Mitäs nyt?

Tunnen kyllä sen, että toipumiseen ja paranemiseen tulee menemään vielä jonkin aikaa. Tiedän, miten menneisyyttä ja traumoja käsitellään, ja miten niitä saadaan selvitettyä ja hoidettua.

Mutta… mitäs sitten? Mitäs sitten, kun olen päässyt yli suhteen ja eron aiheuttamista haavoista? Mitä sitten teen?

Olen aina elänyt tältä osin täysin saman kaavan mukaan. Olen aina pitänyt vierelläni vähintään yhden kiusaajan. Mitäs jos en päästäkään enää kiusaajia lähelleni? Mitäs jos minun ei tarvitsekaan enää käyttää energiaani ja resurssejani analysointiin, sovitteluun ja tilanteen tasalla pysymiseen? Mitä ihmettä teen kaikella vapaa-ajallani?

Ehkä voisin alkaa panostaa itseeni, täysillä ja kokonaan. Kehittää itseäni, hoitaa traumojani, tehdä asioita, joita rakastan; kirjoittaa, maalata ja tatuoida. Voisin kirjoittaa blogia, tehdä somea ja kirjoittaa kirjan.

Mutta se tuntuu jo ajatuksen tasolla väärältä. Itsekkäältä. Jättäisin jo lapsuudessa opitun roolin, ja alkaisin elää.

En ole koskaan tehnyt niin. En ole koskaan ajatellut, että voisin tehdä niin. En ole tiennyt, että minulla olisi lupa ja mahdollisuus valita itselleni jokin toinen rooli.

Olen luullut, että kohtaloni kirjoitettiin jo lapsena. Mitä jos kirjoittaisinkin sen uudestaan, omalla tavallani? Mitä jos tulevaisuuteni ei olisikaan väkivallan, vihan ja manipuloinnin värittämää, vaan saisin elää seesteistä ja turvallista elämää? Mitä jos minulla onkin oikeasti kaikki maailman lupa ja mahdollisuus tehdä niin?

Ehkä oma elämäni alkaa tästä.

Unohda ja mene eteenpäin.

Minulta on kysytty, miksen vain unohda ja mene eteenpäin. Unohtaisin hänen tekonsa, ja meidän edes olleen olemassa. Jättäisin hänet ja hänen tekonsa täysin omaan arvoonsa, ja ilman huomiota.

Olisipa se noin helppoa. Asioita ja traumoja ei valitettavasti voi vain lakaista maton alle, ja olettaa niiden poistuneen systeemistä. Tällaiset asiat ottavat oman aikansa.

Traumat täytyy käydä yhä uudelleen ja uudelleen läpi, niin kauan, etteivät ne enää aiheuta minkäänlaisia tuntemuksia. Niin kauan, etten enää saa niitä miettiessäni paniikkikohtauksia, niin kauan, etten enää menetä yöuniani niiden takia.

Niitä täytyy käydä yhä uudelleen ja uudelleen läpi, niistä täytyy puhua ja kirjoittaa. Täytyy saada vertaistukea, kahlata läpi aiheesta kirjoitettuja artikkeleita ja kirjoja ja pyytää muilta näkökulmia erilaisiin tilanteisiin.

Voi kun voisinkin vain unohtaa kaiken. Ja vieläpä siten, että asiat poistuisivat lihasmuistista, enkä enää tuntisi fyysistä kipua ja kuvotusta käydessäni niitä mielessäni läpi, tai törmätessäni edes jollain tapaa samankaltaisiin tilanteisiin. Tai kuullessani hänen nimensä.

Traumoista voi kyllä päästä yli ja eroon. Mutta se ei tapahdu hetkessä, eikä se varsinkaan tapahdu vain unohtamalla ja lakaisemalla ne maton alle. Ne täytyy tuntea, läpikotaisin. Vasta sitten ne voivat poistua.

Aikuisiälläni on ollut kaksi kokonaista vuotta, joista en muista juuri mitään.

Otan itsestäni paljon videoita, joissa kerron yksityiskohtaisesti elämäni tapahtumista ja tunteistani.

Otan muutenkin paljon kuvia ja videoita, ja kirjoitan ylös tapahtumia ja tilanteita. Kirjoitan ylös mitä teen päivisin, vaikka ne olisivatkin vain pieniä, arkisia asioita.

Dokumentoin kaiken, sillä en halua unohtaa.

Olen nimittäin huomannut, että lähimuistini on huonontunut huomattavasti. Unohtelen asioita, voin tehdä mitä vain, ja hetken päästä unohdan kaiken. En muista ottaa lääkkeitä. Huomasin muistin huonontumisen jo viikkoja sitten.

Aikuisiälläni on ollut kaksi kokonaista vuotta, joista en muista juuri mitään. En tiedä mitä olen päivisin tehnyt, tai miten olen aikani viettänyt. Sillä en muista.

Pelkään, että sama tapahtuu taas. Pelkään, että myöhemmin en muista tästä ajasta mitään.

Kuljen kuin sumussa. Olen onnellinen, mutta aivoni eivät jostain syystä taltioi tapahtumia muistiin.

Elän siinä toivossa, että tämä helpottaisi pian. Ehkä asia muuttuu kunhan toivun suhteesta ja sen aiheuttamasta stressitilasta. Haluaisin oman elämäni jo takaisin. Ja kun saan, en aio sitä enää koskaan antaa toisen käsiin rikottavaksi.

Toivun.

Kuten Instagramin stooreissa kerroin, lauantaina join alkoholia ystäväni synttäreillä.

Kuten stooreissa en kertonut, olin ison osan illasta täysin alasti, kiitos juomapelin. Halusin kokeilla, millaista se olisi. Ja sehän oli juuri sellaista kuin toivoin - sain olla täysin rauhassa, kukaan ei lääppinyt, esineellistänyt tai kommentoinut inhottavasti. Tällaisia hetkiä haluan ja tarvitsen kaiken kokemani jälkeen.

Oli ihana hetkeksi saada muuta ajateltavaa, ikään kuin sammuttaa jatkuva pohdinta. Tiedän ettei se koko kuvassa ollut hyvä juttu, sillä alkoholi lisää ahdistusta ja masentuneisuutta. Mutta tarvitsinkin vain hetkellisen paussin tästä kaikesta.

Olen puhunut paljon ihmisten kanssa. Hetki hetkeltä minuuteni vahvistuu, ikään kuin oikeasti opettelisin ääriviivojani uudelleen. Opettelen, mitkä ajatukset olivatkaan omiani, mitkä toisen. Mitä itse ajattelenkaan itsestäni, ja millaisena itseni näen - jos saan täysin unohtaa toisen kommentit ja loukkaukset.

Kävin toisen kerran terapiassa, kuulin häneltä juuri sellaisia kommentteja kuin tarvitsinkin kuulla. Sain entistä enemmän vahvistusta omille ajatuksilleni.

Näen koko ajan selvemmin, mitä kaikkea minulle tehtiin ja miten lukuisilla tavoilla menin rikki. Onnekseni siedin vain vuoden, enkä yhtään enempää. Rajojen vetämisessä kesti liian kauan, mutta lopulta silti osasin tehdä sen. Ehken olekaan ihan toivoton tapaus, vaikka viime viikkoina onkin ajoittain siltä tuntunut.

Olen koettanut tehdä kodista enemmän itseni näköistä paikkaa. Nyt kun vihdoin minulla on taas koti; paikka, jossa olen turvassa, ja jossa voin rauhoittua ja levätä.

Toivun ja paranen, ja lopulta näen tämänkin ajanjakson vain tarpeellisena oppituntina. Selkeästi tarvitsin vielä tämän yhden kerran. Toivottavasti se riitti.

Maalle toipumaan.

Lähdin lapseni kanssa viime viikon tiistaina äitini luo Etelä-Pohjanmaalle.

Ajatuksena oli saada vähän etäisyyttä asioihin, ja viettää aikaa poissa kotoa, sillä koti on täynnä muistoja, huonoja fiiliksiä ja toisen tavaroita. Olimme lauantaihin saakka äitini luona, ja vielä yhden yön lapseni isän mökillä. Tuntui hyvältä saada olla rauhassa, ilman vastuuta ja stressiä. Maaseutu voi näköjään tehdä hyvääkin, kun tietää, että sieltä pääsee myös pois.

Latasin tinderin, mutta en uskalla laittaa kenellekään tykkäystä. Kuka vain voi olla ilkeä, kuka vain voi olla kiusaaja ja kuka vain voi olla narsisti. Miten ikinä voisin tunnistaa mädät yksilöt hyvien seasta? En osaa. Enkä uskalla yrittää, ainakaan vielä pitkään aikaan. Epäilen kaikkien motiiveja, ja tekisi mieli eristää itseni muista, ihan täysin. Ainakaan parisuhdetta en halua vielä pitkään aikaan, jos koskaan enää.

Mietin myös, että en varmasti uskalla harrastaa seksiä enää kenenkään kanssa, sillä vuoden aikana kuulemani kommentit, vihjailut ja muihin vertailut eivät varmasti poistu mielestä kovin nopeasti. Siksi päätin ensimmäisen kerran kokeilla jonkun tutun kanssa, otin siis yhteyttä eksääni. (Ei moralisointia, luulen tietäväni mitä teen.) Koen, että sen myötä ajatukset selkiytyivät hiukan.

Pikkuhiljaa menen eteenpäin. Jokaisen teiltä saadun ihanan ja kannustavan viestin avulla otan aina pari juoksuaskeltakin. Tuntuu myös hyvältä jakaa omia tekstejäni. Oma olo paranee, kun saan teiltä vahvistusta tunteilleni ja sille, etteivät minulle tehdyt ja sanotut asiat ole olleet millään lailla hyväksyttäviä - vaikka musta saatiinkin selitettyä minulle aina valkoiseksi. Tai ainakin hyvin haaleaksi harmaaksi.

Erosta on pian kolme viikkoa. Uskoisin, että tulen toipumaan tästä kaikesta vielä. Mutta aikaa siihen varmasti menee. Uskallanko enää koskaan luottaa kehenkään, sitä en vielä tiedä. Uskallanko luottaa edes itseeni? En tiedä.

Olen ollut sokea.

Olen pitkään elänyt jatkuvan syyllistämisen, haukkujen ja alentamisen kohteena. Huomasin sen kyllä, ja aika ajoin olinkin lopettamassa suhteen, mutta jostain syystä suostuin aina kuitenkin jäämään.

On silti hälyttävää, etten jämäkämmin puuttunut huonoon kohteluun ja epäjohdonmukaisuuteen. Olen kuitenkin sen verran siisti tapaus, että on aika tylsää, jos joudun jatkuvasti kotona kuulemaan väitteitä ja vihjailuja muusta.

On käsittämätöntä, miten helposti uskon mitä tahansa tarinoita - olivat ne miten epäloogisia, epäuskottavia tai epätosia tahansa. Hyväuskoisuuteni saa minut aina uudestaan hiljentämään äänen, joka päässäni huomauttelee, ettei tämä ole millään lailla ok tai hyväksyttävää. Keksin mielummin minkä tahansa muun selityksen asioille.

Olen puhunut siitä, miten en etsi täydellisyyttä, vaan jotain aitoa. Olen valmis joustamaan, ymmärtämään ja auttamaan toisen vikojen ja ongelmien kanssa. Mutta suhde on mahdoton, jos ei ole aikomustakaan korjata tai kehittää vikojaan ja virheitään - vaan pitää ne piilossa muilta, myös minulta.

Tässä oli jo niin hyvin rakennettuja ja viimeisen päälle hiottuja kulisseja ja kuoria, etten typeryyttäni tai naiiviuttani nähnyt niiden läpi heti. Tai ehkei niiden läpi olisi edes voinut heti nähdä, kun tarkoituksena tuntuukin olevan ensin hurmata ja siten saada jäämään koukkuun - ja vasta sitten näyttää todelliset kasvonsa.

Jos universumi heittää vielä seuraavan manipuloivan huijarin elämääni - ja lähden hänen mukaansa - minun täytyy varmaan jäädä sille tielle. Ehkä se on sitten minun kohtaloni, jos en vielä tästäkään oppinut tarpeeksi.

Hävettää.

Hävettää viimeisen vuoden aikana kirjoittamani tekstit. Hävettää se, miten etsin mitä tahansa muita syitä pahalle ololleni kuin sen, joka oikeasti oli - mutta en halunnut sen olevan - totta. Hävettää sinisilmäisyyteni, naiiviuteni ja hyväuskoisuuteni.

Hävettää mitä kaikkea olen suostunut tekemään ja sanomaan pitääkseni rauhan maassa. Hävettää miten helposti sivuutin itseni yrittäessäni miellyttää toista ja täyttää mahdotonta tehtävää ja roolia.

Hävettää yhteiskuvat, rakkaudentunnustukset ja tekohymyt. Hävettää miten tottumuksesta verhosin pahat mielet ja riidat tekaistuun onnellisuuteen ja vaaleanpunaiseen unelmaan.

Hävettää miten helposti valehtelen itselleni. Hävettää miten helposti uskon omia valheitani. Hävettää miten helposti uskon mitä tahansa miehen suusta.

Hävettää miten helposti luotan, vaikka toinen antaisi tuhat ja yksi syytä olla luottamatta. Hävettää rakkaustarina, jonka kirjoitan päässäni ja josta sitten pidän kynsin hampain kiinni - vaikka todellisuus olisi jotain ihan muuta.

Hävettää.

Toipuminen.

Huomaan, että mieli alkaa pikkuhiljaa toipumaan.

Uskallan hiljalleen luottaa tähän rauhalliseen oloon ja turvalliseen ympäristöön, luottaa siihen, ettei tarvitse olla jatkuvasti varuillaan.

Kotona on helppo hengittää. Saan maata jos haluan, saan selata somea, saan kirjoittaa, maalata, piirtää - saan tehdä mitä vain. Ilman syyllisyyttä ja pahaa mieltä.

Olen ollut jatkuvassa hälytys- ja stressitilassa jo pitkään. Nyt se alkaa pikkuhiljaa helpottaa, koetan antaa itselleni aikaa toipua.

Olen äärimmäisen ylpeä ja kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin vihdoin vetää omat rajani, ja pitää kiinni niistä. Kauan siinä meni, mutta sitä on turha enää jossitella.

Vielä kaksi kuukautta sitten laitoin äitille viestiä, avasin vähän meidän kotielämää, ja kerroin etten tule ikinä pääsemään tästä pois. Taisin olla väärässä. Ehkä minä tosiaan selvisin.

Läheisriippuvuus.

Edellisessä tekstissä kirjoitin siitä, miten automaattisesti yksin ollessa tutkailen vastaantulijoita ja etsin sopivaa kumppania. Vaikka haluaisin olla yksin.

Tietynlaista läheisriippuvuutta kai se on, ja sitä, että yritän alitajuisesti täyttää tehtäviä ja vaatimuksia, joita jo lapsena sisäistin.

Lähden heti mukaan, jos tarjolla näyttäisi olevan polku, jolle lapsena jo ajattelin päätyväni. Polku kohti alttaria ja yhteistä tulevaisuutta miehen rinnalla. Polku, jota kuuluu kulkea.

Jostain syystä edelleen, kaikesta järkeilystä ja asioiden käsittelystä huolimatta kuvittelen jotenkin tarvitsevani muiden validaatiota ja hyväksyntää. Ikäänkuin olisin oikeasti olemassa vasta, kun mies kertoo minun olevan hyvä. Ikäänkuin olisin oikeasti hyvä ja oikeanlainen ja kelpaava vasta, kun mies haluaa minut kumppanikseen.

Nyt otan tämän ongelman tärkeimmäksi tehtäväkseni, ja ihan oikeasti yritän selvittää, miksi näin on. Miksi en pysty päästämään irti haaveesta, että eläisin miehen kanssa loppuelämäni onnellisena? Olenhan jo nähnyt, etten ole onnellinen suhteessa. Näenhän jostain syystä edelleen potentiaalisina kumppaneina vain heidät, jotka tarvitsevat vierelleen ressukan, kynnysmaton, jota kiusata ja jonka avulla pönkittää omaa egoaan. En tahdo enää siihen rooliin. Olen paljon mielummin yksin.

Ja ehkä vielä joskus olen niin ehjä, etten enää houkuttele moisia kiusaajia. Ehkä joskus vierelleni löytää hän, joka on juuri sitä mitä sanoo olevansa; kohtelee minua hyvin, puhuu kunnioittavasti, ja jakaa arvoni. Siihen saakka minun on varmasti parempi yksin.

Ensimmäinen viikonloppu eron jälkeen.

Viime viikonloppu oli aivan ihana. Tuli myös tarpeeseen pidemmät vapaat.

Lauantain vietin koko päivän kahden ystäväni seurassa. Monta kertaa päivän aikana havahduin siihen, miten minulla oli äärimmäisen helppo ja hyvä fiilis, pitkästä aikaa. Helppo hengittää ja sanoa ääneen kaikki mitä mieleen tulee. Ei tappelua, ei syyllistämistä, ei piilomerkityksien etsimistä, ei analysointia, sillä näiden ihmisten seurassa pystyn luottamaan siihen, että olen turvassa.

Monta kertaa päivän aikana havahduin siihen, miten toivoin, ettei tuo päivä päättyisi koskaan. Että saisin jäädä siihen hyväksyttyyn, ymmärrettyyn, nähtyyn ja kuultuun oloon; tunteeseen siitä, että olen oikeassa paikassa ja oikeassa seurassa.

Varovasti leikittelin ajatuksella, että ehkä tällaisia fiiliksiä olisi jatkossa tulossa enemmänkin. Ehkä tämä oli vasta esimakua siitä, millaisia tunteita saisin tuntea, ehkä tämä hyvä olo voisikin olla jatkuvaa.

Mutta saadakseni kaiken tuon, mistä salaa haaveilen, minun täytyy päästää irti siitä, mikä ei palvele minua tai mielenterveyttäni. Täytyy päästää irti kuvitelmasta, että kaikki paha voisi vielä muuttua hyväksi. Kuvitelmasta, että voisin rakkaudellani parantaa ja muuttaa ihmisiä.

Eilisiltaan saakka tuo kaikki on ajoittain tuntunut liian suurelta askeleelta - minusta ei vain ole siihen. Eilen illalla eräs ystäväni lähetti minulle linkkejä, joiden takaa paljastui täydellistä kuvailua viimeisestä vuodestani. Järkytyin, vaikka kai minun olisi pitänyt jo tietää minkä kanssa olen ollut tekemisissä.

Kerron kaikesta myöhemmin lisää. Juuri nyt keskityn kääntämään uuden sivun elämässä; vastaanottamaan kaiken hyvän, mitä minulle on tulossa. Keskityn parantamaan haavani, opettelemaan rajani uudelleen ja lopulta ehkä uskallan avata sydämeni uudestaan elämälle ja ihmisille. Kaikki eivät ole pahoja. Vielä löydän ihmisen, joka pääsee sisälle, eikä rikokaan kaikkea.

Siihen asti keskityn elämään, ja rakastamaan itseäni ja muita.

Paluu menneisyyteen.

 Kirjoitin joskus blogissa menneisyydestäni näin: ”Kaikki ihmiset, joita elämässäni vielä 2011 oli, jäi sinne. Koti jäi sinne. Elämänhalu jäi sinne. Minä jäin sinne.”

Olen kipuillut vuosien aikana paljon sitä, miten elämäni pysähtyi kuin seinään yli kymmenen vuotta sitten. Kaikki jähmettyi paikoilleen, mistään ei saanut otetta. Aika silti kulki eteenpäin, huolimatta siitä, etten ollut lainkaan valmis jatkamaan. Kriisiä seuraavat kaksi vuotta varmistivat, etten saa mitään pidettyä mukanani - ikään kuin aloitin ihan uuden elämän; kaikki hyvät jutut jäivät taakse, menneisyyden painolasti pysyi mukana. En muista noista parista vuodesta mitään.

Rakentaessani pikkuhiljaa itselleni uutta elämää, en ole osannut sisällyttää siihen vanhoja rakkaita ja tärkeitä asioita, eiväthän ne enää kuuluneet minulle. Jouduinhan ihan uudelle aikajanalle; lapsuuden ja nuoruuden jutut pysyivät muistoissani vain irrallisina asioina, eivät niinkään kokeminani tapahtumina. En ole päässyt tunnetasolla kiinni menneisyyteeni. Elänhän ihan eri elämää, eri ihmisenä.

Tänä viikonloppuna sain taas yhdestä kohdasta kurottua suurta kuilua kasaan. Sain elämääni takaisin ihmisen, joka oli lapsuudessa ja nuoruudessa hyvä ystäväni. Meillä on yhteisiä muistoja, yhteisiä tuttavia ja tapahtumia. Niistä puhuessamme menneet asiat alkoivat tuntumaan vähän enemmän todellisilta, vähän enemmän ihan omilta muistoiltani.

Minulla onkin ihan kokonainen elämä, kokonainen lapsuus ja nuoruus, eikä pelkästään yksittäisiä tilanteita - jotka nekin ovat tuntuneet vain vierailta ja kummallisilta, minusta irrallisilta asioilta.

Harmittaa kovasti, että menneisyyttäni peittää tumma varjo, joka estää näkemästä selvästi. Harmittaa kovasti, että elämäni on rikottu niin moneen osaan, että niitä on hankalaa löytää ja kasailla yhteen.

Oli ihana viikonloppu. Äärimmäisen tärkeä ja eheyttävä (ja hurja). Kiitos Beeda. 💞 Vaikea uskoa, että tässä on mennyt jo yli kymmenen vuotta.

Näen taas vähän selvemmin. Se tuntuu hyvältä. Elämä on kivaa. 😌 Ehkä huomenna taas itken ja ryven kurjuudessa ja itsesäälissä, mutta tänään en.

healing

Minun tekstit ovat viime aikoina keskittyneet lähinnä negatiivisiin asioihin. Asioihin, jotka ovat hidastaneet matkaani, sotkeneet suunnitelmiani ja elämääni, ja rikkoneet minua. (Minun teksteissä saattaa myös olla paljon päällekkäisyyksiä, ja toistoa.)

Totuushan silti on, että minun elämässä ja arjessa on hyvin vähän negatiivisuutta.

Menneisyys vaikuttaa tämänhetkiseen elämääni lähinnä paniikkihäiriön ja persoonallisuushäiriöiden muodossa, mutta muuten minun elämä on tosi ihanaa ja onnellista. 

Minun elämä on tällä hetkellä parempaa ja onnellisempaa kuin olen koskaan uskaltanut edes toivoa. Minun on helppo olla ja elää. Ennen ei ole näin ollut.

Pääni läpi tuulee mereltä sisämaahan päin

Se mitä jätit minuun, sitä suojelemaan jäin

Tänään aamulla mä pysähdyin liikennevaloihin

näin hengissä en koskaan ollut oo, sen huomasin

Tulee päivä jolloin kuolen, mut kaikki muut päivät

mä elän, niin että tuntuu

Suurin syy tähän muutokseen on varmasti ollut se, että aloin rakastaa itseäni. En tarvi enää muita puolustamaan minua ja mielipiteitäni, vaan voin itse tehdä sen. Vaikkei kukaan muu olisi minun puolella, minä olen. 

Aloin myös samalla rakastaa elämää. 

Ennen olen nähnyt edessä vain yhden polun, tai usein vain muurin ja umpikujan. 

Nyt tuntuu että tulevaisuudessa voin mennä minne suuntaan vain, tehdä mitä vain ja olla mitä vain. 

En edes tarvitse valmista polkua. 

Monia varmasti kiinnostaisi kuulla, miten sen käänteen ja muutoksen pystyy tekemään. Mitä tein, että sain muutettua täysin elämäni suunnan? Mitä tein, että aloin nähdä edessäpäin valoa, aloin uskoa itseeni? Mitä tein, että aloin rakastaa itseäni? 

En tiedä. 

Olen yli 8 vuotta käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti psykologeilla, mutta jos totta puhutaan, en edes tiedä mistä olen siellä keskustellut. 

Minulla ei ole mitään muistikuvaa psykologien ja psykiatrien kanssa käydyistä keskusteluista. 

Saattaa olla, että en vain ollut aiemmin valmis käsittelemään menneisyyttäni ja traumojani, ja siitä johtuen en ole päässyt niiden kanssa eteenpäin, tai saanut terapiasta juuri mitään irti. Toki olen myös ollut sitä mieltä, etten halua apua edes ottaa vastaan. Täytyy pärjätä yksin.

Tää maailma on pelottanut mua, on suru ollut peittona

Oon pitänyt sua kiinni minussa kuin kantapäissä varjona

Nyt tahdon aamuun asti tanssia ja syliin nukahtaa

Tahdon antaa sekä ottaa, tahdon vielä rakastaa

Tulee päivä jolloin kuolen, mut kaikki muut päivät

mä elän, niin että tuntuu

2019 keväällä tuli koulun takia burnout, olin saikulla koko kevään. Lisäksi siihen päälle ero, joka musersi minut täysin. 

Niin pohjalla ja rikki en ole ikinä aiemmin ollut. Kun saat pikkuhiljaa liimattua palasia taas kasaan, ja taas joku rikkoo sinut. Kerta kerralta sattuu enemmän. Tällä kertaa olin varma, ettei minusta enää ehjää saa. Olin myös varma, etten itsestäni ehjää edes halua. Olin valmis luovuttamaan.

2019 kesällä aloitin ihan tosissani terapian. Hyvän alun jälkeen kuitenkin psykologi vaihtui, ja vuosi 2020 meni opetellessa tuntemaan tämä uusi ihminen. Opetellessa luottamaan häneen, ja puhumaan rehellisesti kaikesta. 

Viime vuonna kesällä kävin myös isäni luona pitkästä aikaa. Isä ei ollut kotona kun käveleskelin lapsuudenkotini pihalla katsellen paikkoja, ja itkien. Tuo oli merkittävä vierailu. 

Silloin kirjoitin somessa, että takapakkia varmasti vielä tulee, mutta nyt on alkanut parantuminen. Että en tiedä miten tässä käy, mutta tunnen, että tämä on nyt iso juttu. 

Ja se oli.

Viime vuonna myös näin joitakin sukulaisiani, kävin katsomassa vanhaa mummulaa, kävin kyläilemässä naapurin mummojen luona, ja vietin aikaa lapsuuden kotikaupungissa. Ja lopetin alkoholinkäytön.

En mitään takaisin saa, jäljelle jää unelmii

Rivitalon terassilla kaide, josta pitää kii

Mä nojaan siinä tuuleen, on jotain väistynyt

En enää menneeseen tuu palaamaan, sillä nyt

mä elän, niin että tuntuu

Kun mietin elämääni, tuntuu että se loppui 2011 kun tuli iso kriisi, vankeus, shokki, muutot, masennus. 

Ja se on nyt pikkuhiljaa alkanut taas, elämä. Viime vuonna. Yhdeksän vuoden tauon jälkeen. 

Kaikki ihmiset, joita elämässäni vielä 2011 oli, jäi sinne. Koti jäi sinne. Elämänhalu jäi sinne. Minä jäin sinne. 

Tässä välissä on kyllä tapahtunut paljon asioita. Olen alottanut ja lopettanut parisuhteita. Olen alottanut ja lopettanut kouluja. Olen synnyttänyt ihanan lapsen, ja sysännyt ison osan vastuusta oman äitini käsiin. Olen alottanut juttuja, ja tajunnut, että eihän minusta voi olla tähän. 

Olen alottanut ja lopettanut kaverisuhteita. Olen muuttanut kymmenen kertaa. Olen yrittänyt kaksi kertaa itsemurhaa. Olen kuluttanut isot määrät alkoholia. 

Olen ajelehtinut vailla päämäärää, ja samalla silti pysynyt täysin paikoillani. 

Olen ollut elossa, mutta en ole silti elänyt tässä hetkessä. Minun koko olemassaolo ja minäkuva on rakentunut sen varaan, millainen minun lapsuus on ollut. Tai paremminkin, minun koko olemassaolo ja minäkuva on rakentunut sen yhden syksyn varaan. Syksyn, joka oli totaalinen huippu ja päätepiste vuosia kestäneelle kurjuudelle. Syksyn, jonka olen antanut määritellä minut ja potentiaalini ja arvoni. 

Vaikka minussa on niin paljon muutakin. Minun elämässä on niin paljon muutakin. 

Nyt tehtävänäni on pikkuhiljaa parsia kokoon minun koko elämä. Liittää nykyhetki samalle janalle, samaan elämään, jota elin vielä 2011.

Tehtävänäni on ymmärtää, että 2011 putosin vaikeaan masennukseen, ja minun elämä pysähtyi. 

Ymmärtää, että mikään ei ole minun syytä. 

Ymmärtää, että olen edelleen se sama ihminen kuin silloin. Tämä on sama elämä, ja tämä jatkuu edelleen. Tämä ei päättynytkään siihen traumatisoivaan syksyyn, jota helvetiksikin voisi kutsua. 

Tehtävänäni on ymmärtää, että minulla on olemassa juuret. Minulla on nuoruus, lapsuus ja jopa vauva-aika. Minulla on peruskoulu, eskari ja kerho. Minulla on lapsuudenkoti, minulla on lapsuuden kotikaupunki, minulla on kouluaikaisia kavereita. Minulla on sukulaisia, tätejä, setiä, enoja ja serkkuja. 

Minulla on sisarusten kanssa leikit, riidat ja sovinnot. Minulla on laskettelu kodin lähellä olevassa pulkkamäessä. Minulla on leikkipuisto, kirjasto ja kirppis. Minulla on mummula, ja naapurin tutut mummot. Minulla on pikkusisarusten hoitaminen, siivouspäivät, leikkimökki ja omenapuu. Minulla on pyöräretket, koulun piha ja luistelukenttä. Minulla on lapsuus. 

Minulla on aivan liikaa järkyttäviä kokemuksia, mutta minulla on myös paljon hyvää. Minulla on lapsuus, eikä sitä voi mikään viedä minulta pois. Se on minun lapsuus, ja minun juuret. 

Kuvittele miten pahaa ja traumatisoivaa minun elämä on voinut olla, ja kerro se vielä sadalla. 

Ja minä olen elossa edelleen. Sitä on vaikea itsekään uskoa. 

Mä elän, niin että tuntuu

Mä elän, se mulle kuuluu

Joo mä elän, niin että sattuu

Mä elän, mun pelko poistuu

kun mä vaan elän

Tällä hetkellä mielessä päällimmäisenä on vain syvä ymmärrys itseäni kohtaan. 

Kaikelle, mikä erottaa minut muista ja voisi jollain tapaa tehdä minusta huonomman kuin muut, on olemassa looginen selitys. 

Kaikessa on syy ja seuraus. 

Ja mikä minä olen? Viaton uhri.

Se oli väärin, mutta saan jatkaa jo eteenpäin. 

Se oli väärin, mutta sen ei tarvitse määritellä koko loppuelämääni. 

Se oli väärin, mutta minä pääsen siitä vielä yli.

Minusta vihdoin tuntuu, että voin vielä joskus päästää irti kaikesta.

Kaikesta, mikä pidättelee minua. Kaikesta, mikä estää minua elämästä elämääni täysillä, mikä estää minua olemasta täysin oma itseni ja ottamasta koko potentiaaliani käyttöön.

Kaikesta, mikä estää minua haaveilemasta, ja tavoittelemasta unelmiani.

Kaikesta, mikä estää minua uskomasta itseeni.

Tekemistä on vielä paljon, mutta rakastan itseäni, ja rakastan minun elämää.

Uskon sen olevan hyvä pohja rakentaa ihan mitä vain. 

Daddy issues

Isi, näetkö, miten nopeasti juoksen? Huomaatko, miten näyttävästi sen teen, että huomaisit minut? 

Isi, näetkö, miten urheilullinen olen? Huomaatko, miten julkaisen siitä kuvia someen ja whatsappiin, että näkisit minut? 

Isi, katso, miten hyvä minä olen. Enkö olekin?

Isi, kuuletko, miten hauskat jutut minulla on? Huomaatko, miten hyviä mielipiteitä minulla on?

Huomaatko, miten paljon tiedän asioista? Huomaatko, miten tiedän myös puutöistä?

Näetkö, miten hyvä olen kuntosalilla? Näetkö, miten isot lihakset olen saanut? Näitkö, miten hyvin maalasin minun pöydän? Näitkö, miten reippaasti kävin lenkillä? Näitkö, miten hyvän tuloksen sain Mensan testistä? Näetkö, miten söpö lapsi minulla on? Kuuletko, miten fiksut jutut hänellä on?

Huomaatko, miten hyvä äiti olen? Kuuletko, miten ystävällisesti puhun lapselleni? Huomaatko, miten korotan ääntäni, että kuulisit sen? Jospa vaikka tajuaisit, että sinä et puhunut näin minulle. Jos tajuaisit, että näin sinun olisi pitänyt puhua. Että näinkin olisit voinut puhua. Tajuaisit, että lapsia kohdellaan näin.

Isi, huomaatko, miten reippaasti juoksen tässä sinun vierellä? Enkö olekin reipas? Enkö olekin hyvä? 

Tyttö tanssii, tyttö nauraa

mut ei isä katsele ollenkaan

Tyttö huitoo, tyttö laulaa

mut ei isä nosta katsettaan

Sitten paikalle juoksee minun oma lapsi itkien. "Äiti, miksi lähdit ilman minua juoksemaan?"

Tuo hetki pysäytti. Minä en ole enää lapsi, jonka täytyy vaatia ja anella isin huomiota. Minulla on uusi rooli elämässä, minun tehtävä on nyt olla mahdollisimman hyvä vanhempi omalle lapselleni.

Minun ei tarvitse jatkaa huonoja ja myrkyllisiä tapoja ja käytösmalleja enää eteenpäin, voin katkaista tämän kierteen. 

Pääsisinkö nyt irti lapsuuden roolista, johon olen jäänyt jumiin?

En aio enää jatkaa tätä. Minä hyväksyn ja huomioin itseni nyt, täysin. Vaikka sinä et sitä silloin tehnyt, en saanut sinulta sitä hyväksyntää ja huomiota, minkä olisin halunnut ja tarvinnut. Äidiltä sain, mutta olisin tarvinnut sen myös sinulta. Enkö kuulostakin vaativalta? Noh, lapset ovat joskus vaativia. Minä olin lapsi. 

Minä pärjään kyllä ilman sinun huomiota. Olen pärjännyt tähänkin asti. Ja anellessani huomiotasi ja arvostustasi, rikon omia rajojani. Minun ei tarvitse anella kenenkään huomiota. Jos en sitä saa ilman anelua, minä en sitä tarvitse.

Ja minä arvostan ja rakastan itseäni. Koska minä olen ihana, arvokas ja rakastettava, vaikka en saavuttaisi tai osaisi mitään. Olen ihana, arvokas ja rakastettava, koska olen minä.

Monesti minun tulee mietittyä että miksi olen mennyt näin rikki. Miksi minusta on kasvanut tällainen.

Koska minä olin lapsi. Voimaton ja avuton, kykenemätön tekemään asioille yhtään mitään. Mitä se auttoi, että tulin väliin? Ei mitään. Mitä se auttoi, että huusin? Ei mitään. Mitä olisin voinu tehdä? EN MITÄÄN.

Olin pakotettuna katsomaan näytelmää, jota yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua näkemään. Pakotettuna imemään kaikki sairaat käytösmallit, selviytymiskeinot, tunnelukot, traumat itseeni.

Olin pakotettuna olemaan tuomari, poliisi ja järjestyksenvalvoja. Haluan edelleen muistuttaa, minä olin lapsi. Lapsen ei pidä joutua tuollaiseen rooliin. Lapsen ei pidä nähdä väkivaltaa.

Mutta minun piti.

Ja nyt minun on pakko elää näiden asioiden kanssa.

Miksi sinä teit minut tänne, jos et ollut tarpeeksi vakaa ja tasapainoinen turvaamaan ensiaskeleitani?

Miksi sinä teit minut tänne, jos et ollut valmis ottamaan vastuuta minusta?

Miksi sinä teit minut tänne, jos et edes halunnu minua?

Sinun piti rakastaa minua, huolehtia minusta, turvata minun elämä, kantaa vastuu minusta.

Jätit kaiken minun tehtäväksi.

Vaikka sisarusparvessa olisi kaksikymmentä lasta, heistä jokaisella on tarve kokea olevansa ainutlaatuinen ja tärkeä. Heistä jokaisella on tarve saada huomiota, rakkautta, arvostusta ja hyväksyntää. Pelkkä hengissä pysyminen ei riitä. 

Kuului pamaus vaan, 

mä olen se lintu joka lensi ikkunaan

Putosin uudestaan

vaikka henkiin jäin, en säilynyt ennallaan

Lapsena ja nuorena häpesin tosi paljon sitä, mitä meillä kotona oli. Salailin, enkä myöntänyt, vaikka joku asiasta kysyi.

Nyt vasta viime aikoina oole alkanut miettimään, että miksiköhän? Eihän se minun häpeä ollut.

Miksen osannut ajatella, että vitsi miten nolo tuo raivopää on, antaa sitä häpeää sille, jolle se kuuluu?

Ehkä siksi, kun puolet minun geeneistä on sinulta. Minä olen 50% sinä, halusin sitä tai en. 

Kaiken jälkeen, voisin tiivistettynä sanoa näin:

Jos sinun vihanhallinta ja mielenterveys on tuota luokkaa, mielestäni sinun ei pidä hommata lapsia. Koska sehän on sanomattakin selvää, ettei sinulla ole rahkeita tarjota lapselle tarpeeksi tasapainoista ja turvallista elämää.

On hyvin todennäköistä, että omilla raivokohtauksillasi ja arvaamattomalla käytökselläsi aiheutat lapselle turvattomuutta, pelon tunteita, ahdistusta, ja luoja ties mitä muuta. Ja minun mielestä kenelläkään ei ole oikeutta sotkea toisen mieltä ja elämää noin. Ei ainakaan pienen viattoman lapsen mieltä ja elämää. Sinulla ei ole oikeutta rikkoa toista ihmistä. Sinulla ei ollut oikeutta rikkoa minua.

Siitä lähtien, kun olen jotain alkanut asioista tajuamaan, suurimman osan ajasta olen ajatellut haluavani kuolla. Viime vuosina olen tajunnut, että en haluaisi kuolla. Haluaisin, etten olisi koskaan syntynyt.

Nyt minulla tosin menee hyvin. Olen itse rakentanut itselleni hyvää itsetuntoa, ja hyvää elämää. Ja edelleen kaipaisin sinun huomaavan sen. Näetkö, miten pitkälle olen päässyt, ilman sinua?

Poissa kuvioista, poissa mielestä

Isä oot ollu poissa enemmän ku läsnä

Poissa arjesta, poissa sydämestä

ei siin oo mulle enää mitään ihmeellistä

Mut se ei paina mua liikaa

et muserra mun selkärankaa

Se, mikä sinä olet nykyään, sitä ihmistä minä rakastan, ja sille haluan pelkkää hyvää.

Se, mikä sinä olit ennen, sitä minä vihaan. Sille haluan pelkkää pahaa, sille janoan kostoa. Sen minä haluan vastuuseen teoistaan. Ja sitäkin minä rakastin.