kerralta sattuu enemmän. Tällä kertaa olin varma, ettei minusta enää ehjää saa. Olin myös varma, etten itsestäni ehjää edes halua. Olin valmis luovuttamaan.

2019 kesällä aloitin ihan tosissani terapian. Hyvän alun jälkeen kuitenkin psykologi vaihtui, ja vuosi 2020 meni opetellessa tuntemaan tämä uusi ihminen. Opetellessa luottamaan häneen, ja puhumaan rehellisesti kaikesta. 

Viime vuonna kesällä kävin myös isäni luona pitkästä aikaa. Isä ei ollut kotona kun käveleskelin lapsuudenkotini pihalla katsellen paikkoja, ja itkien. Tuo oli merkittävä vierailu. 

Silloin kirjoitin somessa, että takapakkia varmasti vielä tulee, mutta nyt on alkanut parantuminen. Että en tiedä miten tässä käy, mutta tunnen, että tämä on nyt iso juttu. 

Ja se oli.

Viime vuonna myös näin joitakin sukulaisiani, kävin katsomassa vanhaa mummulaa, kävin kyläilemässä naapurin mummojen luona, ja vietin aikaa lapsuuden kotikaupungissa. Ja lopetin alkoholinkäytön.

En mitään takaisin saa, jäljelle jää unelmii

Rivitalon terassilla kaide, josta pitää kii

Mä nojaan siinä tuuleen, on jotain väistynyt

En enää menneeseen tuu palaamaan, sillä nyt

mä elän, niin että tuntuu

Kun mietin elämääni, tuntuu että se loppui 2011 kun tuli iso kriisi, vankeus, shokki, muutot, masennus. 

Ja se on nyt pikkuhiljaa alkanut taas, elämä. Viime vuonna. Yhdeksän vuoden tauon jälkeen. 

Kaikki ihmiset, joita elämässäni vielä 2011 oli, jäi sinne. Koti jäi sinne. Elämänhalu jäi sinne. Minä jäin sinne. 

Tässä välissä on kyllä tapahtunut paljon asioita. Olen alottanut ja lopettanut parisuhteita. Olen alottanut ja lopettanut kouluja. Olen synnyttänyt ihanan lapsen, ja sysännyt ison osan vastuusta oman äitini käsiin. Olen alottanut juttuja, ja tajunnut, että eihän minusta voi olla tähän. 

Olen alottanut ja lopettanut kaverisuhteita. Olen muuttanut kymmenen kertaa. Olen yrittänyt kaksi kertaa itsemurhaa. Olen kuluttanut isot määrät alkoholia. 

Olen ajelehtinut vailla päämäärää, ja samalla silti pysynyt täysin paikoillani. 

Olen ollut elossa, mutta en ole silti elänyt tässä hetkessä. Minun koko olemassaolo ja minäkuva on rakentunut sen varaan, millainen minun lapsuus on ollut. Tai paremminkin, minun koko olemassaolo ja minäkuva on rakentunut sen yhden syksyn varaan. Syksyn, joka oli totaalinen huippu ja päätepiste vuosia kestäneelle kurjuudelle. Syksyn, jonka olen antanut määritellä minut ja potentiaalini ja arvoni. 

Vaikka minussa on niin paljon muutakin. Minun elämässä on niin paljon muutakin. 

Nyt tehtävänäni on pikkuhiljaa parsia kokoon minun koko elämä. Liittää nykyhetki samalle janalle, samaan elämään, jota elin vielä 2011.

Tehtävänäni on ymmärtää, että 2011 putosin vaikeaan masennukseen, ja minun elämä pysähtyi. 

Ymmärtää, että mikään ei ole minun syytä. 

Ymmärtää, että olen edelleen se sama ihminen kuin silloin. Tämä on sama elämä, ja tämä jatkuu edelleen. Tämä ei päättynytkään siihen traumatisoivaan syksyyn, jota helvetiksikin voisi kutsua. 

Tehtävänäni on ymmärtää, että minulla on olemassa juuret. Minulla on nuoruus, lapsuus ja jopa vauva-aika. Minulla on peruskoulu, eskari ja kerho. Minulla on lapsuudenkoti, minulla on lapsuuden kotikaupunki, minulla on kouluaikaisia kavereita. Minulla on sukulaisia, tätejä, setiä, enoja ja serkkuja. 

Minulla on sisarusten kanssa leikit, riidat ja sovinnot. Minulla on laskettelu kodin lähellä olevassa pulkkamäessä. Minulla on leikkipuisto, kirjasto ja kirppis. Minulla on mummula, ja naapurin tutut mummot. Minulla on pikkusisarusten hoitaminen, siivouspäivät, leikkimökki ja omenapuu. Minulla on pyöräretket, koulun piha ja luistelukenttä. Minulla on lapsuus. 

Minulla on aivan liikaa järkyttäviä kokemuksia, mutta minulla on myös paljon hyvää. Minulla on lapsuus, eikä sitä voi mikään viedä minulta pois. Se on minun lapsuus, ja minun juuret. 

Kuvittele miten pahaa ja traumatisoivaa minun elämä on voinut olla, ja kerro se vielä sadalla. 

Ja minä olen elossa edelleen. Sitä on vaikea itsekään uskoa. 

Mä elän, niin että tuntuu

Mä elän, se mulle kuuluu

Joo mä elän, niin että sattuu

Mä elän, mun pelko poistuu

kun mä vaan elän

Tällä hetkellä mielessä päällimmäisenä on vain syvä ymmärrys itseäni kohtaan. 

Kaikelle, mikä erottaa minut muista ja voisi jollain tapaa tehdä minusta huonomman kuin muut, on olemassa looginen selitys. 

Kaikessa on syy ja seuraus. 

Ja mikä minä olen? Viaton uhri.

Se oli väärin, mutta saan jatkaa jo eteenpäin. 

Se oli väärin, mutta sen ei tarvitse määritellä koko loppuelämääni. 

Se oli väärin, mutta minä pääsen siitä vielä yli.

Minusta vihdoin tuntuu, että voin vielä joskus päästää irti kaikesta.

Kaikesta, mikä pidättelee minua. Kaikesta, mikä estää minua elämästä elämääni täysillä, mikä estää minua olemasta täysin oma itseni ja ottamasta koko potentiaaliani käyttöön.

Kaikesta, mikä estää minua haaveilemasta, ja tavoittelemasta unelmiani.

Kaikesta, mikä estää minua uskomasta itseeni.

Tekemistä on vielä paljon, mutta rakastan itseäni, ja rakastan minun elämää.

Uskon sen olevan hyvä pohja rakentaa ihan mitä vain. 

Daddy issues

Isi, näetkö, miten nopeasti juoksen? Huomaatko, miten näyttävästi sen teen, että huomaisit minut? 

Isi, näetkö, miten urheilullinen olen? Huomaatko, miten julkaisen siitä kuvia someen ja whatsappiin, että näkisit minut? 

Isi, katso, miten hyvä minä olen. Enkö olekin?

Isi, kuuletko, miten hauskat jutut minulla on? Huomaatko, miten hyviä mielipiteitä minulla on?

Huomaatko, miten paljon tiedän asioista? Huomaatko, miten tiedän myös puutöistä?

Näetkö, miten hyvä olen kuntosalilla? Näetkö, miten isot lihakset olen saanut? Näitkö, miten hyvin maalasin minun pöydän? Näitkö, miten reippaasti kävin lenkillä? Näitkö, miten hyvän tuloksen sain Mensan testistä? Näetkö, miten söpö lapsi minulla on? Kuuletko, miten fiksut jutut hänellä on?

Huomaatko, miten hyvä äiti olen? Kuuletko, miten ystävällisesti puhun lapselleni? Huomaatko, miten korotan ääntäni, että kuulisit sen? Jospa vaikka tajuaisit, että sinä et puhunut näin minulle. Jos tajuaisit, että näin sinun olisi pitänyt puhua. Että näinkin olisit voinut puhua. Tajuaisit, että lapsia kohdellaan näin.

Isi, huomaatko, miten reippaasti juoksen tässä sinun vierellä? Enkö olekin reipas? Enkö olekin hyvä? 

Tyttö tanssii, tyttö nauraa

mut ei isä katsele ollenkaan

Tyttö huitoo, tyttö laulaa

mut ei isä nosta katsettaan

Sitten paikalle juoksee minun oma lapsi itkien. "Äiti, miksi lähdit ilman minua juoksemaan?"

Tuo hetki pysäytti. Minä en ole enää lapsi, jonka täytyy vaatia ja anella isin huomiota. Minulla on uusi rooli elämässä, minun tehtävä on nyt olla mahdollisimman hyvä vanhempi omalle lapselleni.

Minun ei tarvitse jatkaa huonoja ja myrkyllisiä tapoja ja käytösmalleja enää eteenpäin, voin katkaista tämän kierteen. 

Pääsisinkö nyt irti lapsuuden roolista, johon olen jäänyt jumiin?

En aio enää jatkaa tätä. Minä hyväksyn ja huomioin itseni nyt, täysin. Vaikka sinä et sitä silloin tehnyt, en saanut sinulta sitä hyväksyntää ja huomiota, minkä olisin halunnut ja tarvinnut. Äidiltä sain, mutta olisin tarvinnut sen myös sinulta. Enkö kuulostakin vaativalta? Noh, lapset ovat joskus vaativia. Minä olin lapsi. 

Minä pärjään kyllä ilman sinun huomiota. Olen pärjännyt tähänkin asti. Ja anellessani huomiotasi ja arvostustasi, rikon omia rajojani. Minun ei tarvitse anella kenenkään huomiota. Jos en sitä saa ilman anelua, minä en sitä tarvitse.

Ja minä arvostan ja rakastan itseäni. Koska minä olen ihana, arvokas ja rakastettava, vaikka en saavuttaisi tai osaisi mitään. Olen ihana, arvokas ja rakastettava, koska olen minä.

Monesti minun tulee mietittyä että miksi olen mennyt näin rikki. Miksi minusta on kasvanut tällainen.

Koska minä olin lapsi. Voimaton ja avuton, kykenemätön tekemään asioille yhtään mitään. Mitä se auttoi, että tulin väliin? Ei mitään. Mitä se auttoi, että huusin? Ei mitään. Mitä olisin voinu tehdä? EN MITÄÄN.

Olin pakotettuna katsomaan näytelmää, jota yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua näkemään. Pakotettuna imemään kaikki sairaat käytösmallit, selviytymiskeinot, tunnelukot, traumat itseeni.

Olin pakotettuna olemaan tuomari, poliisi ja järjestyksenvalvoja. Haluan edelleen muistuttaa, minä olin lapsi. Lapsen ei pidä joutua tuollaiseen rooliin. Lapsen ei pidä nähdä väkivaltaa.

Mutta minun piti.

Ja nyt minun on pakko elää näiden asioiden kanssa.

Miksi sinä teit minut tänne, jos et ollut tarpeeksi vakaa ja tasapainoinen turvaamaan ensiaskeleitani?

Miksi sinä teit minut tänne, jos et ollut valmis ottamaan vastuuta minusta?

Miksi sinä teit minut tänne, jos et edes halunnu minua?

Sinun piti rakastaa minua, huolehtia minusta, turvata minun elämä, kantaa vastuu minusta.

Jätit kaiken minun tehtäväksi.

Vaikka sisarusparvessa olisi kaksikymmentä lasta, heistä jokaisella on tarve kokea olevansa ainutlaatuinen ja tärkeä. Heistä jokaisella on tarve saada huomiota, rakkautta, arvostusta ja hyväksyntää. Pelkkä hengissä pysyminen ei riitä. 

Kuului pamaus vaan, 

mä olen se lintu joka lensi ikkunaan

Putosin uudestaan

vaikka henkiin jäin, en säilynyt ennallaan

Lapsena ja nuorena häpesin tosi paljon sitä, mitä meillä kotona oli. Salailin, enkä myöntänyt, vaikka joku asiasta kysyi.

Nyt vasta viime aikoina oole alkanut miettimään, että miksiköhän? Eihän se minun häpeä ollut.

Miksen osannut ajatella, että vitsi miten nolo tuo raivopää on, antaa sitä häpeää sille, jolle se kuuluu?

Ehkä siksi, kun puolet minun geeneistä on sinulta. Minä olen 50% sinä, halusin sitä tai en. 

Kaiken jälkeen, voisin tiivistettynä sanoa näin:

Jos sinun vihanhallinta ja mielenterveys on tuota luokkaa, mielestäni sinun ei pidä hommata lapsia. Koska sehän on sanomattakin selvää, ettei sinulla ole rahkeita tarjota lapselle tarpeeksi tasapainoista ja turvallista elämää.

On hyvin todennäköistä, että omilla raivokohtauksillasi ja arvaamattomalla käytökselläsi aiheutat lapselle turvattomuutta, pelon tunteita, ahdistusta, ja luoja ties mitä muuta. Ja minun mielestä kenelläkään ei ole oikeutta sotkea toisen mieltä ja elämää noin. Ei ainakaan pienen viattoman lapsen mieltä ja elämää. Sinulla ei ole oikeutta rikkoa toista ihmistä. Sinulla ei ollut oikeutta rikkoa minua.

Siitä lähtien, kun olen jotain alkanut asioista tajuamaan, suurimman osan ajasta olen ajatellut haluavani kuolla. Viime vuosina olen tajunnut, että en haluaisi kuolla. Haluaisin, etten olisi koskaan syntynyt.

Nyt minulla tosin menee hyvin. Olen itse rakentanut itselleni hyvää itsetuntoa, ja hyvää elämää. Ja edelleen kaipaisin sinun huomaavan sen. Näetkö, miten pitkälle olen päässyt, ilman sinua?

Poissa kuvioista, poissa mielestä

Isä oot ollu poissa enemmän ku läsnä

Poissa arjesta, poissa sydämestä

ei siin oo mulle enää mitään ihmeellistä

Mut se ei paina mua liikaa

et muserra mun selkärankaa

Se, mikä sinä olet nykyään, sitä ihmistä minä rakastan, ja sille haluan pelkkää hyvää.

Se, mikä sinä olit ennen, sitä minä vihaan. Sille haluan pelkkää pahaa, sille janoan kostoa. Sen minä haluan vastuuseen teoistaan. Ja sitäkin minä rakastin.