Kerroin viime tekstissä yksinolon tarpeestani - miten pitkään johtuneen ahdistuksen syy on siinä, etten ole ollut yhteydessä itseeni.
En silti tarkoita, että tämä kumoaisi edelliset tekstini; ettei parisuhteeni ja asumisjärjestelymme aiheuttaisi valtavasti ahdistusta. Ettei alkusuhteen ilkeät sanat ja niistä johtuva itseni kyseenalaistaminen ja lopulta inhoaminen vaikuttaisi minussa edelleen, aiheuttaen itkuisuutta ja pahaa mieltä. Ettei ahdistusmöykky itsessään aiheuttaisi erinäisiä lieveilmiöitä; itseinhoa, huonoa itsetuntoa ja itseni ja tunteideni sivuuttamista - itseni haukkumista ja kiusaamista.
Mutta kaikki nämä selittyvät itseni hukkaamisella. Jos en hukkaisi yhteyttä sisimpääni, en olisi minulle ilkeä - tai antaisi kenenkään muunkaan olla. En uskoisi ilkeitä sanoja, en kyseenalaistaisi itseäni ja arvoani muiden kehoittaessa minua tekemään niin.
En venyttäisi rajojani liiallisuuksiin, en käyttäisi akkujani loppuun, en yrittäisi vakuuttaa muita minun arvostani ja hyvyydestäni - sillä jos olen yhteydessä sisimpääni ja siten itsevarmasti sinut itseni kanssa, en edes olisi ihmisten kanssa, joille pitäisi vakuutella mitään; jotka oma-aloitteisesti eivät näkisi arvoani ja hyviä puoliani. En sietäisi huonoa kohtelua, minkäänlaista.
Jos en hukkaisi itseäni, pitäisin kiinni tarpeestani olla ajoittain yksin, tekisin vain asioita, joita haluan tehdä ja keskittyisin hyvinvointiini - tuntematta syyllisyyttä, jota minulle yritetään (itseni ja muiden toimesta) syöttää. Jos en hukkaisi itseäni, olisin onnellinen - tekisin kaikkeni sen eteen.
Joten siksi sanoin, että kaikkeen olikin syynä itseni hukkaaminen.
Vaikka joku kohtelisi minua väärin ja polkisi rajojani, taustalla olen silti minä, joka sallin hänen toimia niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti