Olen aina pelännyt sitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Olen pyhittänyt kaiken aikani ja energiani sille. Eihän kukaan vain vihaa minua? Eihän kukaan vain ajattele minun olevan outo, erikoinen tai kummallinen? Usein on kyllä ajatellut, olen tietyllä tapaa saanut tottua siihen lapsesta saakka. Minulle on tehty selväksi, että olen täysin muista poikkeava, outo kummajainen. Silti taistelin sitä vastaan, halusin kaikin keinoin olla muiden silmissä hyväksytty ja normaali, halusin olla leimautumatta.

Asiaa pohdittuani tajusin, ettei leimautumisella ole mitään väliä. Voin leimautua muiden silmissä miksi vain, eikä sillä ole mitään väliä. Väliä on vain sillä, että elän oman moraalikäsitykseni, arvojeni, mielipiteideni ja etiikan puitteissa oikein. Ja että minun on hyvä. Minun on hyvä, vaikka olisin muiden silmissä outo, erikoinen, hullu tai ruma. Minun on hyvä, vaikka kukaan ei ymmärtäisi minua, ajatusmaailmaani tai elämääni. Minun on hyvä, kunhan toimin oikein ja rehellisesti.

Etelä-Pohjanmaalla ihmiset ovat niin häpeällä kasvatettuja ja siihen tottuneita, että muidenkin odotetaan ja vaaditaan häpeävän itseään - etenkin kaikkia niitä osia, jotka jollain tapaa poikkeavat valtavirrasta ja tasapäisestä, harmaasta junttimassasta.

Asuin Etelä-Pohjanmaalla syntymästäni viime elokuuhun saakka. Ajan kuluessa otin tuon häpeän tärkeäksi ja merkittäväksi osaksi itseäni. Nyt olen pikkuhiljaa valmis hellittämään otettani siitä, ja lopulta päästämään irti. Olen valmis olemaan vapaa, olemaan täysin minä. Seison jaloillani, pystyssä - vaikka joutuisin seisomaan yksin.

Olen ihminen.

Olen jaksanut uskotella itselleni, etten tule toimeen ihmisten kanssa; en osaa olla enkä puhua mitään, punastelen ja nolostelen ja jäädyn. Vaikka oikeastihan tämä tapahtuu vain tietynlaisten ihmisten seurassa - vain tietynlaisissa tilanteissa. Ehkä niissä tilanteissa, joissa toiset vievät kaiken tilan, eikä minulle jää sitä yhtään; joissa tilaa pitäisi osata kyynärpäätaktiikkaa käyttäen ottaa itselleen.

Viime viikonloppuna Beeda tuli Tampereelle. Jännitin tapaamista etukäteen, nimittäin minähän en osaa olla ihmisten kanssa enkä osaa puhua, en osaa olla sosiaalinen, en osaa olla ihminen. Ja yllättäen ei ollutkaan niin mitään ongelmaa. Pystyin puhumaan mistä vain, ja olemaan täysin oma itseni. Ehkä kaikki tosiaan riippuukin ympäristöstä ja toisten energioista; miten hyvin sovin niihin, ja miten paljon minulle jätetään tilaa. Miten vahvasti tuntuu, että saan olla oma itseni; kelpaan itsenäni.

Olen ajatellut, että olen hyvä ja kelpaava ja normaali niinä pieninä hetkinä, kun sovin johonkin tiettyyn muottiin; kun olen sosiaalinen, aktiivinen ja positiivinen. Vaikka oikeastihan olen hyvä ja täysin kelpaava kaikkine puolineni; vaikka välillä nolostelisin, ahdistuisin tai pelkäisin. Saan hyväksyä kaikki puoleni, ja saan odottaa ja vaatia sitä myös muilta.

En ole mitenkään perustavaa laatua olevalla tavalla erilainen kuin muut. En ole friikki, en ole kummallinen enkä ole sekopää. Olen ihminen, siinä missä kuka tahansa muukin. En suostu enää uskomaan muuta.

Olen ehkä erilainen kuin joku muu, enkä sovi jokaisen vastaantulijan kanssa yhteen. En ole silti vääränlainen.

Eikä edes ole olemassa mitään yhtä tiettyä ihmistyyppiä, joka kanssani pystyy olla; monet ihmiset tulevat kanssani toimeen. Ja miten monet haluaisivat viettää aikaa kanssani, se onkin ihan toinen luku. Näin päätin alkaa tästä hetkestä lähtien ajattelemaan.

Minä olen hyvä ja juuri oikeanlainen, tajuat sinä sitä tai et.

Hyvä kroppa, mutta ruma naama.

Näin minulle sanottiin vuonna 2014, 8 vuotta sitten. Muistan tarkalleen tilanteen, jossa olin, kun luin tämän viestin puhelimeni näytöltä (viestissä oli käytetty eri sanavalintoja, mutta jostain syystä en alkuperäistä viestiä kehtaa tänne kirjoittaa. Muistan sen sanasta sanaan). Sisäistin sen jo silloin totuudeksi, osaksi minuuttani, ja se ajoittain ohjaa ajatuksiani ja käytöstäni edelleen.

Ostin kesällä itselleni kommandopipon kuvausrekvisiitaksi. En niinkään siksi, että kommandopipo on siistin näkönen - vaikka onhan se sitäkin - vaan siksi, että saan ruman naamani pidettyä poissa kuvista. Ajattelin sen olevan hyvä keino käsitellä tätä asiaa, saada se pois päiväjärjestyksestä - ihan niinkuin tämä haitallinen ajatusmalli poistuisi sillä, että opin tottelemaan sitä ja elämään sen mukaan. Ihan niinkuin toimivampi keino ei olisi kohdata sitä suoraan, ottaa vaikka päivittäin kasvokuvia, ja opetella suhtautumaan niihin muutenkin kuin inholla.

Alkaa tietoisesti ajatella, että se ei ole totta; muistaa, että toisten mielipiteet eivät ole totuus minusta, vaan vain heidän näkemyksensä - he kohtaavat minut omista epävarmuuksistaan käsin. Pitää mielessä, ettei kauneus ole mikään tavoiteltava asia, eikä edes ole olemassa mitään absoluuttista määritelmää kauneudelle. Tehdä aktiivisesti töitä sen eteen, että miettisin kokoajan vähemmän ulkonäköä - jolla ei ole tärkeiden asioiden puitteissa mitään väliä.

Kehoni kanssa tulen ihan hyvin toimeen, onhan se lähes aina ollut muiden kommenteissa vähintään ihan hyvä - usein vielä paljon parempaa. Kasvojani sen sijaan on kommentoitu negatiivisesti milloin milläkin termeillä. Joka kerta kun näytän peilissä mielestäni nätiltä, hämmästyn aidosti; enhän minä olekaan ruma! Mitä ihmettä!

Sama efekti käy silloin, kun olen ihmisten joukossa; jos ei ole peilejä lähettyvillä, kuvittelen näyttäväni ihan todella rumalta ja epämuodostuneelta. Saatan keskittää kaiken huomioni ja energiani siihen, ja odotan vain, että pääsen tilanteesta pois. Vähän jopa hävettää, että toin ruman ulkomuotoni tänne muiden katseltavaksi. Poistun lopulta tilanteesta, kurkkaan itseäni peilistä, ja hämmästyn. Enhän minä olekaan ruma.

Olen koko aikuisikäni ajatellut kasvojeni olevan epämuodostuneet ja selkeästi epäsymmetriset; rumat. Jos joku on kehunut minua kauniiksi, olen usein ajatellut hänellä olevan jotain taka-ajatuksia; joku syyhän sille pitää olla, että valehtelee noin räikeästi.

Vasta kun olen alkanut pohtia ja käsitellä ulkonäön merkitystä ja koko kauneuden käsitettä, olen päässyt pikkuhiljaa vähän irti näistä ajatuksista. En ole ehkä alkanut nähdä itseäni kauniina, mutta olen sisäistänyt sen, ettei minun tarvitse olla kaunis. Kenenkään ei tarvitse. Mitä edes on kauneus? Mitä sillä tekee? Kuten olen ennenkin useasti todennut; ulkonäöllä ei oikeasti ole mitään väliä.

Lisähuomio (toistan taas itseäni); en pidä siitä, että minua vertaillaan muihin. Kehut, jotka sisältävät muiden, ”toisenlaisten naisten” lyttäämistä ja haukkumista, eivät ole kehuja. Ja sitten taas se, että minua verrataan muihin, kuin muut olisivat parempia ja kauniimpia, on itsessään jo ihan täyttä kiusaamista. Miksi tuollaista pitäisi sanoa kenellekään? Miksi minun pitäisi olla samanlainen tai erilainen kuin muut? Miksi tahallaan lisätä toiselle ulkonäköpaineita - joita meillä kaikilla varmasti on jo entuudestaan.

Jatkuva kauneuden tavoittelu aiheuttaa sen, että olemme - ja tulemme aina olemaan - tyytymättömiä itseemme ja ulkonäköömme. Se taas saa meidät syytämään rahaa kauneusleikkauksiin, meikkeihin, vaatteisiin ja erilaisiin dieetteihin. Ja se onkin tarkoituksena.

Ei pitäisi vaatia rohkeutta olla oma itsensä ja näyttää siltä, miltä haluaa - poikkesi se sitten muista miten paljon tahansa.

Perjantaina lapsi lähti isälleen.

Lapsivapaan alkaessa minun pitää joka kerta uudestaan pohtia, mitä minä olen ilman lasta. Vai olenko mitään? Lapsen ollessa poissa saan vihdoin näyttää kaikki tunteeni, ja olla juuri niin tarvitseva ja lapsellinen kuin haluan. Joudun kohtaamaan itseni ilman äidin roolia.

Minua vähänkään tuntevat saattavat aavistaa, minkälaisille keloille mieleni monissa tilanteissa lähtee - lähti tässäkin. Kun olen niin huono.

Aiemmin viikolla olin ylpeä siitä, että tein uuden cv:n ja lähetin sitä jo työpaikkoihin. Nyt tunsinkin vain suunnatonta häpeää siitä, että työkokemuksen kohdalle ei ollut laittaa juuri mitään. Ai että kun olenkin huono ja saamaton. Miten voin olla näin epäonnistunut elämässä? Miten voin olla näin huono? Ja siitä alkaa iso kela pyöriä.

Mieti nyt, olet 27, etkä ole saavuttanut mitään. Eikö yhtään hävetä? Kumppanisi on kanssasi varmasti vain säälistä, kuka tuollaisen epäonnistujan kanssa haluaisi olla. Miten kehtaat julkaista itsestäsi kuvia? Miksi keskität kaiken huomiosi siihen, että kirjoitat turhia tekstejä turhasta elämästäsi? Luuletko, että ihmisiä kiinnostaa lukea niitä? Miksi edes käyt salilla, kun et saa mitään tuloksia? Miten et pysty edes viikkoa olemaan syömättä herkkuja? Et saa edes kotiasi siivottua. Etkö yhtään tajua hävetä?

Sama itseni ruoskinta jatkuu siihen saakka, että havaitsen tekeväni sitä - ikään kuin yhtäkkiä muistaisin, ettei itseni kiusaaminen ja haukkuminen olekaan ok. Syke tasaantuu, keho selvästi rentoutuu ja rauhoittuu.

Seuraavana päivänä käyn kaupassa. Tarkoitus oli hakea juuri tietynlainen lävistyskoru. Myyjän kysellessä menen ihan paniikkiin, ja päädyn ostamaan ihan erilaisen korun - jollaista en tarvitse. En jaksa sitä, että menen aina ihan tavallisissakin tilanteissa paniikkiin. Itseni haukkuminen jatkuu. Vitun hullu. Vittu mä vihaan sua.

Hakusessa olisi tasaisempi mieli ja asteen verran positiivisempi sisäinen puhe. Minun olisi pakko vihdoin oppia puhumaan itselleni kauniisti, tai ainakin vähemmän ilkeästi. En anna muiden enää kiusata minua; puutun huonoon käytökseen ja pienimpäänkin epäkohtaan, mutta jostain syystä sallin itseltäni kaikenlaiset puheet pääni sisällä. Se harmittaa.