Seksuaalinen suuntautuminen ja normit.

Aikani pohdittuani seksuaalisuutta ja suuntautumistani tajusin, ettei syvin ja tärkein pointti ehkä olekaan siinä, millaisia ihmisiä kohtaan pystyn tuntemaan vetoa ja millaisen ihmisen haluaisin vierelleni.

Ehkä pointti onkin siinä, millainen rooli ja paikka minulle jää toisen vierellä.

Ehkä pystyn kyllä tuntemaan vetoa miehiä kohtaan, mutten tahdo taikka osaa täyttää roolia, jonka oletan miehen viereltä löytyvän. En tahdo taikka osaa olla miehelle nainen; tyttöystävä ja vaimo.

En ole nainen, siksi ahdistaa ajatuskin siitä, että joutuisin aina uudelleen sovittamaan itseäni muottiin, johon en sovi ja jota en tahdo täyttää.

Miehen kanssa ollessani ajattelen, että minun täytyy olla pienempi kuin hän, feminiinisempi, hiljaisempi, äidillinen, suojelua ja pelastusta tarvitseva hoivaaja. Täytyy laittautua nätiksi ja meikata, sheivata ihokarvat ja kasvattaa pitkä tukka. Tehdä kotityöt, pukea hepeneitä päälle ja vietellä häntä naisellisesti. Eivätkä nämä ole vain minun ajatuksiani - todella monen miehen vierellä on vain tällainen rooli auki. Minusta ei ole siihen. Toisinaan täytän useimmat kohdat, mutta en halua niiden olevan vaatimuksia - joita ne miesten kanssa usein ovat. En tahdo enää edes yrittää, sillä se ei ole minua varten.

Jos ajattelen suhdetta muiden kuin miesten kanssa, koen, että minulla olisi enemmän tilaa olla oma itseni. Toisen identiteetti ei järkkyisi, vaikka se olisinkin minä, joka pitää toista kainalossa. Tai se olisinkin minä, joka on maskuliinisempi. Se olisinkin minä, joka ostaa vaatteet miestenosastolta.

Joka korjaa rikkoutuneen polkupyörän, käyttää miesten boksereita, ajelee päänsä höylällä ja antaa kainalo- ja jalkakarvojen rehottaa valtoimenaan.

Miesten miehisyys ja identiteetti on usein hyvin hataralla pohjalla, ja siitä johtuen vierelle mahtuu vain ihminen, joka tukee sitä. Pitää ikäänkuin pystyssä, ja estää murenemasta.

Tuollaiselta pohjalta on naurettavaa väittää, että haussa olisi tasavertainen suhde - jollaisen siis itsekin haluaisin. Miten tasavertainen suhde on, jos toisella on mahdottomana lisätehtävänä vielä sinun hauraan miehisyytesi kannattelu? Ei kiitos.

Säännöt.

Tuntuu, että on olemassa ihan loputon määrä kirjoittamattomia sääntöjä ja normeja, joita kuuluisi noudattaa. Jos et noudata, sinua pidetään automaattisesti huonompana, sosiaalisesti kömpelönä, nolona tai tyhmänä. Näitä sääntöjä ei kerrota missään. 

En osaa esimerkiksi small talkia. En osaa erotella asioita, joista voi puhua tuntemattomien kanssa, ja asioita, joista jostain syystä ei voi. Itsehän voin kyllä puhua säästä - mutta ihan yhtälailla voin puhua lapsuuden pahimmista traumaattisista kokemuksista. Voin kertoa kassajonossa takana jonottavalle seksielämästäni ja parisuhteeni ongelmista.

Miksi näitä rajoja ja sääntöjä on? Miksi pitäisi pysyä pintatasolla? Miksen voi jakaa mitä vain? Kuka määrittää nämä säännöt?

Otetaan toiseksi esimerkiksi bussilla kulkeminen. Miksi missään ei kerrota, että oven eteen pitää siirtyä jo, kun lähestytään pysäkkiä? Että poistuminen tapahtuu mieluiten takaovesta? Ettei kenenkään viereen mennä, jos muuallakin on tilaa?

Itselleni sääntöjen seuraaminen ja noudattaminen ei ole ongelma - pidän kovasti siitä, jos on selkeät ja tarkat säännöt ja rajat, joiden puitteissa toimitaan. Ahdistun erittäin paljon siitä, jos säännöistä lipsutaan, niitä ei noudateta, ja yhtäkkiä sitä katsotaankin sormien läpi.

Mutta mikä järki on säännöissä, joita ei kerrota missään? 

Tämä maailma on täynnä sääntöjä ja sosiaalisia normeja, jotka siirtyvät ilmeisesti äidinmaidossa sukupolvelta toiselle. Minulle on siirtynyt lähinnä taito välttää mielikuvitushelvettiin joutuminen. En osaa toimia oikeassa maailmassa. Mistä te opitte miten kussakin tilanteessa toimitaan?? Missä sääntökirja??? Kuvittelenko kaiken???? Mitä vit?????

Olenko hullu?

Varmasti. Vähän jopa raivostuttaa kuulla jatkuvasti supattelua tarkoitusperistäni ja tavastani olla ja elää, miten olen ”sekaisin”, epäilyä siitä ettei minulla olisi ”minkäänlaista filtteriä”, vaan typeryyksissäni suoltaisin tänne kaiken elämästäni.

Olen jo aiemmin yrittänyt tätä avata, mutta kerrataas vielä:

•En jaa tänne mitään vahingossa, epähuomiossa tai siksi, etten sekoilultani osaa olla jakamatta.

•Suunnittelen postauksiani etukäteen, seison kaikkien sanojeni takana.

•Se mitä somessa minusta näkyy, ei ole kaikki. Läheskään. Minulla on paljon juttuja, tasoja, kertomuksia ja kokemuksia. Avaan niitä teille parhaani mukaan. Mietin ja pohdin kaikkea ihan joka sekunti. En kulje autopilotilla, siksi mukaan tarttuu kokemuksia ja asioita, joita pohtia ja joista kirjoittaa.

•Some on täynnä kulissia - rakennettua, siloteltua kuvaa ihanne-elämästä - joka on siis kaukana totuudesta. Lukemattomasti tilejä, joissa toistuu samat kuvat ja kaavat, toisten kopiointia ja matkimista, harvoin mitään aitoa ja oikeaa. En pidä siitä.

•Haluan puhua. Haluan kertoa elämästäni, haluan kirjoittaa. Haluan näyttää aitoja asioita elämästäni, haluan olla rehellinen.

Tämä maailma on täynnä kaavoja, sääntöjä, normeja, ihanteita ja kulisseja, joita yksi jos toinenkin yrittää epätoivoisesti täyttää ja seurata. Minä en halua. Haluan rohkaista muitakin olemaan oma itsensä; puhumaan totta, olemaan aito, rehellinen ja avoin. Ymmärrän, että se saattaa pelottaa ja sitä kautta myös suututtaa ja ärsyttää. Mieti, miksi se tuntuu siltä. Kertooko tunteesi oikeasti lopulta minusta yhtään mitään? Vai kertookohan se vain sinusta.

Olisikohan aika unohtaa olemattomat säännöt ja normit, ja alkaa itsekin elää? Kukaan ei estä sinua. Paitsi sinä itse.

Täällä on tilaa meille kaikille, myös minulle.

Mielenterveysongelmat

Jos pääni sisällä olevat sairaudet näkyisivät teille muillekin, katkenneina raajoina tai muina fyysisinä haittoina, kukaan teistä ei kyseenalaistaisi minua tai tapojani toimia. Tai sitä, että en kykene joka päivä nousemaan sängystä ja menemään töihin.

Kukaan teistä ei ajattelisi tämän johtuvan laiskuudesta.

Koska laiska minä en ole. Tai satunnaisesti kyllä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Se, että joskus makaan sängyssä, vaikka pitäisi siivota, ei mitenkään liity siihen, että en pysty sitoutumaan esimerkiksi kokopäivätyöhön.

Minulla on

traumaperäinen stressihäiriö

paniikkihäiriö

epävakaa persoonallisuushäiriö

estynyt persoonallisuushäiriö

depressiivinen persoonallisuushäiriö

Paljon mielummin ottaisin katkenneet raajat. En siksi, että niiden kanssa elämä välttämättä olisi helpompaa, mutta siksi, että te kaikki näkisitte ne, joten minun ei tarvitsisi vakuutella teitä siitä, että tämä on oikea, olemassa oleva juttu ja oikeasti massiivinen haitta ihan jokapäiväiseen elämään.

En ole laiska, olen sairas.

Enkä jaksa enää hävetä sitä. 

Tänään meillä oli koulusta etäopiskelua, eli teamsissa kokous. En ole koskaan osallistunut tuollasiin, koska koen erittäin epämukavaksi sen, että kaikki muut ovat hiljaa ja minun pitäisi yhtäkkiä sanoa jotakin. Hikoilen, tärisen ja pelkään. 

Laitoin opettajalle viestiä, kerroin tilanteen ja kysyin, onnistuisiko sellainen, että laittaisin vain teamsin keskusteluun viestiä, jos on asiaa, enkä pitäisi mikkiä ollenkaan päällä.

Opettajan vastaus oli: "Aivan ehdottomasti onnistuu!"

Koitan nyt jatkuvasti muistutella itselleni, että minun ei tarvitse hävetä minun mielenterveysongelmia. Ensinnäkään ne eivät ole minun syytä, ja toisekseen, teen koko ajan paljon töitä sen eteen, että vielä joskus pystyisin elämään ilman paniikkia ja ahdistusta. 
Minun psykologikin mainitsee lähes joka kerta siitä, miten hurjaa vauhtia menen eteenpäin. Ja huomaanhan sen itsekin.

Onnekseni suurin osa ihmisistä joille suoraan häpeilemättä kerron asioista, ottaa tämän hyvin vastaan ja suostuu joustamaan normeista. Eikä edes yritä työntää minua väkisin samaan muottiin muiden kanssa.

Välillä toki vastaan tulee toisenlaistakin suhtautumista. Mutta olen jo päättänyt, että minun ei tarvitse kyseisten ihmisten kanssa olla tekemisissä, koska minun ei tarvitse sietää huonoa kohtelua. Kuten ei tarvitse kenenkään muunkaan.

Osa nykyisen koulun henkilökunnasta kuuluu valitettavasti tähän jälkimmäiseen porukkaan. Minulle esimerkiksi suoraan sanottiin, että tässä yhteiskunnassa on tietyt normit, joihin pitää sopeutua. Tämä siksi, kun kerroin paniikkihäiriöstä. Ja asia siis oli sellainen josta hyvin vähällä, lähes olemattomalla vaivalla olisi voinut joustaa.

Tuon keskustelun jälkeen meinasin murtua ja pudota taas pohjalle, mutta sitten muistin kuka minä olen, ja miten paljosta olen jo selvinnyt. Ja miten paljon on ihmisiä, jotka murtuvat tuollaisesta, eivätkä jaksa enää. Se sai minut jatkamaan.

Aion puuttua vääryyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen aina, kun sitä näen ja huomaan. Koska minä olen sitä mieltä, että vaikka olisit miten ilkeä ja röyhkeä, sinulla ei ole oikeutta siihen. Sinulla ei ole oikeutta rikkoa muita ihmisiä.
Ja kyllä, koulun henkilökuntakin sen saa huomata.

Aion myös puhua mielenterveysongelmista. Niistä, sekä kaikista muistakin olemassa olevista tabuista pitää puhua niin kauan, etteivät ne ole enää tabuja.

Eli varmaan aika kauan, kun ottaa huomioon, miten palikoita ihmiset ovat.