Viime tekstissä totesin, että kaiken taustalla ja syynä on se, että hukkaan yhteyden itseeni ja sisimpääni.
Sekään ei kuitenkaan ole koko totuus.
Päässäni edelleen vaikuttavat - jo lapsena opitut - käsitykset parisuhteista ja naisen ja miehen roolista saavat minut tarkastelemaan suhdettani ja kumppanini toimintaa tietyltä suunnalta ja hakeutumaan jo entuudesta tuttuun uhrin rooliin. Sietämään satuttavia sanoja kertomatta ääneen, miltä oikeasti tuntuu.
Jo lapsena opitut käsitykset yksin pärjäämisen arvostettavuudesta saavat minut venyttämään rajojani ja käyttämään akkuni ja energiani miinukselle asti. Sietämään pahaa mieltä ja huonoa kohtelua, joten lopulta automaattisesti vihaan kumppaniani; hänhän ylittää rajojani jatkuvasti. Tietämättään, tosin.
Sukupuolinormit, parisuhdemallit ja tyttönä kasvatettuun ihmiseen kohdistuvat odotukset ja vaatimukset opin niin ikään jo lapsena. Ne aiheuttavat loputtomasti ahdistusta, minä kun en sovi rooleihin ja muotteihin, joihin pitäisi sopia. Nykyään tiedän, ettei pidä. Mutta kyseiset ajatukset ovat juurtuneet niin syvälle mieleen, että niitä on hankala poistaa sieltä, vaikka järjellä tietäisin ne vääriksi.
Tuntuu, että kumppanini imee kaiken hapen kotoa jatkuvalla kyselyllään. Se taas johtuu siitä, että meillä on täysin erilaiset kokemukset ja normit lapsuudesta; minua ei ole huomioitu, eikä minulta ole jatkuvasti kyselty vointia ja fiiliksiä. En ole tottunut siihen, että minua huomioidaan lähes tauotta. Nyt kun niin tapahtuu, se ahdistaa.
Kaikesta huolimatta kumppanini on kyllä syyllistynyt rajojeni ylittämiseen ajoittain tietoisestikin - tai ainakin se näyttäytyy minulle niin - mutta suurin syyllinen kaikkeen löytyy silti edelleen lapsuudestani.
Joskus ihmiset jaksoivat hokea minulle, ettei yksi ihminen voi toisen elämää pilata. Eipä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti