Kerroin lauantaina Instagramin stooreissa, miten menin ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen yksin salille. Stooreista sai varmasti kuvan, että noin vain päätin mennä salille, ja menin. Ei ongelmaa.
Todellisuus on vähän toinen. Puhuin ystäväni kanssa videopuhelua, ja päätimme lähteä molemmat salille - eri paikoissa tosin. Puin treenivaatteet päälle, pakkasin tavarat, aivan kuten aina ennenkin - silloin, kun vielä treenasin lähes päivittäin yksin. Lopetimme puhelun.
Olin itsevarmana ja päättäväisenä tosiaan lähdössä bussilla salille. Kunnes puhelin soi - toinen elämäni ihminen soitti.
En osaa tarkalleen sanoa mitä tapahtui. Alkoi ahdistaa aivan vietävästi. Koko salille meno tuntui typerältä ja mahdottomalta vitsiltä. Mitä minä oikein kuvittelin itsestäni? Enhän minä yksin osaa enkä voi. Ei minusta ole tähän. Ei minusta ole mihinkään.
Puhelun edelleen ollessa päällä aloin itkeä, kävelin pysäkiltä takaisin kotiin, heitin tavarat lattialle ja kirosin mielessäni elämääni ja itseäni. Lopetin puhelun.
Käperryin sohvalle itkemään. Mutta enää ei tuntunutkaan olevan aihetta itkulle. Sillä… minähän haluan mennä salille? Ja pystyn siihen kyllä, miksipä en pystyisi.
Puin vaatteet takaisin päälle, keräsin tavarani ja astelin bussipysäkille varmana itsestäni. Hyppäsin bussiin, matkustin välipysäkille, vaihdoin bussia, ja menin salille. Ja tein treenin vailla pienintäkään epäilystä itseäni tai kykyjäni kohtaan.
Bussissa ollessani sama henkilö yritti soittaa taas. En vastannut.
Taidan aavistaa, mikä on kaiken ahdistukseni ja itsetunto-ongelmieni taustalla. (Ei ehkä kukaan yksittäinen ihminen, mutta tietyt tilanteet, ajatusmallit ja uskomukset.) Siitä lisää myöhemmin.
P.S. Kuten sanottua, alan äärimmäisen helposti uskomaan, etten pärjäisi yksin.
P.P.S. Pärjään yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti