Viisi viikkoa erosta.

Viisi viikkoa sitten erosin vuoden mittaisesta suhteestani. Kipuilin pitkään kiinnipitämisen ja irtipäästämisen välillä, vaikka tiesin, mikä olisi oikein.

Oikein olisi päästää irti, kävellä matkoihini eikä enää ikinä katsahtaa taakseni. Olinhan viimeisen vuoden ajan saanut tuntea niin paljon huonoja fiiliksiä; epätoivoa, surua, vihaa. Sain osakseni syyllistämistä, vähättelyä ja suoraa kiusaamista. Manipulointia ja henkistä väkivaltaa.

Epäilin paljon itseäni ja tunteitani. Halusin viimeiseen asti uskoa, että kaikki vika ja syy ja ongelma löytyisi jollain tapaa minusta - juuri kuten hän halusikin minun uskovan. Olen todella taitava itseni vähättelijä ja suurin epäilijä, varsinkin, jos toinen vierellä komppaa ja kannustaa juuri siihen suuntaan.

Mutta lopulta oli pakko hyväksyä faktat; pakko hyväksyä, että minä olen joutunut narsistin uhriksi, ihan kuten psykologini jo vuosi aiemmin vakuutteli. En vain halunnut uskoa. Halusin pitää kiinni rakkaustarinasta, jota meille olin päässäni kirjoittanut. Halusin uskoa hänestä pelkkää hyvää.

Vaikka näinhän minä, miten minua kohdeltiin. Tajusinhan itsekin, ettei se ole millään lailla ok tai hyväksyttävää. Mutta halusin uskoa. Halusin uskoa meihin, häneen ja hänen puheisiinsa. Vaikka tiesin, että mikään siitä ei ole totta.

Yritin monta kertaa erota, mutta aina minut puhuttiin jäämään vielä hetkeksi. Edes kesään asti, edes siihen asti että kissa kuolee. Mietitään eroa sitten joskus, ei nyt. Keksin, että pääsisin suhteesta erilleenmuuton kautta pois. Sain hänet hyväksymään ajatuksen siitä, että muuttaisimme erilleen; hän muuttaisi yhteisestä kodistamme pois. Ajattelin eroavani heti, kun saan hänet muuttamaan.

Mutta sitten muuttoakin lykättiin koko ajan eteenpäin. Jonnekin tulevaisuuteen. Kesään, tai ehkä syksyyn. Ehkä siihen hetkeen, kun kissa on kuollut. Muutto tulee kyllä, mutta ei vielä.

Lopulta sain tarpeekseni. Aloin pelkäämään ja uskomaan, etten pääsisi koskaan pois ja turvaan.

Nyt on viisi viikkoa erosta. Tasan viisi viikkoa illasta, jolloin kaikki päättyi. Illasta, jolloin tajusin vihdoin olevani loukussa, lukittuna häkkiin. Huusin kovempaa kuin koskaan. Vaadin ja anelin jättämään minut rauhaan. SINÄ ET KIUSAA MINUA ENÄÄ! ANNA MINUN JO OLLA! TÄMÄ ON IHAN VITUN SAIRASTA! huusin hänelle vihaisena ja paniikissa. Olin tullut päätepisteeseen, olin mahdottoman edessä. En voisi enää jatkaa eteenpäin. Joten oli pakko huutaa ja rimpuilla, kolistella häkkini kaltereita ja anella armoa. Päästä minut jo pois.

En uskonut koskaan pääseväni pois, kunnes tuli seinä vastaan. Oli pakko tehdä valinta; lähdenkö suhteesta pois vai lähdenkö ihan oikeasti pois itsemurhan kautta. En halunnut kuolla. Oli taas tehtävä valinta, sama, jonka olin tehnyt jo lukuisia kertoja elämäni aikana. Oli valittava itseni. Oli vihdoin otettava vastuu itsestäni ja onnellisuudestani, vedettävä rajat, ja pidettävä niistä kynsin ja hampain kiinni. Oli vaadittava hyvää kohtelua, ja pidettävä omia puoliani. Oli rakastettava itseäni. Oli valittava minut.

Tuosta kauheasta illasta on jo viisi viikkoa. Aika on kulunut ihan todella nopeasti, en pysty muistamaan kuin muutaman päivän eron jälkeen. Olen kulkenut sumussa, joten muistikuvia ei kovin paljoa tarttunut matkaan mukaan.

Mutta tärkeintä on, että selvisin. Olen hengissä, enkä hajonnut lopullisesti - vieläkään. Selviän mistä vain. Jospa nyt tulisi vihdoin minun vuoroni olla onnellinen ja saada nauttia elämän hyvistä puolista, onnellisuudesta ja turvallisuudesta. Pyydän.

Minun vuoroni.

Mietin mahdollisia tulevia suuntia, esimerkiksi että pitäisiköhän minun lähteä syksyllä opiskelemaan.

Kumppanini antoi miettimisen aihetta sanoessaan, että juuri nyt kannattaisi keskittyä itseensä, ja omaan - niin fyysiseen kuin henkiseen - paranemiseen.

Minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta keskittyä itseeni, omaan paranemiseeni ja hyvinvointiini. On ollut lasten lailla käyttäytyviä aikuisia, joita on pitänyt paapoa ja tasoittaa maata heidän jalkojensa alla. On ollut oma lapsi ja hänen hoitaminen ja kasvattaminen. On ollut traumoja, jotka ovat tehneet ihan arkipäiväisestä elämästä yhtä selviytymistä ja taistelua.

Olen pärjännyt, selviytynyt ja pysynyt hengissä. Juuri muuhun ei ole ollut resursseja.

Nyt, kun pääsin vihdoin pois metsän keskeltä sivistyksen pariin, jätin huonot ja haitalliset ihmissuhteet, olen aloittanut työt ja tuntuu, kuin koko elämä olisi auki edessäni, tulee helposti olo että pitäisi tehdä kaikki heti. Pitäisi vetää itsensä äärimmilleen, koska selviytyminen ja juuri ja juuri hengissä pysyminen - se on aina ollut se minun juttuni. Se tuntuu tutulta ja turvalliselta olotilalta. Sitä tunnetta haen edelleen.

On ihan hyvä neuvo keskittyä itseeni. Ottaa niin hitaasti kuin vain mahdollista. Hipoa rimaa kaikessa. Olla vähän laiska, kelvoton ja huono.

Mutta olla itselleni hyvä.

Ette ehkä tienneet, mutta nyt on minun vuoroni. On minun vuoroni saada osakseni lempeyttä ja rakkautta. Minun vuoroni saada turvallinen ympäristö ja mahdollisimman vähän, tai ei ollenkaan triggereitä elämääni. On minun vuoroni keskittyä itseeni, olla itsekäs, ja asettaa itseni etusijalle. On minun vuoroni parantua ja kokea lämpöä ja turvaa.

On minun vuoroni olla onnellinen.

Ahdistuksen syy.

Kerroin lauantaina Instagramin stooreissa, miten menin ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen yksin salille. Stooreista sai varmasti kuvan, että noin vain päätin mennä salille, ja menin. Ei ongelmaa.

Todellisuus on vähän toinen. Puhuin ystäväni kanssa videopuhelua, ja päätimme lähteä molemmat salille - eri paikoissa tosin. Puin treenivaatteet päälle, pakkasin tavarat, aivan kuten aina ennenkin - silloin, kun vielä treenasin lähes päivittäin yksin. Lopetimme puhelun.

Olin itsevarmana ja päättäväisenä tosiaan lähdössä bussilla salille. Kunnes puhelin soi - toinen elämäni ihminen soitti.

En osaa tarkalleen sanoa mitä tapahtui. Alkoi ahdistaa aivan vietävästi. Koko salille meno tuntui typerältä ja mahdottomalta vitsiltä. Mitä minä oikein kuvittelin itsestäni? Enhän minä yksin osaa enkä voi. Ei minusta ole tähän. Ei minusta ole mihinkään.

Puhelun edelleen ollessa päällä aloin itkeä, kävelin pysäkiltä takaisin kotiin, heitin tavarat lattialle ja kirosin mielessäni elämääni ja itseäni. Lopetin puhelun.

Käperryin sohvalle itkemään. Mutta enää ei tuntunutkaan olevan aihetta itkulle. Sillä… minähän haluan mennä salille? Ja pystyn siihen kyllä, miksipä en pystyisi.

Puin vaatteet takaisin päälle, keräsin tavarani ja astelin bussipysäkille varmana itsestäni. Hyppäsin bussiin, matkustin välipysäkille, vaihdoin bussia, ja menin salille. Ja tein treenin vailla pienintäkään epäilystä itseäni tai kykyjäni kohtaan.

Bussissa ollessani sama henkilö yritti soittaa taas. En vastannut.

Taidan aavistaa, mikä on kaiken ahdistukseni ja itsetunto-ongelmieni taustalla. (Ei ehkä kukaan yksittäinen ihminen, mutta tietyt tilanteet, ajatusmallit ja uskomukset.) Siitä lisää myöhemmin.

P.S. Kuten sanottua, alan äärimmäisen helposti uskomaan, etten pärjäisi yksin.

P.P.S. Pärjään yksin.

Väsymys.

Puhuin aiemmin siitä, miten loputtoman väsynyt olen ollut.

Olen ollut ahdistunut, itkuinen ja yrittänyt miettiä, miten voisin muuttaa elämääni helpommaksi ja paremmaksi.

Pohdin kauan, pitäisikö tässä tilanteessa ottaa sairaslomaa töistä. En silti tehnyt niin, sillä kaikesta huolimatta edelleen jollain tapaa häpeän psyykkisiä ongelmia - häpeän väsymystä, ahdistusta ja paniikkia. Häpeän traumoja ja pelkoja.

Mutta lopulta soitin terveyskeskukseen. Kerroin, miten väsynyt ja loppu olen tähän kaikkeen, ja että muutamakin päivä rauhoittumista auttaisi alkuun. En saanut sairaslomaa, sain lääkäriajan kuukauden päähän. Fiksuimmat arvaa, ettei siitä välttämättä ole ihan kauheasti apua tämän hetken akuuttiin kriisiin.

Olen usein kipeä. Flunssaa, päänsärkyä, vatsakipuja, jopa kuumetta. Olen yleensäkin usein ollut kipeänä, mutta viimeisen vuoden ajan se on ollut lähes tauotonta.

Olen alkanut pohtia, voisiko henkisillä ja fyysisillä kivuilla ja vaivoilla olla jokin yhteys. Voiko tulla mahatauti tai flunssa tai kuumetta, jos on tarpeeksi pitkään psyykkisesti kovilla? Kyllä varmaan.

Kerroin töissä huonosta olostani. Kuten stooreissa kirjoitinkin, saan nyt olla joustavammin etätöissä - alan pitää joka viikko ainakin kaksi etäpäivää.

Etätöiden kautta saan aikaa olla yksin kotona. Itse työhän ei kuormita minua. Olen loppu parisuhteeni aiheuttamiin negatiivisiin fiiliksiin; pahaan mieleen, ahdistukseen ja ajoittaiseen epätoivoon. Olen loppu riitoihin, syyllistämiseen ja epäkunnioittavaan puheeseen. Olen loppu itseni kyseenalaistamiseen.

Mietit varmaan, miksen sitten eroa. Rehellisesti sanottuna samaa olen miettinyt itsekin. Sinisilmäinen, naiivi puoleni haluaisi edelleen uskoa muiden hyvyyteen. Vaikka saisin päivittäin todisteita siitä, ettei se kannata.

Keskityn nyt itseeni. Hoidan itseni ja mieleni kuntoon, kaikki muu on nyt toissijaista. Pikkuhiljaa.

Minä olen elämäni tärkein ihminen. Ja sinä olet elämäsi tärkein ihminen. Ehkä olisi jo korkea aika alkaa kohdella itseämme niin.

Omakanta.

 Luin eilen omakantaa, ja näytin sieltä kumppanillenikin vanhoja merkintöjä.

Siellä on yhteenvetoa lapsuudesta, traumojen syitä, oireilua ja diagnooseja. Mielen valtasi ensimmäistä kertaa ihan aito empatia ja syvä ymmärrys itseäni kohtaan.

Olen kyllä puhunut täällä siitä, miten kurjaa elämäni on ollut ja miten ymmärrettävää on, etten ole päässyt elämässäni eteenpäin tai pysty vieläkään elämään ilman jatkuvia pelkotiloja ja paniikkia. Olen sanonut, etten olisi voinut toimia paremmin. Olenko silti koskaan itse uskonut tai todella tarkoittanut sitä?

Olenko missään vaiheessa oikeasti itse hyväksynyt itseäni ja elämääni; antanut anteeksi ja ymmärtänyt, ettei minussa itsessäni ole ollut vikaa - en olisi voinut toimia kovin paljoa paremmin? Olenko missään vaiheessa oikeasti ollut sitä mieltä, ettei minulla ole syytä hävetä yhtään mitään?

On naurettavaa, ettei elämäni kriiseihin ja traumatisoiviin tapahtumiin ja tapahtumaketjuihin ole puututtu niiden vaatimalla voimakkuudella. On naurettavaa, että minun on oletettu selviävän yksin, ja jatkavan elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Naurettavaa, miten paljon kaikkea on vähätelty. Miten syyllistä kaikkeen on etsitty minusta ja piirteistäni.

On naurettavaa, ettei oikeita syyllisiä ole otettu valokeilaan, vaadittu vastuuseen ja korvauksiin.

On naurettavaa, että minut on jätetty yksin.

Ja kaiken jälkeen vielä kehdattu ihmetellä miksen ole normaali, toimi normaalisti, pysty normaaliin elämään tai luota ihmisiin. Miksen jaksa elää, miksi näen maailman huonona ja viallisena paikkana ja ihmiset vaarallisina eläiminä?

Miksiköhän.

Perjantaina lapsi lähti isälleen.

Lapsivapaan alkaessa minun pitää joka kerta uudestaan pohtia, mitä minä olen ilman lasta. Vai olenko mitään? Lapsen ollessa poissa saan vihdoin näyttää kaikki tunteeni, ja olla juuri niin tarvitseva ja lapsellinen kuin haluan. Joudun kohtaamaan itseni ilman äidin roolia.

Minua vähänkään tuntevat saattavat aavistaa, minkälaisille keloille mieleni monissa tilanteissa lähtee - lähti tässäkin. Kun olen niin huono.

Aiemmin viikolla olin ylpeä siitä, että tein uuden cv:n ja lähetin sitä jo työpaikkoihin. Nyt tunsinkin vain suunnatonta häpeää siitä, että työkokemuksen kohdalle ei ollut laittaa juuri mitään. Ai että kun olenkin huono ja saamaton. Miten voin olla näin epäonnistunut elämässä? Miten voin olla näin huono? Ja siitä alkaa iso kela pyöriä.

Mieti nyt, olet 27, etkä ole saavuttanut mitään. Eikö yhtään hävetä? Kumppanisi on kanssasi varmasti vain säälistä, kuka tuollaisen epäonnistujan kanssa haluaisi olla. Miten kehtaat julkaista itsestäsi kuvia? Miksi keskität kaiken huomiosi siihen, että kirjoitat turhia tekstejä turhasta elämästäsi? Luuletko, että ihmisiä kiinnostaa lukea niitä? Miksi edes käyt salilla, kun et saa mitään tuloksia? Miten et pysty edes viikkoa olemaan syömättä herkkuja? Et saa edes kotiasi siivottua. Etkö yhtään tajua hävetä?

Sama itseni ruoskinta jatkuu siihen saakka, että havaitsen tekeväni sitä - ikään kuin yhtäkkiä muistaisin, ettei itseni kiusaaminen ja haukkuminen olekaan ok. Syke tasaantuu, keho selvästi rentoutuu ja rauhoittuu.

Seuraavana päivänä käyn kaupassa. Tarkoitus oli hakea juuri tietynlainen lävistyskoru. Myyjän kysellessä menen ihan paniikkiin, ja päädyn ostamaan ihan erilaisen korun - jollaista en tarvitse. En jaksa sitä, että menen aina ihan tavallisissakin tilanteissa paniikkiin. Itseni haukkuminen jatkuu. Vitun hullu. Vittu mä vihaan sua.

Hakusessa olisi tasaisempi mieli ja asteen verran positiivisempi sisäinen puhe. Minun olisi pakko vihdoin oppia puhumaan itselleni kauniisti, tai ainakin vähemmän ilkeästi. En anna muiden enää kiusata minua; puutun huonoon käytökseen ja pienimpäänkin epäkohtaan, mutta jostain syystä sallin itseltäni kaikenlaiset puheet pääni sisällä. Se harmittaa.

Carpe vitun diem.

Sain hetki sitten kumppaniltani pientä kritiikkiä siitä, etten elä elämää tässä hetkessä, vaan mietin menneisyyttä jatkuvasti. Joka hetki, ihan koko ajan mietin mitä tapahtuu, mistä se johtuu, millaisia samankaltaisia tilanteita on ollut menneisyydessä, miksi toimin miten toimin, miltä tuntuu, ja miten puen tämän kaiken sanoiksi teksteihini.

En osaa tehdä enää muuta. En osaa olla miettimättä, pohtimatta ja analysoimatta. En osaa olla suunnittelematta tulevia tekstejä, ja kirjoittamatta kaikkea ylös.

Olen päässyt kauheaa vauhtia eteenpäin ja saanut paljon asioita käsitellyksi. Mutta mitä jos en pysty pysäyttämään tai edes hidastamaan enää vauhtia? Loppuuko tämä joskus? Tuleeko jossain kohtaa tilanne, kun ei olekaan enää mitään käsiteltävää? Mitä teen sen jälkeen, kun nyt olen jo kauan aikaa tehnyt vain tätä? Mitä jos elän loppuelämäni menneisyydessäni?

Monet ihmiset eivät pohdi itseään, tunteitaan ja tekemisiään ollenkaan. Elävät vain päivästä toiseen autopilotilla, miettimättä sen kummemmin mitään. Satuttavat muita siinä mennessään, koska he nyt vain ovat sellaisia. Elämä nyt vain on sellaista. Olen kuullut joskus selityksen tälle; he keskittyvät tärkeisiin asioihin, eivät tällaiseen hömppään ja diibadaabaan. Tärkeitä asioita siis ilmeisesti on kaikki se, mitä yhteiskunta meiltä vaatii; työssäkäyminen, saavutukset, oman mielen hiljentäminen ja autopilotilla kulkeminen. Jos siinä samalla pilaa muiden elämiä, se on vain harmillinen sivuseikka.

Itse en (yllätys yllätys) näe asiaa ihan noin. Mielestäni tärkeintä, mitä täällä voit tehdä, on kehittää itseäsi ja mieltäsi parhaalle mahdolliselle tasolle; niin, että olisit kartalla itsestäsi, tunteistasi ja tekemisistäsi, etkä siksi aiheuttaisi lisää pahaa tähän maailmaan.

Mutta ehkä minun täytyisi hankkia puuduttava päivätyö tai muu, joka pakottaisi hiljentämään oman mielen. Ehkä siten oppisin elämään myös tässä hetkessä; en jatkuvasti rakentaisi mieltäni parempaan muotoon.

P.S. Viettäisin varmasti vähemmän aikaa pääni sisällä korjaten vääristyneitä, haitallisia ja rikki menneitä rakennelmia ja palasia, jos niitä ei olisi ensihetkistäni lähtien systemaattisesti vääristelty ja rikottu. Pystyisin ehkä myös töihin.💡

Olenko hullu?

Varmasti. Vähän jopa raivostuttaa kuulla jatkuvasti supattelua tarkoitusperistäni ja tavastani olla ja elää, miten olen ”sekaisin”, epäilyä siitä ettei minulla olisi ”minkäänlaista filtteriä”, vaan typeryyksissäni suoltaisin tänne kaiken elämästäni.

Olen jo aiemmin yrittänyt tätä avata, mutta kerrataas vielä:

•En jaa tänne mitään vahingossa, epähuomiossa tai siksi, etten sekoilultani osaa olla jakamatta.

•Suunnittelen postauksiani etukäteen, seison kaikkien sanojeni takana.

•Se mitä somessa minusta näkyy, ei ole kaikki. Läheskään. Minulla on paljon juttuja, tasoja, kertomuksia ja kokemuksia. Avaan niitä teille parhaani mukaan. Mietin ja pohdin kaikkea ihan joka sekunti. En kulje autopilotilla, siksi mukaan tarttuu kokemuksia ja asioita, joita pohtia ja joista kirjoittaa.

•Some on täynnä kulissia - rakennettua, siloteltua kuvaa ihanne-elämästä - joka on siis kaukana totuudesta. Lukemattomasti tilejä, joissa toistuu samat kuvat ja kaavat, toisten kopiointia ja matkimista, harvoin mitään aitoa ja oikeaa. En pidä siitä.

•Haluan puhua. Haluan kertoa elämästäni, haluan kirjoittaa. Haluan näyttää aitoja asioita elämästäni, haluan olla rehellinen.

Tämä maailma on täynnä kaavoja, sääntöjä, normeja, ihanteita ja kulisseja, joita yksi jos toinenkin yrittää epätoivoisesti täyttää ja seurata. Minä en halua. Haluan rohkaista muitakin olemaan oma itsensä; puhumaan totta, olemaan aito, rehellinen ja avoin. Ymmärrän, että se saattaa pelottaa ja sitä kautta myös suututtaa ja ärsyttää. Mieti, miksi se tuntuu siltä. Kertooko tunteesi oikeasti lopulta minusta yhtään mitään? Vai kertookohan se vain sinusta.

Olisikohan aika unohtaa olemattomat säännöt ja normit, ja alkaa itsekin elää? Kukaan ei estä sinua. Paitsi sinä itse.

Täällä on tilaa meille kaikille, myös minulle.

Jännittävää.

Tänään piti olla työhaastattelu klo 10:30. Jännitin sitä etukäteen ihan järkyttävän paljon - enkä vähiten siksi, että sinne pitäisi mennä kahdella eri bussilla. Mutta tärkein juttu; olin oikeasti menossa! Minä!

Aamulla huomasin saaneeni viestin, jossa ilmoitettiin ajan siirtämisestä perjantaille. Eilen sovin jo toisenkin haastattelun, torstaille. Jännittävää.

Ei haittaa yhtään ajan siirtyminen, nimittäin olin ihan oikeasti menossa sinne. Kerkesin siis jo kiivetä suurimman kynnyksen yli.

Viimeinen viikko on ollut aikamoista tunnemylläkkää, avaan sitä jossain kohtaa lisää. Tällä hetkellä on hyvä olo. Harmittaa, että tässä maailmassa, jossa tarvit rahaa elääksesi, ei anneta rahaa siitä, että teet perinpohjaista ajatustyötä ja pohdintaa itsesi kanssa ja siten muutat maailmaa pikkuhiljaa paremmaksi paikaksi muille elää. Kunpa annettaisiin, (olisin aika rikas ja) ehkä useampi malttaisi panostaa itsensä kehittämiseen. Ja ehkä saisimme paremman ympäristön meille kaikille olla ja elää.

Eläisin leveämmin ja yhteiskunnan silmissä paremmin ja olisin onnistuneempi, jos olisin itseni kanssa ihan hukassa, joisin viinaa, rellestäisin, valehtelisin, käyttäisin muita hyväkseni ja käyttäisin väkivaltaa, mutta kävisin päivätöissä. Ihan hauska ajatus. Aika paska tämä maailma, kumma kun monille tämä näyttäytyy juuri täydellisen kivana ja toimivana paikkana.

Kunpa empatia, ajatustyö, kiltteys ja paremmaksi ihmiseksi pyrkiminen olisivat täällä edes lähes yhtä arvokkaita ja arvostettuja kuin törkeys, röyhkeys ja itsekeskeisyys.

Saisipa itse valita, millaisessa maailmassa elää. Ja millaiseen maailmaan pakotetaan syntymään.

Hei minä - vuonna 2015.

Olet juuri kesän alussa tehnyt päätöksen elämäsi päättämisestä.

Olet liian hajalla ja hukassa mennäksesi töihin, tai käydäksesi kunnolla koulua. Pitkän pohdinnan tuloksena olet tajunnut, ettet toimettomana voi tässä kurjassa maailmassa elää - etkä muuhun vielä kykene. Päätit siis elää viimeisen kesäsi täysillä. Päätit lähteä ennen syksyä.

Maistoit hetki sitten ensimmäisen kerran alkoholia. Pidit siitä, ja päätit käyttää viimeisen kesäsi juhlien ja juoden. Koska mitäpä väliä millään enää on. Avaat tunnollisesti korkin joka perjantai. Ja suljet sen vasta sunnuntaiaamuna. Ymmärrän sinua täysin. Elämäsi on ollut pelkkää kurjuutta kurjuuden perään - epäonnistumisia, väkivaltaa, valehtelua, vihaa, pelkoa, toivottomuutta.

Viimeisin, todella huonoksi äitynyt parisuhteesi päättyi keväällä. Ja onneksi päättyi. Ehkä tosin liian myöhään - kerkesithän jo menettää toivosi ihmisten ja elämän suhteen. On ihan täysin ymmärrettävää, ettet näe mitään syytä jatkaa elämääsi. Et näe mitään syytä katsoa, mitä elämällä olisi annettavanaan.

Tietäisitpä, miten pitkälle tulet vielä pääsemään. Tuntisitpa, miten hyvää ja onnellista elämää saat seitsemän vuoden päästä elää. Jaksaisitpa uskoa ja luottaa itseesi ja elämään. Muihin ihmisiin saisit tosin uskoa ja luottaa vähän vähemmän - sinua tulee vielä sattumaan sinisilmäisyytesi. Aina uudestaan ja uudestaan, siihen asti, että ymmärrät miksi.

•

Sinä tulet saamaan lapsen. Tieto raskaudesta onkin ainoa syy sille, että unohdat hautajaisten suunnittelun ja päätät jatkaa elämääsi.

Kohtaat tulevissa parisuhteissasi kylmyyttä, epätoivoa, vihaa, väkivaltaa, alkoholismia, valehtelua, epäluottamusta, inhoa ja surua, ja lopulta silti aina löydät itsestäsi voiman jatkaa eteenpäin.

Pikkuhiljaa tunnistat rajojasi ja alat pitää niistä kiinni, vaadit parempaa kohtelua, et tyydy enää vanhoihin, epäreiluihin ja alistaviin asetelmiin. Päätät alkaa rakentaa ihan uusia.

Jatkuvan parisuhteissa kompastelun ja kaatuilun jälkeen alat tutustua itseesi paremmin. Miksi samat kuviot toistuvat yhä uudestaan? Miksi samanlaiset ihmiset löytävät vierellesi? Miksi samat ongelmat pysyvät taakkanasi?

Alat lopulta rakastaa itseäsi - ensimmäistä kertaa koskaan. Opettelet hyväksymään itsestäsi kaikki puolet. Pohdit menneisyyttäsi, ja peilaat sitä nykyhetkeen. Alat kirjoittaa ajatuksiasi ylös.

Aloitat koulun ja - usko pois - viet sen loppuun saakka. Valmistut. Kirjoitat koko ajan enemmän, alat käymään aktiivisesti kuntosalilla, alat tekemään tatuointeja itsellesi, vaihtelet hiustyyliä päätyen lopulta ajamaan itsellesi kaljun.

Löydät kaikki vastaukset ja ratkaisut itsestäsi. Et enää edes kaipaa vierellesi ketään - et tarvitse pelastajaa. Olet elossa.

Ja viimein löydät turvallisen kumppanin vierellesi. Käsittelet menneisyyttäsi ja traumojasi, tutustut seitsemän vuoden sykleihin. Ja edelleen on välillä vaikeita hetkiä ja ajatuksia. Välillä niinkin vaikeita, että tulevaisuus näyttää lähes mahdottomalta tässä maailmassa. Niinkin vaikeita, kuin sinulla on juuri nyt.

Eräänä yönä näet unta, jossa menet 7 vuotta ajassa taaksepäin tapaamaan nuorempaa itseäsi. Kerrot itsellesi, ettei ole mitään hätää. Olet elossa nyt, ja olet elossa seitsemän vuoden kuluttua.

Älä luovuta.

Vaikka tiedänhän minä, ettet luovuta. Tässähän minä olen. Ja sinä.

Väsyttää.

 Olen viime päivinä huomannut itsessäni masennuksen merkkejä.

Kyseessä saattaa olla jo tutuksi tullut syysmasennus (etuajassa), tai ihan vain muuton ja suurten muutosten ja pitkän stressi-ahdistus-jakson jälkeinen tila.

Jos hetkenkin mietin elämää kokonaisuutena, päälle vyöryy epätoivo, kyllästyminen ja tyhjyys. Vaikka välillä on hyviä juttuja; on ihania ihmisiä, hauskoja hetkiä ja kivaa tekemistä, elämä on edelleen minulle aivan käsittämättömän raskasta.

Pienimmätkin jutut ovat suuri ponnistus ja kovan työn ja tuskan takana. Joudun venyä äärimmilleni, että selviän sosiaalisista - tai yhtään mistään - tilanteista. Kaikki tässä maailmassa on minulle liian vaikeaa. En haluaisi elää tällaisessa maailmassa.

Äärimmilleni venymisestä johtuen vaikeat tilanteet eivät myöskään ajan kanssa helpota; tilanteissa en ole oma itseni, joten ne eivät laajenna mukavuusaluettani. Ne eivät kartuta kokemusta, nimittäin tilanteissa ei ole minä, vaan joku selviytymiseen kehittämäni versio itsestäni. Siksi vaikeat ja uudet tilanteet tulevat tulevaisuudessakin pysymään vaikeina ja uusina. Joka kerta tuntuu ensimmäiseltä kerralta.

Tiedän, että siedättäminen pitäisi tehdä asteittain; pikkuhiljaa laajentaa mukavuusaluetta ottamalla ihan pienenpieniä askeleita. Mutta kun ne pienimmätkin askeleet ovat minulle mahdottoman suuria harppauksia, joissa joku selviytymispuoli kytkeytyy päälle. Jälkeenpäin hädintuskin muistan tapahtuneesta mitään. Tällä hetkellä esimerkiksi tuntuisi täysin mahdottomalta ajatus soveltuvuuskokeista. Enhän minä osaa enkä pysty! En ole ikinä ollut! Enpä niin.

Paniikki sosiaalisissa tilanteissa.

Ennen tunne oli joka kerta niin voimakas, etten pystynyt sitä alkaa siinä tilanteessa kyseenalaistaa tai käsitellä. Lääkityksen tarkoitus oli saada terävin kärki tunteesta pois - ahdistuksesta tulisi niin laimea, että pystyisin ajatusteni voimalla rauhoittamaan itseni ja käsittelemään tilanteen aiheuttamat fiilikset.

Nykyään sosiaalisissa tilanteissa ihmisten keskellä herään välillä ajatukseen, että täällä on näin paljon ihmisiä, miksi minulla ei ole paniikkia!!? Ja saatan sillä saada kehitettyä itselleni pienen ahdistuksen. Ei ahdista ihmiset, vaan ahdistaa se, kun ei ahdista. Helppoja juttuja tosiaan.

Jos ahdistuksen tunteita edelleen esimerkiksi ihmisten läsnäolosta tulee, tunnistan sen, ja pystyn miettimään, mistä se johtuu.

Olen huomannut, että puhun itselleni paniikin ja ahdistuksen suhteen vähän turhankin ilkeästi. Saatan esimerkiksi ajatella, että mikä sinua taas vaivaa. Etkö huomaa, ettei ole mitään hätää. Lopeta tuo lapsellinen vaiheilu ja käyttäydy kuin aikuiset. Pitäisi keskittyä puhumaan itselle lempeämmin noissa tilanteissa.

Se vaan turhauttaa niin paljon. Haluaisin tehdä asioita ja mennä paikkoihin ja tutustua ihmisiin, mutta kun EN VOI. Koska vitun typerä paniikki. Josta en ilmeisesti ole ihan hetkessä pääsemässä eroon.

Traumaperäisiä (ja muita) menneisyyden juttuja on aina noussut säännöllisen epäsäännöllisesti pintaan - ennen en toki osannut niihin suhtautua, tai niitä käsitellä.  Lääkkeen piti auttaa myös siihen - lopettaa muistojen nouseminen ja tämänhetkiseen elämään vaikuttaminen.

Nyt lääkkeen aloituksen jälkeen menneisyyden haamuja on noussut pintaan ihan jatkuvasti. Hetkellisesti saatan vieläkin mennä tunteen mukana - murtua, itkeä, pelätä, romahtaa täysin - kunnes huomaan, ettei traumamuistolla ole mitään merkitystä tässä hetkessä. Elämä on nyt niin tasaisen onnellista ja turvallista. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä tarpeeksi turvallista voidakseni käsitellä syvimmälle hautautuneita muistoja ja tunteita. Suurimmat traumojen aiheuttajat on kaikki avattu ja katsottu ja käsitelty, joten voin jo siirtyä pienempiin - ”mitättömiin asioihin”. Voisin niitä alkaa erittelemään ja avaamaan myöhemmin.

Mielenterveysongelmat

Jos pääni sisällä olevat sairaudet näkyisivät teille muillekin, katkenneina raajoina tai muina fyysisinä haittoina, kukaan teistä ei kyseenalaistaisi minua tai tapojani toimia. Tai sitä, että en kykene joka päivä nousemaan sängystä ja menemään töihin.

Kukaan teistä ei ajattelisi tämän johtuvan laiskuudesta.

Koska laiska minä en ole. Tai satunnaisesti kyllä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Se, että joskus makaan sängyssä, vaikka pitäisi siivota, ei mitenkään liity siihen, että en pysty sitoutumaan esimerkiksi kokopäivätyöhön.

Minulla on

traumaperäinen stressihäiriö

paniikkihäiriö

epävakaa persoonallisuushäiriö

estynyt persoonallisuushäiriö

depressiivinen persoonallisuushäiriö

Paljon mielummin ottaisin katkenneet raajat. En siksi, että niiden kanssa elämä välttämättä olisi helpompaa, mutta siksi, että te kaikki näkisitte ne, joten minun ei tarvitsisi vakuutella teitä siitä, että tämä on oikea, olemassa oleva juttu ja oikeasti massiivinen haitta ihan jokapäiväiseen elämään.

En ole laiska, olen sairas.

Enkä jaksa enää hävetä sitä. 

Tänään meillä oli koulusta etäopiskelua, eli teamsissa kokous. En ole koskaan osallistunut tuollasiin, koska koen erittäin epämukavaksi sen, että kaikki muut ovat hiljaa ja minun pitäisi yhtäkkiä sanoa jotakin. Hikoilen, tärisen ja pelkään. 

Laitoin opettajalle viestiä, kerroin tilanteen ja kysyin, onnistuisiko sellainen, että laittaisin vain teamsin keskusteluun viestiä, jos on asiaa, enkä pitäisi mikkiä ollenkaan päällä.

Opettajan vastaus oli: "Aivan ehdottomasti onnistuu!"

Koitan nyt jatkuvasti muistutella itselleni, että minun ei tarvitse hävetä minun mielenterveysongelmia. Ensinnäkään ne eivät ole minun syytä, ja toisekseen, teen koko ajan paljon töitä sen eteen, että vielä joskus pystyisin elämään ilman paniikkia ja ahdistusta. 
Minun psykologikin mainitsee lähes joka kerta siitä, miten hurjaa vauhtia menen eteenpäin. Ja huomaanhan sen itsekin.

Onnekseni suurin osa ihmisistä joille suoraan häpeilemättä kerron asioista, ottaa tämän hyvin vastaan ja suostuu joustamaan normeista. Eikä edes yritä työntää minua väkisin samaan muottiin muiden kanssa.

Välillä toki vastaan tulee toisenlaistakin suhtautumista. Mutta olen jo päättänyt, että minun ei tarvitse kyseisten ihmisten kanssa olla tekemisissä, koska minun ei tarvitse sietää huonoa kohtelua. Kuten ei tarvitse kenenkään muunkaan.

Osa nykyisen koulun henkilökunnasta kuuluu valitettavasti tähän jälkimmäiseen porukkaan. Minulle esimerkiksi suoraan sanottiin, että tässä yhteiskunnassa on tietyt normit, joihin pitää sopeutua. Tämä siksi, kun kerroin paniikkihäiriöstä. Ja asia siis oli sellainen josta hyvin vähällä, lähes olemattomalla vaivalla olisi voinut joustaa.

Tuon keskustelun jälkeen meinasin murtua ja pudota taas pohjalle, mutta sitten muistin kuka minä olen, ja miten paljosta olen jo selvinnyt. Ja miten paljon on ihmisiä, jotka murtuvat tuollaisesta, eivätkä jaksa enää. Se sai minut jatkamaan.

Aion puuttua vääryyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen aina, kun sitä näen ja huomaan. Koska minä olen sitä mieltä, että vaikka olisit miten ilkeä ja röyhkeä, sinulla ei ole oikeutta siihen. Sinulla ei ole oikeutta rikkoa muita ihmisiä.
Ja kyllä, koulun henkilökuntakin sen saa huomata.

Aion myös puhua mielenterveysongelmista. Niistä, sekä kaikista muistakin olemassa olevista tabuista pitää puhua niin kauan, etteivät ne ole enää tabuja.

Eli varmaan aika kauan, kun ottaa huomioon, miten palikoita ihmiset ovat.