Sukupuoli-identiteetti.

Tällä hetkellä tuntuu, että parhaiten minua ja sukupuoli-identiteettiäni kuvaava termi olisi genderfluid. En koe olevani ”välillä mies ja välillä nainen”, vaan joka hetki koen olevani jotain näiden ulkopuolelta; en kumpikaan.

Mutta pukeutumiseni ja tyylini muuttuu kausittain. Kuten olen ennenkin puhunut - ja kipuillut ja hämmästellyt - välillä koen omimmaksi tyylikseni esimerkiksi mekot ja tiukat, ihonmyötäiset vaatteet. Välillä taas en voisi villeimmissä kuvitelmissanikaan pukea sellaista päälleni, vaan omalta tuntuu löysät vaatteet, miestenosastolta ostetut housut ja isot paidat. Ja välillä taas jotain näiden väliltä.

On siis mahdotonta suunnitella etukäteen jonkun tietyn illan asua - enhän voi tietää, mitä vaatteita voin silloin pukea päälleni.

Kun ystäväni syntymäpäivät lähestyivät, olin jo pitkään tuntenut oloni kotoisimmaksi ”miesten” vaatteissa. Ostin siis etukäteen jo itselleni mustan kauluspaidan miestenosastolta. Huvittuneena mietin miten läppä olisi, jos identiteettini kerkeäisikin heilahtamaan toiseen asentoon ennen juhlia.

Ja niinhän siinä kävi. En voinut pukea päälleni kauluspaitaa, vaan koin se päällä oloni jotenkin pelleksi, ikään kuin yrittäisin larpata miestä - vaate ei siis lainkaan sopinut yhteen sen hetken mielentilan kanssa.

Tarvitsin siis toisenlaisen asun. Lopulta päädyin tähän kuvan asuun; kiiltävä paita tuntui tarpeeksi androgyyniltä, varsinkin, kun sen alle puki binderin häivyttämään tissit pois.

Nimittäin näiden ääripäiden (jotka ei oikeasti ole mitään ääripäitä, lol) välissä on yleensä aina androgyyni vaihe, näin olen oppinut.

En tiedä asiasta vielä kovinkaan paljoa, opettelen vasta itsekin keräämään tietoa kuulostelemalla omia ajatuksiani ja tuntemuksiani. Jännittävää.

Ja tämän tiedon valossa voitte varmaan aavistaa, miten epämiellyttävältä tuntui eräässä ihmissuhteessani kuulla erinäisiä kommentteja koskien ulkonäköäni tai tyyliäni.

Minua kehotettiin suunnitellessani ulkonäköä ja asujani pitämään mielessä, että kumppanini on heteromies, joka kiihottuu naisellisuudesta. Minun pitäisi siis piilottaa osia itsestäni näyttääkseni joka hetki hänen silmissään tarpeeksi naiselta.

Mikäli kyseessä olisi ollut jotenkin sokkona aloitettu suhde, hämmästyksen ja ehkä tuollaiset kommentitkin olisi voinut ymmärtää. Mutta hän tiesi, millainen olen ja miltä näytän, jo ryhtyessään suhteeseen kanssani. Siltä pohjalta moinen kommentointi oli ainoastaan vallankäyttöä, kontrollointia ja kiusaamista.

Sain myös kuulla valitusvirsiä siitä, miten hän on aina halunnut maskuliinisen naisen, mutta kaikki maskuliiniset naiset joita hän löytää, ovat väärällä tavalla maskuliinisia. Kun pitäisi olla vain sillä tavalla maskuliininen, että haluaa panna koko ajan. Teki mieli paljastaa, että ennen häntä halusinkin kyllä panna - koko ajan. Kiusaaminen ei vain kauheasti kiihota.

Ehkä tästälähin pysyttelen kaukana heteromiehistä - varsinkin heistä, joille heterous ja miehisyys ovat tärkeimmät palikat, joiden varaan koko hauras, pienimmästäkin tuulenvireestä musertuva rakennelma aka ego ja koko oleminen on rakennettu.

Ja varsinkin heistä, jotka tunteakseen itsensä tarpeeksi mieheksi, tarvitsevat rinnalleen vähän tai jopa huomattavasti alempiarvoisen, vähäpätöisemmän ja vaatimattomamman ihmisen - naisen. Tarvitsemaan heitä, katsomaan heitä ylöspäin, palvomaan ja ihailemaan. Ottamaan vastaan kaikki epälooginen syyttely ja vähättely, ja kaikesta kiusaamisesta huolimatta näkemään heidät täydellisinä, virheettöminä olentoina.

Tuo asetelma ei ole minua varten. Haluan tasavertaisuutta ja molemminpuolista kunnioitusta.

Ulkonäkö ja luonne.

Mieti, että näkisitkin somessani vain kuvani, ilman mitään tekstejä. Millaisena näkisit minut? Olisinko silmissäsi miellyttävämpi ja kiehtovampi, vai jotain muuta?

Voisin kuvitella, että monet näkisivät minut tasapainoisempana, ehkä kiehtovampana. Itse varmasti näkisin itseni tylsempänä ilman tekstejä. Ihan cool ja siistin näköinen, mutta tyhjä ja ontto.

Entä jos näkisit vain kaikki tekstini, et kuvia ollenkaan. Muuttuisiko käsityksesi minusta? Miten? Olisiko teksteihini helpompi samaistua, jos et näkisi, miltä näytän? Vai kenties vaikeampi?

Ehkä kuvittelisit minut tekstieni perusteella ihan eri näköiseksi? Olen useasti saanut kuulla siitä, että ulkonäköni on ristiriidassa pelkojeni ja paniikkini kanssa; kun ihmisten keskellä pelkään huomiota ja haluaisin vain olla yksi muista, on kuulemma outoa ja kummallista että näytän tältä.

Minulle on myös useasti sanottu, ettei minua uskalleta lähestyä ulkonäköni takia; näytän vihaiselta, pelottavalta tai ylimieliseltä. Vaikka oikeasti olen kaikkea muuta. Olen lempeä ja kiltti ja arvotan valitettavan usein itseni muiden alapuolelle, sekä saatan tilanteesta riippuen olla hyvinkin paniikissa, pelokas ja ahdistunut.

Toivoisin, että unohtaisitte minun ja kaikkien muiden kohdalla ulkonäön ja siitä aiheutuvat ennakko-oletukset. Kohtaisitte ihmisen ihmisenä, minut minuna, antaisitte minulle mahdollisuuden näyttää millainen olen. Ja samaa yritän parhaani mukaan toteuttaa teidän kaikkien kohdalla.

Hyvä kroppa, mutta ruma naama.

Näin minulle sanottiin vuonna 2014, 8 vuotta sitten. Muistan tarkalleen tilanteen, jossa olin, kun luin tämän viestin puhelimeni näytöltä (viestissä oli käytetty eri sanavalintoja, mutta jostain syystä en alkuperäistä viestiä kehtaa tänne kirjoittaa. Muistan sen sanasta sanaan). Sisäistin sen jo silloin totuudeksi, osaksi minuuttani, ja se ajoittain ohjaa ajatuksiani ja käytöstäni edelleen.

Ostin kesällä itselleni kommandopipon kuvausrekvisiitaksi. En niinkään siksi, että kommandopipo on siistin näkönen - vaikka onhan se sitäkin - vaan siksi, että saan ruman naamani pidettyä poissa kuvista. Ajattelin sen olevan hyvä keino käsitellä tätä asiaa, saada se pois päiväjärjestyksestä - ihan niinkuin tämä haitallinen ajatusmalli poistuisi sillä, että opin tottelemaan sitä ja elämään sen mukaan. Ihan niinkuin toimivampi keino ei olisi kohdata sitä suoraan, ottaa vaikka päivittäin kasvokuvia, ja opetella suhtautumaan niihin muutenkin kuin inholla.

Alkaa tietoisesti ajatella, että se ei ole totta; muistaa, että toisten mielipiteet eivät ole totuus minusta, vaan vain heidän näkemyksensä - he kohtaavat minut omista epävarmuuksistaan käsin. Pitää mielessä, ettei kauneus ole mikään tavoiteltava asia, eikä edes ole olemassa mitään absoluuttista määritelmää kauneudelle. Tehdä aktiivisesti töitä sen eteen, että miettisin kokoajan vähemmän ulkonäköä - jolla ei ole tärkeiden asioiden puitteissa mitään väliä.

Kehoni kanssa tulen ihan hyvin toimeen, onhan se lähes aina ollut muiden kommenteissa vähintään ihan hyvä - usein vielä paljon parempaa. Kasvojani sen sijaan on kommentoitu negatiivisesti milloin milläkin termeillä. Joka kerta kun näytän peilissä mielestäni nätiltä, hämmästyn aidosti; enhän minä olekaan ruma! Mitä ihmettä!

Sama efekti käy silloin, kun olen ihmisten joukossa; jos ei ole peilejä lähettyvillä, kuvittelen näyttäväni ihan todella rumalta ja epämuodostuneelta. Saatan keskittää kaiken huomioni ja energiani siihen, ja odotan vain, että pääsen tilanteesta pois. Vähän jopa hävettää, että toin ruman ulkomuotoni tänne muiden katseltavaksi. Poistun lopulta tilanteesta, kurkkaan itseäni peilistä, ja hämmästyn. Enhän minä olekaan ruma.

Olen koko aikuisikäni ajatellut kasvojeni olevan epämuodostuneet ja selkeästi epäsymmetriset; rumat. Jos joku on kehunut minua kauniiksi, olen usein ajatellut hänellä olevan jotain taka-ajatuksia; joku syyhän sille pitää olla, että valehtelee noin räikeästi.

Vasta kun olen alkanut pohtia ja käsitellä ulkonäön merkitystä ja koko kauneuden käsitettä, olen päässyt pikkuhiljaa vähän irti näistä ajatuksista. En ole ehkä alkanut nähdä itseäni kauniina, mutta olen sisäistänyt sen, ettei minun tarvitse olla kaunis. Kenenkään ei tarvitse. Mitä edes on kauneus? Mitä sillä tekee? Kuten olen ennenkin useasti todennut; ulkonäöllä ei oikeasti ole mitään väliä.

Lisähuomio (toistan taas itseäni); en pidä siitä, että minua vertaillaan muihin. Kehut, jotka sisältävät muiden, ”toisenlaisten naisten” lyttäämistä ja haukkumista, eivät ole kehuja. Ja sitten taas se, että minua verrataan muihin, kuin muut olisivat parempia ja kauniimpia, on itsessään jo ihan täyttä kiusaamista. Miksi tuollaista pitäisi sanoa kenellekään? Miksi minun pitäisi olla samanlainen tai erilainen kuin muut? Miksi tahallaan lisätä toiselle ulkonäköpaineita - joita meillä kaikilla varmasti on jo entuudestaan.

Jatkuva kauneuden tavoittelu aiheuttaa sen, että olemme - ja tulemme aina olemaan - tyytymättömiä itseemme ja ulkonäköömme. Se taas saa meidät syytämään rahaa kauneusleikkauksiin, meikkeihin, vaatteisiin ja erilaisiin dieetteihin. Ja se onkin tarkoituksena.

Ei pitäisi vaatia rohkeutta olla oma itsensä ja näyttää siltä, miltä haluaa - poikkesi se sitten muista miten paljon tahansa.

Keho.

Joskus puhuin täällä siitä, miten kuvittelin olevani täysin sinut itseni ja kehoni kanssa - ettei minulla olisi enää mitään pakotteita, esimerkiksi pakollista treenimäärää, tai puntarin lukemaa, jota en saisi ylittää - kunnes tajusin, että se olikin nimenomaan vain kuvitelmaa.

Ajattelin, että hyväksyn itselleni minkälaisen ulkomuodon vain; ettei minua enää kiinnostaisi hirveästi, miltä näytän tai miten monta makkaraa mahaan tulee istuessani. Todellisuudessahan kaikki olikin fine - kunhan pysyin itse kehittämieni rajojen sisäpuolella. Saan näyttää miltä vain - kunhan näytän juuri siltä, miltä kuuluu. Saan painaa miten paljon vain - kunhan painan alle 60 kg. Saan treenata miten vähän tai paljon vain - kunhan treenaan vähintään 4 kertaa viikossa.

Tämä kela nousee mieleeni aina uudelleen. Edelleen minulla on vääristyneitä pakotteita ja sääntöjä itselleni, mutta nykyään saan itseni siitä kiinni lähes joka kerta. Huomaan rajoittavani itseäni, ja pystyn siksi tekemään asialle jotain.

Tänään menin taas tuttuun tapaan salille, mutta tällä kertaa - ensimmäistä kertaa ikinä - tein tietoisen päätöksen siitä, että saan näyttää ihan miltä vain. Minun ei tarvitse miellyttää ketään. Minun ei tarvitse näyttää hyvältä. Minun ei tarvitse piilottaa itseäni. Vatsan turvotus saa näkyä, roikkuvat tissit saavat näkyä, minä saan näkyä.

Olen tottunut vetämään vatsaa sisään ja piilottamaan itseäni löysillä vaatteilla. Tottunut miettimään jatkuvasti miltä näytän muiden silmissä - eikai ketään vain inhota tai ärsytä ulkomuotoni? En kai näytä rumalta tai lihavalta? Olenko tarpeeksi nätti ja laiha ja lihaksikas? Onko tarpeeksi meikkiä, tarpeeksi hienot vaatteet? Tänään päätin unohtaa kaiken tuon.

En varmasti yrityksistä huolimatta ole miellyttänyt jokaista katsojaa, mutta jostain syystä sitä kohti piti aina pyrkiä. Nyt oli yllättävän helppoa olla ja treenata. Mutta tarvitsin selkeän, tietoisen päätöksen siitä, että saan näyttää miltä vain. Voi miten elämä olisikin helppoa, jos moinen ajatus olisi vallalla ilman muistuttelua ja päätöksiä.

Koska kyllähän minä saan näyttää miltä vain. Minun ei tarvitse näyttää hyvältä kenenkään silmissä.

Sama pätee myös sinuun. Jokaiseen meistä.

Ulkonäkö.

Olen koko elämäni yrittänyt miellyttää muita. Ja ihan tosissani - olen pyhittänyt kaiken energiani ja aikani sille. Olen yrittänyt olla juuri sellainen kuin muut haluavat. Joskus aiemmin puhuinkin siitä, miten olisi helpompi toteuttaa muiden toiveita, kun ne olisivat keskenään yhteneväisiä. Vaikeaa asiasta teki se, kun kaikilla oli eri näkemys ja mielipide - yhden mielestä minun kuuluisi olla mustatukkainen, toisen mielestä taas kalju. Kolmas ajatteli oman värin sopivan minulle parhaiten. 

Muiden mielipiteiden kuuntelemisen lisäksi olen yrittänyt sulautua joukkoon. Ja vaikka persoonani ja mielipiteideni puolesta se olisi vaikeaa, ulkonäöllä oli helppo huijata olevansa "kuin muut". Oli pitkää tukkaa ja hillittyä pukeutumista. Joukkoon sulautuminen oli siksikin luonnollinen ja helppo valinta, kun paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko vaati sitä, etten saisi herättää liikaa huomiota.

Jossain kohtaa olo ja elo vääränlaisen ulkomuodon kanssa kävi liian tukalaksi ja vaikeaksi. Oli inhottavaa, kun peilistä katsoi takaisin joku muu, kuin minä itse. Silloin päätin valita näyttää itseltäni, välittämättä siitä, mitä muut ovat mieltä. Ja muuthan toki olivat mieltä. Olen saanut kuulla aivan järkyttävän määrän kommentteja ulkonäöstäni. Kun näytän niin erilaiselta ja jännältä ja oudolta ja inhottavalta ja en yhtään naiselta.

”Näytät tosi provosoivalta.”

”Turha ihmetellä negatiivisia kommentteja, itsehän olet päättänyt näyttää tuolta.”

”Miksi näytät noin provosoivalta, jos et muka halua huomiota?”

”Mitä haet ulkonäölläsi?”

En kauheasti pidä kommenteista liittyen ulkonäkööni - positiiviset jutut ovat aina kivoja, mutta negatiivisia en ymmärrä. Vaikka näyttäisin mielestäsi ärsyttävältä tai tyhmältä tai rumalta, miksi se pitää sanoa minulle? Miksi minun ulkonäköni haittaa sinua niin paljon? Miten minun ulkonäkö vaikuttaa elämääsi?

Minä en näytä provosoivalta. Minä näytän miltä näytän, ja jostain syystä sinä provosoidut siitä. En myöskään hae ulkonäölläni mitään - vuosia yritin näyttää ”siltä miltä kuuluu”, kun en halunnut herättää huomiota tai selitellä valintojani. Lopulta oli pakko tehdä päätös siitä, kuuntelenko muita ihmisiä ja paniikkiani, vai alanko vihdoin näyttää itseltäni ja tehdä oloni mukavammaksi omassa kropassani. Minun kuuluu näyttää juuri tältä - ei siksi, että saisin huomiota tai sinä pitäisit näkemästäsi. Vaan siksi, että tämä on minä. Haluan näyttää juuri tällaiselta - itseltäni.

Jos joku minulle tärkeä ihminen kommentoi tai arvostelee ulkonäköäni, otan sen helposti itseeni ja loukkaannun.

En siksi, että en olisi sinut ulkonäköni kanssa, tai se olisi jotenkin arka paikka minulle. En siksi, että minulla olisi huono itsetunto. Vaan siksi, että haluaisin olla teille kaikille näkymätön. Haluaisin olla kaikkea muuta, kuin ulkokuoreni. Haluaisin teidän näkevän mikä minä olen, ja mitä minulla on tarjota tälle maailmalle. Haluaisin ainakin lähimpien ja tärkeimpien ihmisten huomaavan, mikä minä olen - ja keskittyvän vain siihen. Välittämättä ulkonäöstäni.

Minun ulkonäköni on vain minua varten - oma tapani ilmaista itseäni ja purkaa luovuuttani ja visioitani. Oma leikkikenttäni ja taulupohjani. Se ei ole teitä varten. Siksi en myöskään ymmärrä ajatusta siitä, että joku työ tai muu mahdollisuus jäisi saamatta esimerkiksi tatuointien takia.

Minä = minun ajatukset, mielipiteet ja näkemykset, tapani ajatella ja toimia. Tapani kohdella muita.
Minä ≠ miltä näytän, minkä kokoinen olen, millaiset hiukset minulla on tai ei ole.

Haaveilen maailmasta, jossa kaikki saisivat huoletta toteuttaa itseään ja näyttää täysin itseltään. Jossa kaikki saisivat elää sellaisessa kehossa, joka tuntuu omalta. Jossa ei tarvitsisi pelätä ulkopuolelta tulevaa painostusta ja kommentointia liittyen ulkonäköön. Sellaisessa maailmassa meidän kaikkien olisi helpompi elää. Myös sinun, joka sanot minua oksettavaksi tai vääränlaiseksi.

Nimittäin syy sille, että kommentoit ulkonäköäni negatiivisesti ei ole siinä, että näytän tältä. Syy on siinä, että kuvittelet tässä maailmassa olevan - joko sinulle on opetettu, tai olet itse kehittänyt itsellesi - sääntöjä ja rajoja, jotka määrittäisivät, miltä ihmisten kuuluisi näyttää. Tosiasiassahan sellaisia ei ole olemassa. Kaikki niin kutsutut säännöt ja rajat ovat jonkun keksimää, eivätkä mitään absoluuttisia totuuksia.

Mitä jos unohdettaisiin kaikki säännöt ja normit ja ihanteet, ja päätettäisiin kaikki näyttää miltä haluamme. Ilman rajoituksia. Ja antaisimme muidenkin näyttää miltä he haluavat. Koska - kuten sanottua - sääntöjä ei ole. Saat olla juuri sellainen kuin haluat. Ja minäkin saan.