Haluaisin palavasti tietää, millainen olen.
Miten toimin, jos käytökseni ei ole jatkuvasti toisten vääryyteen ja pahuuteen reagointia, toisten miellyttämistä ja maan tasoittamista muiden jalkojen alla? Sillä sitähän elämäni on alusta asti ollut. En ole saanut tilaisuutta etsiä, millainen olen ja miten toimin, kun toimintani on pakon edessä ollut jatkuvasti vain toisen tekoihin ja sanoihin reagointia.
Olen automaattisesti aina altavastaajan roolissa, puolustamassa rajojani toisen hyökkäyksiltä ja sietämässä määrättömän määrän asioita. Millainen olisin, jos saisin elää tietynlaisessa tyhjiössä - saisin olla aktiivisena toimijana ilman itsepuolustusta?
Millainen ihminen todella olen? Olenko pohjimmiltani lempeä, rakastava ja kiltti ymmärtäjä, vai tämä hirviö, joka minusta on nyt tullut?
Tällä hetkellä olen täynnä vihaa, raivoa ja inhoa. Puolustan itseäni verisesti ja huudan paniikissa solvauksia. Olen yllättynyt siitä, että minusta löytyy tällaisia puolia. Että todella pystyn käyttäytymään näin.
Minut on ajettu nurkkaan, ja sieltä nurkasta käsin huudan ja taistelen ja yritän selviytyä.
En tiedä kumpaa minusta näkyy tällä hetkellä enemmän; hätääntynyttä itsensä puolustajaa, joka yrittää selviytyä kaikin keinoin, vai toisen käytöksen kopioivaa peiliä. Huudanko siksi, että pelkään, vai siksi, että minulle huudetaan? Vai kenties siksi, että olen pohjimmiltani isäni lapsi? Olenko minä todella tällainen?
Vihaan itseäni. Tai paremminkin, vihaan puolia, joita minusta nyt revitään pakon edessä esille. Vihaan sitä, että joudun puolustautumaan ja pelkäämään. Vihaan sitä, että joudun olemaan näin ääriäni myöten täynnä vihaa ja raivoa.
Mutta rakastan itseäni. Ja siksi en enää alistu, tyydy tai suostu sietämään. Ja siksi en suostu uskomaan, että tämä olisi aito minä. Tunnenhan sisimpäni.
Vai tunnenko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti