Olen kuullut puhetta siitä, miten ollessasi suhteessa sinun pitäisi lopettaa omien rajojesi raivokas puolustaminen, ja keskittyä toiseen, ja teidän suhteeseenne. Että ei ole rakkautta se, että keskittyy itseensä ja siihen, ettei omia rajoja rikota.
Helppo sanoa, jos omia rajoja ei ole koskaan jatkuvasti rikottu ja poljettu. Ja helppo sanoa, jos edelleen, suhteessakin, kaikki toiminta tapahtuu toisen rajoilla, jatkuvasti niitä vähän härnäten ja venyttäen. Ollaan kaukana sinun rajoistasi, eihän sinun silloin tarvitse pelätä, että niitä rikottaisiin.
Suhteessa - ja elämässä muutenkin - ensin täytyy varmistaa, että rajojasi kunnioitetaan; että saat olla rauhassa eikä sinun tarvitse pelätä. Vasta sitten voidaan unohtaa rajat ja niistä puhuminen ja niistä näkyvästi kiinni pitäminen. Jos on mahdollisuus sille, että toinen niitä rikkoo, rajoista täytyy aktiivisesti pitää kiinni ja muistuttaa niiden olemassaolosta.
Ehkä sinun ei tarvitse pelätä rajojesi puolesta, jos viihdyt jatkuvasti toisen rajoilla - olet siis suurella todennäköisyydellä itse se, jonka toimintaa pelätään. Ei hyväksikäyttävä eksänikään varmasti pelkää, että joku käyttäisi häntä hyväkseen. Koska hän tekee sen itse. Eikä väkivaltainen perheenjäseneni varmasti pelkää joutuvansa väkivaltaiseen suhteeseen. Hän on itse se, joka lyö.
Tässä asiassa on usein kaksi selkeää roolia, itse olen aina automaattisesti ajautunut siihen toiseen. Olen aina automaattisesti se, jonka rajojen yli hypellään ihan huvikseen vain. Ja itse taas suodatan puheeni ja tekoni sen kautta, etten vain ylittäisi toisen rajoja tai aiheuttaisi pahaa mieltä.
Ehkä syy sille, ettet puolusta rajojasi ei olekaan se, että olet niin viisas ja mahtava ja ymmärtänyt, miten maailma ja parisuhteet toimii. Ehkä et puolusta rajojasi siksi, ettei sinun tarvitse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti