Mitäs nyt?

Tunnen kyllä sen, että toipumiseen ja paranemiseen tulee menemään vielä jonkin aikaa. Tiedän, miten menneisyyttä ja traumoja käsitellään, ja miten niitä saadaan selvitettyä ja hoidettua.

Mutta… mitäs sitten? Mitäs sitten, kun olen päässyt yli suhteen ja eron aiheuttamista haavoista? Mitä sitten teen?

Olen aina elänyt tältä osin täysin saman kaavan mukaan. Olen aina pitänyt vierelläni vähintään yhden kiusaajan. Mitäs jos en päästäkään enää kiusaajia lähelleni? Mitäs jos minun ei tarvitsekaan enää käyttää energiaani ja resurssejani analysointiin, sovitteluun ja tilanteen tasalla pysymiseen? Mitä ihmettä teen kaikella vapaa-ajallani?

Ehkä voisin alkaa panostaa itseeni, täysillä ja kokonaan. Kehittää itseäni, hoitaa traumojani, tehdä asioita, joita rakastan; kirjoittaa, maalata ja tatuoida. Voisin kirjoittaa blogia, tehdä somea ja kirjoittaa kirjan.

Mutta se tuntuu jo ajatuksen tasolla väärältä. Itsekkäältä. Jättäisin jo lapsuudessa opitun roolin, ja alkaisin elää.

En ole koskaan tehnyt niin. En ole koskaan ajatellut, että voisin tehdä niin. En ole tiennyt, että minulla olisi lupa ja mahdollisuus valita itselleni jokin toinen rooli.

Olen luullut, että kohtaloni kirjoitettiin jo lapsena. Mitä jos kirjoittaisinkin sen uudestaan, omalla tavallani? Mitä jos tulevaisuuteni ei olisikaan väkivallan, vihan ja manipuloinnin värittämää, vaan saisin elää seesteistä ja turvallista elämää? Mitä jos minulla onkin oikeasti kaikki maailman lupa ja mahdollisuus tehdä niin?

Ehkä oma elämäni alkaa tästä.

Minun vuoroni.

Mietin mahdollisia tulevia suuntia, esimerkiksi että pitäisiköhän minun lähteä syksyllä opiskelemaan.

Kumppanini antoi miettimisen aihetta sanoessaan, että juuri nyt kannattaisi keskittyä itseensä, ja omaan - niin fyysiseen kuin henkiseen - paranemiseen.

Minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta keskittyä itseeni, omaan paranemiseeni ja hyvinvointiini. On ollut lasten lailla käyttäytyviä aikuisia, joita on pitänyt paapoa ja tasoittaa maata heidän jalkojensa alla. On ollut oma lapsi ja hänen hoitaminen ja kasvattaminen. On ollut traumoja, jotka ovat tehneet ihan arkipäiväisestä elämästä yhtä selviytymistä ja taistelua.

Olen pärjännyt, selviytynyt ja pysynyt hengissä. Juuri muuhun ei ole ollut resursseja.

Nyt, kun pääsin vihdoin pois metsän keskeltä sivistyksen pariin, jätin huonot ja haitalliset ihmissuhteet, olen aloittanut työt ja tuntuu, kuin koko elämä olisi auki edessäni, tulee helposti olo että pitäisi tehdä kaikki heti. Pitäisi vetää itsensä äärimmilleen, koska selviytyminen ja juuri ja juuri hengissä pysyminen - se on aina ollut se minun juttuni. Se tuntuu tutulta ja turvalliselta olotilalta. Sitä tunnetta haen edelleen.

On ihan hyvä neuvo keskittyä itseeni. Ottaa niin hitaasti kuin vain mahdollista. Hipoa rimaa kaikessa. Olla vähän laiska, kelvoton ja huono.

Mutta olla itselleni hyvä.

Ette ehkä tienneet, mutta nyt on minun vuoroni. On minun vuoroni saada osakseni lempeyttä ja rakkautta. Minun vuoroni saada turvallinen ympäristö ja mahdollisimman vähän, tai ei ollenkaan triggereitä elämääni. On minun vuoroni keskittyä itseeni, olla itsekäs, ja asettaa itseni etusijalle. On minun vuoroni parantua ja kokea lämpöä ja turvaa.

On minun vuoroni olla onnellinen.

Kirjoittaminen.

Tänään on ollut ihan äärimmäisen vaikeaa ilmaista itseäni sanoilla.

Vaikka yleensä pitkätkin tekstit luonnistuvat ilman mitään vaikeuksia tai hidasteita. Valmiit lauseet alkavat tipahdella mieleeni, ja sormeni näppäilevät ne puhelimen muistioon. Minun ei välttämättä edes tarvitse miettiä mitään - annan vain kehoni tehdä sen, mitä pitää.

Tänään asia on ollut täysin päinvastainen. En ole osannut tuottaa sujuvaa tekstiä, mutta en myöskään puhua; en muista sanoja, käytän synonyymeiksi kelpaamattomia kiertoilmaisuja, enkä ihan itsekään pysy perillä siitä, mitä halusin sanoa. Vaikka sanoisin loputtomasti lauseita, silti tuntuu, että puolet jää kertomatta.

Kerkesin jo pelätä, että tämä olisi uusi asetus - en enää osaisi kirjoittaa ja tuottaa tekstiä. Kammottava ajatus. Kirjoittaminen on kaikki, mitä minulla on. Kirjoittaminen on ollut ainoa keino ilmaista itseäni, ja saada ääneni kuuluviin. Ainoa keino kertoa minun tarinani ja totuuteni. Ainoa keino saada ihmiset kuuntelemaan minua.

Eräs tuttavani joskus kirjoitti näin: ”Mä en ajattele että kukaan ansaitsee mun ihania ajatuksia.” Samaistun tähän välillä ihan täysin. Tuntuu ajoittain väärältä ja epäreilulta kertoa fiksuja ja pitkälle mietittyjä, tarkasti hiottuja ajatuksiani kaikille, jotka haluavat niitä lukea.

Osa ymmärtää, osa ei. Osa alkaa matkimaan; kertomaan minun asioitani eteenpäin ominaan. Osa inhoaa, osa ihailee. Osa pitää hulluna. Osa saa vertaistukea.

Välillä tuntuu väärältä, että muut saavat minusta kaiken. Samalla, kun itse en ole kokenut saavani mitään - olen elänyt yksin, pärjännyt yksin ja lopulta opetellut kirjoittamaan ja kääntämään vastoinkäymiset voimakseni ja vahvuudekseni. Yksin.

Olen selvinnyt hirveistä asioista ja tilanteista, ja ammennan nyt niistä tarinoita ja oivalluksia. Mutta nämä eivät ole vain sanoja ja tarinoita. Nämä ovat minun elämääni.

P.S. Hankalaa on edelleen. 🤌🏼🤝🏼🖕🏼🤙🏼

Syklit.

Sanoin siitä, miten neljäs seitsemän vuoden sykli on nyt päättymässä.

Ensimmäiset seitsemän vuotta olin lapsi. Olin sosiaalinen ja esiintymishaluinen, sekä kiltti, empaattinen ja hassu. Pidin esiintymisestä ja huomion keskipisteenä olemisesta. Puhuin paljon, en arastellut muita ihmisiä tai uusia tilanteita.

Ikävuodet 7-14 olin hiljaa. Todistin väkivaltaa kotona, suhtauduin siihen ihan erilailla kuin muut lapset, mikä sai minut entistä vahvemmin ajattelemaan, että kukaan ei ole kuin minä. Kukaan ei ymmärrä, mitä täällä oikeasti tapahtuu. Tarkkailin tilanteita ja ihmisiä ulkopuolelta, osallistumatta itse mihinkään. Hoidin pikkusisaruksia sekä tuttavaperheiden lapsia. Hoidin koulutehtävät tunnollisesti, pyrin täydellisyyteen ja ruoskin itseäni virheistä. Vihasin epäoikeudenmukaisuutta ja epäreiluutta. Vihasin väkivaltaa.

Seuraava sykli, ikävuodet 14-21 olivat edelleen täynnä sekasortoa, väkivaltaa ja miesten valta-asemaa. Väkivalta silmieni edessä oli lähes päivittäistä. Masennuin, olin itsetuhoinen. Miehet sanelivat millainen olen ja saan olla. Miehet määräsivät kaikesta. Minua lyötiin, kiusattiin ja alistettiin. Löysin kaikkeen syyt itsestäni. Alistuin osaani, kuvittelin ansaitsevani kaiken pahan. Toivoin kuolevani. Olin hukassa.

Ikävuodet 21-28 vahvistuin ja löysin oman sisäisen voimani ja ääneni. Aloin tajuta, että syyt kaikkeen löytyivätkin itseni ulkopuolelta. Syy kiusaamiseen ei ollutkaan minussa, vaan kiusaajassa itsessään. Sain lapsen. Vaadin pahantekijöitä tilille ja vastuuseen teoistaan. Sain paniikkikohtauksia. Aloin rakastaa itseäni, ja pitää omia puoliani. Muut edelleen saivat kohdella minua huonosti, mutta tiesin, ettei vika löydy minusta. Aloin tunnistaa traumojani. Kehitin itseäni ihmisenä paremmaksi. Hoidin itseni terapian avulla pois pahimmasta kuopasta. Tajusin, etten ole hetero tai nainen. Valmistuin. Muutin uuteen kaupunkiin uusien ihmisten keskelle. Aloitin työt.

Ja nyt alkaa ihan uusi aika elämässä. Minua ei enää kohdella huonosti, olen liian arvokas kynnysmatoksi. Tiedoks vaan 💅🏼

Elämäni: 2023

Yhteinen arki on lähtenyt sujumaan hyvin.

Tunnen olevani kotona, vaikka paikalla on toinenkin aikuinen. Saan ja pystyn olla oma itseni.

Olen saanut käsiteltyä traumojani todella paljon, mutta olen silti ajoittain epävarma, pelokas, ja jatkuvasti varuillani. Mieheni joutuu nyt vastaamaan muiden tekemisistä.

En luota ihmisiin. Joudun jatkuvasti tarkkailemaan, ylitetäänkö rajojani. Sillä niin kyllä tapahtuu edelleen, jos en ole valppaana. Ylikuormitun lähes tyhjästä.

Tunnen vihaa miehiä kohtaan. Tunnen vihan lisäksi myös inhoa ja katkeruutta. Elämäni olisi voinut mennä paljon paremminkin. Olisin voinut saada paljon paremmat lähtökohdat, ellei lähelläni olleet ihmiset olisi vajavaisuuttaan, typeryyttään ja laiskuuttaan tehneet huonoja valintoja.

Se ei olisi vaatinut kuin yhden ihmisen havahtumisen ja hoitoon hakeutumisen. Traumoja ei olisi ollut pakko siirtää aina eteenpäin, sukupolvelta toiselle.

Olen ottanut välimatkaa haitallisista ihmissuhteista. Olen haalinut lähelleni minulle sopivia; ymmärtäväisiä, hyväksyviä, ja itsensä tuntevia ihmisiä. Olen keskittynyt löytämään omia juttujani, omia mielipiteitäni, arvojani ja mielenkiinnonkohteitani.

Pidän kiinni rajoistani ja suojelen itseäni ja tunteitani. En muiden mukana enää käännä selkää minulle.

Aloitin viime vuoden marraskuussa työkokeilun. Jatkan siellä edelleen. Saan töissä tehdä itselleni tärkeitä ja kivoja asioita; saan kuvata, kirjoittaa ja suunnitella. Saan tehdä somea. Olen hyvä siinä. Rakastan työtäni.

Menetin mielenkiinnon treenaamista kohtaan, mutta päätin kokeilla vaihtaa salia. Se auttoi.

Hain kouluun; jatkokoulutusta media-alalta. Toivottavasti pääsen sinne, ja varmasti pääsenkin - jos minun on tarkoitus päästä.

Olen syvästi onnellinen. Rakastan elämääni ja itseäni. Rakastan lastani. Rakastan uutta kotiani.

Elämäni: 2022

Helmikuussa 2022 tapasin uuden miehen, jonka kelkkaan hyppäsin samantien.

Jälkikäteen olen kauhistellut sitä, miten ”luulin olevani fiksumpi” - ja silti sinisilmäisesti uskoin miehen sanoja heti. Taas.

Aloitimme suhteen. Hän tuntui olevan ainoa kaltaiseni - ainoa toinen avaruusolio täällä ihmismeressä. Rehellisistä, suorista ja siten myös satuttavista ja inhottavista keskusteluista huolimatta rakastuin häneen.

Tipaton jatkui edelleen. Uusi mieheni ei myöskään juonut, mikä tuntui helpottavalta.

Valmistuin koulusta ensimmäisen kerran.

Sain ensimmäiset seksikokemukseni naisten kanssa. Tein havainnon, että naiset ovat yleisesti ottaen ihanampia, välittävämpiä ja lempeämpiä kuin miehet.

Vietin paljon aikaa Tampereella. Kesän olin joka toisen viikon siellä, joka toisen ”kotona”. Syksyllä muutin itsekin vihdoin Tampereelle. Sitä myötä psykologikäynnit valitettavasti loppuivat.

Halusin uskoa, että suhteemme onnistuisi - että molempien (tai varsinkin minun) traumoista huolimatta saisimme tämän toimimaan niin, ettei lopulta kumpaakaan enää sattuisi. Että kerrankin käsillä olisi terve, oikea suhde. Sellainen, jossa saan olla toisen kanssa samalla viivalla - enkä aina kilometrejä hänen alapuolellaan. Suhde, joka voisi ajan kuluessa kehittyä täydelliseksi ja molempien haaveita ja tarpeita palvelevaksi.

Haluan uskoa edelleen.

Lapsi alkoi esikoulun alkamisen myötä olla isällään vain joka toinen viikonloppu.

Tutustuin moneen ihanaan ihmiseen. Sain uusia ystäviä. Löysin kaltaisiani olentoja.

Olin ajoittain ihan ääriäni myöten täynnä vihaa ja raivoa. Minua on kohdeltu väärin, enkä todellakaan ansainnut tällaista elämää. Ei kukaan ansaitse.

Muutimme mieheni kanssa vuoden lopussa yhteiseen kotiin.

Vihdoin tunsin itseni lähestulkoon läpikotaisin, ja rakastin itseäni. En halunnut kuolla, tietenkään.

Elämäni: 2021

Keväällä 2021 aloin jo olla hyvin tietoinen itsestäni.

Kävin edelleen psykologilla; keskityin kokoajan intensiivisemmin paranemiseen ja traumojen selvittelyyn.

Kasvatin lastani; kokoajan paremmin ja rakastavammin. Keskityin siihen todella. Rakastin häntä, ihan äärimmäisen paljon.

Kävin edelleen koulua, rakastin sitäkin. Tein siellä videoprojektin omasta elämästäni. Nähtyään videon - jossa oli minimaalinen määrä väkivaltaviittauksia - lapsuuteni väkivaltainen hullu kehotti minua olemaan rehellinen. Edelleen ajatuskin naurattaa, sillä sitähän juuri olin. Vihdoin uskalsin alkaa olla.

Ajoin pääni kaljuksi, ja siten järkytin ihmisten maailmankuvaa. Sain kuulla paljon haukkuja ja ihmettelyä.

Lapsi alkoi olla viikon minulla ja toisen viikon isällään. Sain siis rutkasti enemmän vapaa-aikaa.

Vihasin kokoajan enemmän asuinpaikkakuntaani, ja siellä eläviä ihmisiä. Vihasin heitä, joita olin aiemmin kutsunut ystävikseni. Halusin päästä pois.

Kesän ajan minulla oli suhdeviritelmä uuden; rehellisen, mutta empatiakyvyttömän, ilkeän ja itsekkään ihmisen kanssa. Uskalsin lopettaa suhteen, ja siitä olen hyvin ylpeä.

Vanha on-off-suhteeni puhumattoman miehen kanssa alkoi vedellä viimeisiään. Viimeiset tapaamiset käytin siihen, että kerroin hänelle terapeutin tai luennoitsijan lailla, miten suhteemme oli mennyt, mitä siinä oli tapahtunut ja miten hän oli toiminut. Ja miten hänen olisi ehkä pitänyt toimia. Kerroin veikkauksiani siitä, millaista hänen lapsuutensa oli ollut - perustuen hänen toimintaansa tässä hetkessä. Ilmeisesti osuin kaikessa oikeaan.

Talvella tutustuin netissä ihanaan naiseen, jonka kanssa juttelin videoiden välityksellä joka päivä, kokoajan. Rakastin hänen lempeyttään ja viisauttaan. Rakastin sitä, miten kerrankin joku otti minun tunteeni huomioon. Kerrankin joku ymmärsi. Emme silti heti tavanneet, vaikka suunnittelimme sitäkin; tapaamisen aika tuli vasta seuraavana talvena.

Elämäni: 2020

Keväällä 2020 päätin lopettaa koulun, joka aiheutti jatkuvaa ahdistusta, epätoivoa ja toistuvia paniikkikohtauksia.

Vaihdoin toiselle alalle. Rakastin uutta koulua, ja uutta opettajaani. Aloin tehdä itselleni tatuointeja.

Lopetin juomisen, sain uuden psykologin, jolla aloinkin käydä entistä useammin; joka viikko. Pyysin persoonallisuustestejä, sillä tiesin, että minulla on epävakaa persoonallisuus. Ja niin testitkin näyttivät. Lisäksi löytyi estynyt ja depressiivinen persoonallisuus. Sain diagnoosin myös paniikkihäiriöstä. Pystyin allekirjoittamaan tuon kaiken, olinhan alkanut tutustua itseeni paremmin. Aloin hahmottaa mikä olen, ja mitä elämässäni oli käynyt - ja miksi.

Innostuin täysillä itseni kehittämisestä. Mietin jatkuvasti kaikkea, mitä elämässäni oli tapahtunut. Mietin, miksi elämässäni oli ollut niin huonoja ihmisiä. Miksi olin aina päätynyt uudelleen samaan, itseni kannalta huonoon tilanteeseen? Miksi en koskaan opi? Miksi kokoajan tuntuu pahalta? Olenko epäonnistunut, vääränlainen ja huono?

On-off-suhde jatkui edelleen. Välillä tapailin muita, kävin treffeillä ja yritin tutustua uusiin ihmisiin, kumppaniehdokkaisiin. Päädyin aina palaamaan takaisin hänen luokseen.

Kesällä tuttu mies uhkasi tappaa minut - kun en antanut hänen rauhassa pahoinpidellä läheistäni.

Alkoholittomuus jatkui. Se avasi silmiäni entisestään, ja auttoi näkemään asiat ja tapahtumakulun selvemmin.

Inhosin suhdettani, halusin päästä siitä irti. Näinhän itsekin, ettei se ollut minulle hyväksi; annoin toiselle kaiken, mitä hän sattuisi tarvitsemaan, itseni ja tunteideni kustannuksella.

Aloin kirjoittaa ajatuksiani auki instagramiin.

En halunnut enää kuolla. Paitsi välillä.

Elämäni: 2019

Kävin koulua, seurustelin, hoidin lasta.

Yritin olla mahdollisimman hyvä kaikessa, mieluiten täydellinen. Kuormituin kaikesta ihan liikaa, sain paniikkikohtauksia, ja uuvuin. Keväällä olin sairaslomalla kaksi kuukautta. Huhtikuussa mieheni jätti minut. Tyylilleen uskollisena sanomatta sanaakaan.

Sorruin taas alkoholiin. Kesällä pyysin neuvolasta päästä terapiaan - huolimatta siitä, että minut oli opetettu olemaan näyttämättä heikkoutta ja ottamatta apua vastaan. Sain aloittaa psykologikäynnit. En halunnut enää olla rikki; en halunnut enää miellyttää muita itseni ja mielenterveyteni kustannuksella.

Viikonloppuisin join, jos sain lapseni äidilleni hoitoon. Isällään hän ei kovin usein ollut, vaikka yritin vaatia sitä.

Leikkasin hiukseni lyhyemmäksi. Vaihtelin hiusväriä. Ihastuin ensimmäisen kerran naiseen.

Elin - yritin selviytyä ja tykätä elämästä. Aloin nähdä sen hieman valoisampana.

Syksyllä entinen poikaystäväni palasi takaisin elämääni. Olin onneni kukkuloilla; en siis olekaan ihan täydellisen sietämätön. Hän ei silti halunnut enää seurustella - tuskin itsekään oikeasti halusin. Tapailimme, tai pidimme yllä jonkinlaista on-off-suhdetta. Kaipasin rakkautta, sain seksiä. Päätin opetella tyytymään siihen.

Elämäni: 2018

Kevät 2018(kin) oli sekavaa aikaa.

Asuimme edelleen yhdessä. Hän jätti minut aina viikonlopun tullen, ja otti takaisin, kun lähti taas armeijaan. Riitelimme, joimme, olin hyvin sekaisin.

Eräänä viikonloppuna törmäsin mieheen, joka herätti kiinnostukseni. Ajan kuluessa ihastuin. Olin huhtikuussa pyytänyt edelliseltä avaimet pois, ja lopettanut suhteen.

Kerran baari-illan jälkeen eräs puolituttu jo aiemmin huonoja viboja aiheuttanut ”ihminen” pahoinpiteli minut. Syynä oli tämä mies - kyseinen hullu oli mustasukkainen hänestä. Tein rikosilmoituksen ja päädyimme oikeuteen. Olin yrittänyt ystävystyä naisten kanssa; he käänsivät selkänsä.

Vaihtelimme uuden miehen kanssa viestejä, ja näimme, jos satuimme samaan paikkaan tai samoihin bileisiin. Keskityin itseeni ja lapseeni. Välillä join viikonloppuisin.

Edellinen poikaystäväni halusi nähdä ja jutella, olihan suhteemme loppumisesta jo jonkin aikaa. Vietimme kivan päivän yhdessä. Illalla hän raiskasi minut - ”miehillä on tarpeet”, hän toisteli. Itkin ja tärisin. Hän kertoi, ettei ole raiskaaja.

Myöhemmin kesällä minut raiskattiin tuntemattoman miehen toimesta. Kielsin, anelin lopettamaan, mutta hän lopetti vasta, kun aloin itkemään. Vihasin itseäni, ja sitä, etten osannut lopettaa miesten miellyttämistä. Miksi en vaikka lyönyt? Miksi en huutanut, purrut tai potkaissut?

Siksi, ettei mies vain suutu tai loukkaannu. Sillä suuttunut ja loukkaantunut mies on vaarallinen, tiesinhän sen.

Ihastukseni kertoi, ettei ketään voi raiskata niin, ettei itse olisi edes vähän mukana. Joten meidän tapailumme loppuisi siihen. Pyytelin anteeksi, ja anelin häntä jäämään. Hän jäi. Emme tosin seurustelleet vielä.

Orastava suhteemme syveni, vaikkei hän puhunut mitään. Opettelin tulkitsemaan hänen ilmeitään ja eleitään. Osaanhan sen, opin jo lapsena.

Hän muutti luokseni, syksyllä lopetin juomisen ja aloitin koulun. Elimme kivaa elämää, miellytin ja mukauduin toisen tarpeisiin, mutta pidin hänestä. Vaistosin, että hän ei ole edellisten tavoin paha. Vaikka olikin etäinen ja ajoittain hyvin kylmä.

Olin silti hukassa ja sisälläni velloi loputon tyhjyys. Kaipasin keskustelua. Kaipasin puhetta. Kaipasin rakkautta.

Elämäni: 2017

Vuodenvaihteessa aloin kerätä rohkeutta päättää suhde. Eräänä iltana tulin ilmoittamatta äidiltäni kotiin, ja mieheni piilotteli entistä naistaan kellarissamme. En voinut uskoa, miten tyhmänä hän minua piti.

Mietin, että joko menemme pariterapiaan, tai muutan pois. Hän oli edelleen kylmä, etäinen valehtelija - sillä sellainen hän nyt vain sattui olemaan. Etsin asunnon itselleni ja lapselleni. Muutin.

Vietin aikaa ystävieni kanssa, meillä oli ihana neljän jengi.

Aloin tapailla lapseni isän kaveria. Näin sattumalta hänen puhelimestaan videon, joka oli kuvattu juhlissa, joiden aikana olin odottanut vauvan kanssa miestäni kotiin - miestä, joka videolla harrasti seksiä toisen naisen kanssa.

Vihasin kaikkia miehiä. Vihasin itseäni.

Kävin psykologilla ja sain lähetteen syömishäiriöpolille. Kuulin läheiseni puhuvan, että en ole tarpeeksi laiha ollakseni anorektikko. Peruin kaikki varatut ajat. En ole tarpeeksi siihenkään.

Tutun pariskunnan mies ehdotteli salasuhdetta. Kerroin kaikille. Tämän miehen puoliso ja kaikki ystäväni yhdessä päättivät uskoa minun valehtelevan.

Bileissä ja baareissa aloin pussailla naisten kanssa, sillä huomasin pitäväni heistä aidosti.

Aloitin uuden suhteen. Tämä mies halusi heti muuttaa yhteen. Kuulemma en rakasta häntä, ellen suostu. Suostuin.

Elimme näennäisesti ihanaa perhe-elämää. Olimme tasavertaisia kumppaneita, hoidimme lastani ja keskityimme arkisiin asioihin. Pikkuhiljaa silti tilanne alkoi taas muuttua. Huomasin, että mielipiteeni muuttuivat; ajattelin ja tunsin asioita, joista olin oikeasti ihan toista mieltä. Hän pääsi pääni sisään, ja sieltä käsin ohjasi minua. Lopputuloksena olin vain kotona, poistin somet ja keskityin vain häneen.

Olin silti saanut jo kokea ihan tarpeeksi inhottavia asioita, joten yritin vetää rajoja. En osannut. Olin hukassa ja sekaisin, join aina, kun pystyin - eli lähes joka viikonloppu. Kunnes hän käski minun lopettaa juomisen.

Olin kotona, hoidin lasta, kävin lenkillä - hänen kanssaan.

En tiennyt, oliko se kivaa vai ei. Halusinko tätä?

Joulukuun viimeisenä päivänä hän jätti minut viestillä - sillä hän oli menossa armeijaan, ja halusi viimeisen viikon pitää hauskaa. Selvä.

Elämäni: 2016

Keväällä 2016 muutimme isoon omakotitaloon.

Tästä tulee hyvä elämä. Opin vielä sietämään kurjaa oloa. Minun on pakko.

Halusin pitää kiinni tarinasta, jonka olin päässäni meille kirjoittanut - hänen avustuksellaan. Meille tulisi vielä hyvä elämä. Hän lupaili muutosta viikko toisensa jälkeen. Mutta joka perjantai korkki aukesi silti, oikein kunnolla. Harmitti. Keskityin luomaan suhdetta sisälläni kasvavaan uuteen ihmiseen. Keskityin sietämään kehossani tapahtuvia muutoksia. Olisin tarvinnut kumppania rinnalleni.

Yritin maastoutua makuuhuoneen sisustukseen, kun ilta toisensa jälkeen bileet alkoivat kodissamme - välillä monta kertaa viikossa. Aamulla siivosin lattioilta kaatuneita kaljoja. Hänen kuulemma täytyy juoda nyt, sillä vauvan syntymän jälkeen ei enää voisi. Vihasin elämääni. Toivoin, että synnytys alkaisi silloin, kun hän on humalassa, niin hän ei saisi tulla mukaan. Oppisipahan kerralla.

Toukokuisena perjantaiaamuna synnytys lopulta alkoi. Menimme yhdessä sairaalaan, ja synnytin maailman ihanimman pienen ihmisen. Tunsin hänet jo. Hän pelasti henkeni.

Menetin synnytyksessä paljon verta, ja menin siksi aika huonoon kuntoon. Tunsin imetyksestä inhoa, olisin halunnut jo oman kehoni takaisin. Kaipasin vapautta.

Aloin taas juoda harva se viikonloppu. Lapsen vein silloin äidilleni hoitoon. Humalassa avauduin huonosta suhteestani jokaiselle, joka jaksoi kuunnella.

Siedin selkeästi valheellisia tarinoita, keksittyjä selityksiä, tunnekylmyyttä, etäisyyttä, uskottomuutta. Vihasin suhdettamme. Vihasin itseäni.

Yritin silti pitää kulissit kasassa. Ihana elämä ja ihana perhe. Totta tosiaan.

Elämäni: 2015

Mustasukkaisuutta, manipulointia, syyllistämistä, haukkuja, huutoa, vihaa, väkivaltaa.

Sairas suhde jatkui edelleen. Yritin toistuvasti päästä pois; pyysin, vaadin, anelin. Ja aina uudelleen uskoin korulauseet ja suostuttelut, ja annoin hänen jäädä. Välillä meillä oli kivaakin, mutta yleisfiilis oli kurja. Hän oli saanut minut täysin koukkuunsa, enkä ollut pääsemässä siitä pois.

Hän poisti vessani ovesta lukon, jotten pääsisi viestittelemään muille miehille. Tutki whatsapista, kenen kaikkien miesten kanssa olen samaan aikaan paikalla (;miksi viestittelen heidän kanssaan?). Potki minut alas sängystä. Repi vaatteista. Kertoi tappavansa minut. Kertoi, ettei kukaan muu siedä minua, kuin hän. Kertoi, että perheeni vihaa minua - tai ainakin vihaisi, jos tietäisi, millainen olen. Haukkui, alisti, huusi, repi, piti kotona väkisin, otti puhelimen.

Vihasin elämääni. Halusin kuolla.

Eräänä tuiki tavallisena, väkivallan ja huudon täyteisenä iltana kyllästyin. Tiesin, etten tulisi pääsemään pois, ellen kuole. Nappasin puukon, vedin vasempaan ranteeseeni monta syvää viiltoa. Olin ennenkin viillellyt, mutta silloin se oli vain pahan olon purkamista tai huomion hakua. Nyt halusin kuolla, oikeasti.

Hän tuli viereeni, ja otti puukosta kiinni. Vedin vaistomaisesti takaisinpäin. Hänen sormeensa tuli viiltohaava.

Kuulemma puukotin häntä. Ja jos kertoisin poliisille tai edes äitilleni jotain, hän käyttäisi tätä asiaa minua vastaan. Kuulemma minä olisin se, joka joutuu vastuuseen. Minä olisin se, jota rangaistaan. Hän on uhri.

Lopulta päätin ottaa sen riskin; kerroin äitilleni kaiken. Totesin, että et varmasti enää halua olla kanssani tekemisissä, mutta tällaista elämäni on. En jaksa enää.

Pääsin suhteesta pois. Yksin en olisi päässyt.

…

Mutta valitettavasti olin jo luovuttanut elämän ja itseni suhteen. Päätin ensimmäistä kertaa kokeilla alkoholia, ajattelin juoda kesän ja kuolla syksyllä. Aloin suunnitella hautajaisiani. Tein tarkan suunnitelman siitä, mitä tapahtuu; syksyllä olisin poissa.

Olin humalassa kesän jokaisen viikonlopun, kuten lupasin. Ryyppäsin ja rellestin kuin viimeistä päivää. Millään ei ollut enää mitään väliä. Sama se on pitää hauskaa oikein kunnolla.

Yhtenä aamuna edellinen poikaystäväni tuli kylään, kuulemma juttelemaan. Hän huusi ja raivosi, ja levitti tavaroita; tyhjäsi kaapit lattioille ja repi lamput katosta.

Myöhemmin kesällä tapasin uuden miehen, josta tuli poikaystäväni. Ensimmäisen yhteisen yön jälkeen en enää halunnut kotiin yöksi. Lopulta muutimme virallisesti yhteen.

Syksyllä tein positiivisen raskaustestin. Oli pakko unohtaa suunniteltu kuolema.

Uusi poikaystävä avasi ihan uudenlaisen maailman. Tai ainakin sanoi tekevänsä niin. Kertoi, millaista elämästäni tulee hänen kanssaan; ihanaa, upeaa, täydellistä. Hän siis olisi se kauan odottamani elämäni rakkaus.

Paitsi että ei ollut. Hän olikin itsekäs ja kylmä. Etäinen. Hänellä oli vaikeuksia pitää kiinni lupauksistaan. Vaikeuksia puhua joka tilanteessa totta. Valkoisia ja kaikenvärisiä valheita lipsahteli puheeseen. Jouduin epäilemään hänen jokaista sanaansa. Halusin silti uskoa häntä. Halusin uskoa, että hän olisi se oikea. Hänen täytyi olla. Meillehän tulisi vauvakin.

Elämäni: 2014

Tammikuussa 2014 muutin toiselle paikkakunnalle, pois kotoa.

Tuntui, ettei kotona ollut enää minulle tilaa - en sopinut sinne, eikä minua ymmärretty. Jo lapsena ottamani rooli oli käynyt turhaksi; ei tarvittu enää kokopäiväistä erotuomaria ja suojelijaa.

Helmikuussa lopetin seurustelun; vaihdoin ikään kuin lennossa toiseen poikaystävään; sellaiseen, joka lupasi tarjota minulle kaiken, mitä ikinä kaipaisin. Uskoin häntä.

Mieli oli silti edelleen niin sekaisin ja rikki, että yritin itsemurhaa jo toista kertaa. Tällä kertaa en kertonut kenellekään, päätin lähteä yksin omassa kodissani. Ja kun tein siirron lähteäkseni, aloinkin pelkäämään. Enhän minä halua kuolla. Haluan vain, että minut nähdään ja minua autetaan. Että minut otetaan tosissaan. Soitin itselleni ambulanssin. Minulle tarjottiin taas apua, mutta ulkopuolelta tuleva apu oli edelleen päässäni niin demonisoitua, etten voinut sitä ottaa vastaan. Pärjäänhän yksinkin - tietenkin.

Uusi poikaystävä oli ensimmäiset kuukaudet ihana. Täydellinen, ajattelin. Antoi minulle tosiaankin kaiken, mitä osasin kaivata tai tarvita. Silti jokin oli vialla, tunsin, ettei kaikki ole kunnossa. Vaiheilin sen suhteen, teinkö sittenkin virheen valitessani hänet. Olisiko edellinen poikaystäväni ollut sittenkin parempi? Päätin silti jatkaa.

Pikkuhiljaa tunnelma suhteessa ja kotona muuttui. Mukaan tuli selkeää manipulointia ja syyllistämistä, mustasukkaisuutta ja vainoharhaisuutta. Hän uhkasi vuorotellen tappaa itsensä, minut tai meidät molemmat.

Pelkäsin. Mutta samalla uskoin, kun hän sepitti tarinoitaan minun olemattomista mahdollisuuksistani selviytyä elämässä ilman häntä. Joten en voinut lähteä. Tosin välillä sisuunnuin ja päätin pärjätä yksin, mutta silloin hän ei suostunut lähtemään. Hän oli päättänyt jäädä elämääni.

Syksyllä muutin uudelle paikkakunnalle ja aloitin koulun. Koulunkäynti oli äärimmäisen haastavaa. Yritin ystävystyä naisten kanssa, mutta lopulta aina löysin puukon selästäni.

Halusin päästä pois. Halusin kuolla.

Elämäni: 2013

Helmikuussa 2013 täytin 18 ja sain ajokortin.

Aloin kulkea keskustassa kavereiden perässä; kuskasin heitä, sillä halusin tuntea olevani yksi muista.

En tiedä nähtiinkö minua oikeasti kaverina, vai olinko toisille vain ilmainen kuski joka paikkaan. En ehkä haluakaan tietää.

Yritin kotona itsemurhaa. En oikeasti ehkä halunnut kuolla, halusin vain, että elämäni päättyisi. Halusin lakata olemasta. Tai että joku huomaisi minut ja pahan oloni. Kotona asia kuitattiin sillä, että tämä oli normaalia murrosikää ja teineilyä. En itse nähnyt asiaa niin.

Kesällä seurustelin erään pojan kanssa. Tai luulin seurustelevani - minulle hän vannoi rakkauttaan, muille taas haukkui minua selkäni takana; miten ei tietenkään olisi tällaisen ihmisen kanssa. Tuon kuultuani inhosin häntä. Ilmeisesti kaikki miehet ovat samanlaisia.

Syksyllä löysin uuden poikaystävän, hänen kanssaan puhuimme, miten meillä oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tottakai oli. Oikeastihan suhteeni ovat aina menneet niin, että jos joku mies haluaa kanssani seurustella, me alamme seurustelemaan. Huolimatta siitä, tunnenko itse mitään. Enhän minä voi miehen tahtoa uhmata. Tai pojankaan. Olenhan vain nuori tyttö.

Suhteemme oli kivaa, lapsellista yhdessäoloa. Vietimme aikaa myös hänen kavereidensa kanssa, omani hylkäsin, sillä he olivat poikia.

Elämä oli ihan kivaa. Tosin poikaystäväni aina välillä uhkasi tappaa itsensä; hypätä parvekkeelta alas. Koin sen johtuvan minusta, ja jos olisin parempi ja kivempi, niin ei kävisi. Tein parhaani.

Elämäni: 2012

Tammikuussa 2012 muutimme toiselle paikkakunnalle.

Tuttavaperheen äiti soitti minulle, ja käski huolehtia, että jokaiselle lapselle tulisi tärkeimmät mukaan. Ja äitille myös.

Yritimme kotiutua heidän luokseen. Helmikuussa täytin 17. Pian sen jälkeen muutimme omaan asuntoon. Aloin seurustella.

Ajattelin tuon perheen pelastaneen meidät. Jostain syystä en silti yhteen heistä pystynyt luottamaan, koin hänet vastenmielisenä ja feikkinä. Pian olinkin tilanteessa, jossa hän käytti väkivaltaa puolisoaan kohtaan, minun katsoessa vierestä. En ymmärtänyt, miten kukaan kehtaa tehdä niin - hän kuitenkin tiesi, mitä olimme joutuneet kokemaan.

Toinen taas esitti meidän pelastajaa; kuskasi minua ja äitiäni, piti näennäisesti huolta ja yritti nostaa ylös suosta … siihen saakka, kun aloimme näyttää jotain elonmerkkejä. Sitten meidät piti painaa taas alas. Hän yritti vaatia äitiäni valitsemaan hänet tai minut.

Sain kuulla, että poliisia kiinnostaisi saada lääkärin lausunto mieleni voinnista. Halusivat tietää, oliko minulle jäänyt traumoja menneestä. Tottakai oli. Haaveilin pääsystä psykologille, tiesin, että olin masentunut.

Sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta ja traumaperäisestä stressihäiriöstä. Elin sumussa. Minulla ei ole kovin paljoa muistikuvia tuosta ajasta. Jossain kohtaa erosin poikaystävästäni, joka oli kohdistanut vihaa ja mustasukkaisuutta minua kohtaan. Pelkäsin miehiä.

Söin lääkkeitä masennukseen. Luin lähes päivittäin netistä tappouhkauksia ja haukkuja - joita sain ilmeisesti siksi, että oli epäreilua, kun ”sain” olla kotona. Makasin useimmat päivät sängyssä. Halusin kuolla.

Tämä ”pelastajamme” tilaili äitini nimissä itselleen asioita, jättäen laskut äitini huoleksi. Välillä jouduimme lainaamaan häneltä rahaa, ja sitä oli kätevä käyttää aseena meitä vastaan, saaden meidät tanssimaan pillinsä tahtiin.

Hän käytti lukuisilla tavoilla hyväkseen meidän haavoittuvuutta; esim. antoi ”isällistä rakkautta”: siveli minua paidan alta.

Juuri ennen joulua hän laittoi meidät kiertämään kaupoissa palauttamassa lapsille ostamamme lahjat, jotta pystyisimme antamaan hänelle rahaa. Jalona ihmisenä kuskasi meitä kaupasta toiseen. Olimme hänen narrejaan.

Elämäni: 2011

Olen kertonut aiemmin useasti, miten väkivalta väritti lapsuuttani.

Väkivalta äitiäni kohtaan oli alkanut jo paljon ennen syntymääni. Ja jatkui tunnollisesti sen jälkeenkin, vuodesta toiseen - huipentuen lopulta tauottomaan piinaamiseen ja helvettiin; vuoden 2011 syksyyn.

Lopulta tekijä haettiin poliisien toimesta työpaikalta kesken ihan tavallisen työpäivän. Työpäivän, jonka jälkeen hän kuvitteli palaavansa taas tuttuun tapaan kotiin kiduttamaan heikompiaan. Normaalisti sota syttyi esimerkiksi siitä, jos ruoka ei ollut valmista, ikkunoiden kaihtimet olivat auki, kylässä oli (/käynyt) vieraita, tai kuun asento oli väärä tai hulluuden tähdet väärässä järjestyksessä. Tuona syksynä syytä tai tekosyytä kilahtamiselle ei enää tarvittu, raivo ja sota oli tauotonta.

Hänen silmistään paistoi hulluus. Kerran sanoin hänelle siitä, pyysin katsomaan peiliin, jotta hän näkisi sen itsekin. Ne olivat kuin tulessa, kiilsivät erikoisesti.

Hänet laitettiin telkien taakse. Samana päivänä äitini käskettiin muuttaa kymmenen alaikäisen lapsen kanssa pieneen rivitalokolmioon viiden kilometrin päähän keskustasta. Asuimme siellä kaksi viikkoa.

Nuo viikot tuntuivat loputtoman pitkiltä. Saimme vihdoin elää. Teimme veljien kanssa asioita, joita nuoret tekevät; olimme keskustassa, vietimme aikaa ulkona ja olimme vapaita. Samalla mielen päällä oli synkkä, läpinäkymätön, tukehduttava varjo. Itkin usein ikävää.

Kahden viikon jälkeen muutimme takaisin kotiimme. Tekijä pysyi vangittuna koko loppuvuoden. En muista tuosta ajasta muuta kuin sen, että suihku ei ollut käytössä, nimittäin remontti oli jäänyt kesken. Lämmitimme äitini kanssa pihasaunan usein. Olin onneton, ja rikottu pieniksi paloiksi. En ollut enää minä - tai olinko koskaan ollutkaan - olin pelkkä varjo. Halusin kuolla.

Minua muistuteltiin siitä, että minun täytyisi pitää nyt äitistä ja pikkusisaruksista huolta. Sitähän olin yrittänyt tehdä koko elämäni. Eikö joku voisi pitää huolta minusta?

Omakanta.

 Luin eilen omakantaa, ja näytin sieltä kumppanillenikin vanhoja merkintöjä.

Siellä on yhteenvetoa lapsuudesta, traumojen syitä, oireilua ja diagnooseja. Mielen valtasi ensimmäistä kertaa ihan aito empatia ja syvä ymmärrys itseäni kohtaan.

Olen kyllä puhunut täällä siitä, miten kurjaa elämäni on ollut ja miten ymmärrettävää on, etten ole päässyt elämässäni eteenpäin tai pysty vieläkään elämään ilman jatkuvia pelkotiloja ja paniikkia. Olen sanonut, etten olisi voinut toimia paremmin. Olenko silti koskaan itse uskonut tai todella tarkoittanut sitä?

Olenko missään vaiheessa oikeasti itse hyväksynyt itseäni ja elämääni; antanut anteeksi ja ymmärtänyt, ettei minussa itsessäni ole ollut vikaa - en olisi voinut toimia kovin paljoa paremmin? Olenko missään vaiheessa oikeasti ollut sitä mieltä, ettei minulla ole syytä hävetä yhtään mitään?

On naurettavaa, ettei elämäni kriiseihin ja traumatisoiviin tapahtumiin ja tapahtumaketjuihin ole puututtu niiden vaatimalla voimakkuudella. On naurettavaa, että minun on oletettu selviävän yksin, ja jatkavan elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Naurettavaa, miten paljon kaikkea on vähätelty. Miten syyllistä kaikkeen on etsitty minusta ja piirteistäni.

On naurettavaa, ettei oikeita syyllisiä ole otettu valokeilaan, vaadittu vastuuseen ja korvauksiin.

On naurettavaa, että minut on jätetty yksin.

Ja kaiken jälkeen vielä kehdattu ihmetellä miksen ole normaali, toimi normaalisti, pysty normaaliin elämään tai luota ihmisiin. Miksen jaksa elää, miksi näen maailman huonona ja viallisena paikkana ja ihmiset vaarallisina eläiminä?

Miksiköhän.

Elämässäni on menossa keskikokoinen kriisi.

(Ei syytä huoleen tosin, minulla on kaksi jalkaa joilla osaan nykyään seistä kovassakin tuulessa.)

Toivoisin jokaisen tilanteeseen jollain tapaa osaa ottavan muistavan, että toisen elämään ja ihmissuhteisiin muiden kanssa ei koskaan näe sisälle. Ulkopuolelta ei voi tietää, miten ihmisten keskinäinen dynamiikka toimii, millaisia asetelmia ihmissuhteista löytyy ja millaista kielenkäyttöä harjoitetaan.

Yksi ja sama ihminen voi sinulle näyttäytyä tietynlaisena - vaikkapa ujona, tai hurmaavana - ja olla toisen ihmisen kanssa jotain ihan muuta.

Kaikki katsovat toisten tekemisiä omien epävarmuuksiensa ja haavojensa ja pelkojensa kautta.

Siksi, kun selitän elämäni tilanteita ja hetkiä auki, pitää muistaa, että katson tilanteita omasta näkökulmastani; omien haavojeni kautta. Pyrin toki näkemään kokonaisuuden, myöskin toisten ihmisten puolen, totuuden, ja samalla joka käänteessä myös kyseenalaistamaan oman kokemukseni ja omat tunteeni, silti parhaimmassakin tapauksessa tarinani jää joiltain osin vajaaksi ja värittyy omien kokemusteni kautta.

Siksi on vaarallista ja aina osittain valheellista uskoa kenenkään - esimerkiksi minun - tarinaani totuutena. Pyrin - ja toivottavasti kaikki muutkin fiksut ihmiset pyrkivät - totuuteen; näkemään ja kertomaan tarinat kokonaisina, silti harvoissa tilanteissa siihen kukaan täydellisesti pystyy.

Tarinani eivät välttämättä aina ole täydellisen kuvaavia totuuksia tapahtumista, ne ovat minun näkemykseni ja kokemukseni asioista. Värittyneet minun peloilla, epävarmuuksilla ja uskomuksilla.

Ja saman voi soveltaa jokaiseen teistä.

Isä.

Minulle on useasti puhuessani esimerkiksi isäni teoista sanottu, että oli hänessä varmasti jotain hyvääkin. Eihän kukaan voi olla läpeensä paha. Olen samaa mieltä.

Hän varmasti soi joskus kauniin katseen tai kannustavan sanan minulle. Aivan varmasti ajatteli minusta joskus hyvää, ja toivoi onnea elämääni. Joinakin iltoina kaksin ollessamme hän kehui koulumenestystäni, tai onnistumisia urheilukilpailuissa.

En ole missään vaiheessa unohtanut niitä. Niitä vain ei tarvitse sen kummemmin käsitellä, joten harvemmin niistä puhun. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö ne olisi olleet tärkeitä pieniä hetkiä pienen lapsen - minun - elämässä. Ne olivat pieniä valonpilkahduksia, jotka korjasivat vähän kaikkea sitä pahaa, mitä hän teki. Mutta vain vähän. Ne olivat häviävän pieni laastari vuotavassa, märkivässä avohaavassa. Eivät siis mitenkään voisi olla merkittävässä roolissa, kun pohdin elämääni.

Hyviä hetkiä ja onnen ja turvallisuuden tunteita olisi pitänyt olla moninkertaisesti enemmän. Hyvää, kannustavaa, tasaista ja turvallista olisi pitänyt olla oikeastaan ihan koko ajan. Mutta puoletkin olisi riittänyt. Jos puolet ajasta ja tunneskaalasta olisi ollut positiivista, löytäisin paljon enemmän valoa lapsuusmuistoistani.

Puoletkin olisi ehkä riittänyt siihen, että pystyisin ripustautumaan hyviin hetkiin ja löytäisin jotain järkeä ja logiikkaa hänen tekemisille. Puoletkin olisi riittänyt, että en jatkuvasti tuntisi pohjatonta häpeää ja syyllisyyttä kaikesta pahasta, mitä hän teki. Kun en voinut estää häntä.

Pienet onnen hetket ja lempeät sanat eivät millään pysty kumoamaan sitä kaikkea pahaa, joka vaatii tekijältään silmitöntä raivoa, raakuutta, välinpitämättömyyttä ja moraalin, empatian sekä rakkauden puutetta. Koulumenestyksen arvostus ei kumoa sitä, ettei hän arvostanut minua eikä äitiäni. Hymy joskus ja jouluna ei kumoa sitä, että hän pystyi kajoamaan nyrkillään äitiini, minun katsellessa vierestä. Mikään ei kumoa sitä.

Joten joo, ehkä hän joskus teki hyviäkin asioita. Mutta pahoja asioita hän on tehnyt monen ihmisen edestä. Kokonaispistemäärä on valovuosia miinuksen puolella.