(Luvassa tajunnanvirtaoksennusta ilman filtteriä.)
Tarvitsisin todella paljon yksinoloa ja rauhaa, mutta sitä ei luonnollisestikaan saa, kun asuu kahden ihmisen kanssa. Olen todella harvoin hetkeäkään yksin, mutta silloin kun olen, huomaan, miten vapauttavaa se on. Tunteet tulevat juuri sellaisina kuin ovat, saan ja voin tuntea ja näyttää ne, ja sitten ne poistuvat. Pystyn hengittämään.
Yhdessä ollessa mikään tunne ei tule selkeänä - kaikki on harmaata ahdistusmössöä, joka kasvaa ja kasvaa, kunnes en pysty enää olemaan, vaan romahdan täysin. Tunnen jatkuvasti ahdistusta, syyllisyyttä ja (itse)inhoa.
Yhdessä asuminen ei siis taida sopia minulle. En osaa tarkasti sanoa, mistä kaikesta se johtuu. (Tai osaan, mutten silti erinäisistä syistä tee niin.)
Mutta parisuhde eri osoitteissa ei myöskään sovi minulle. En pysty rauhoittumaan ja oikeasti elämään, kun kaikki on pelkkää aikataulua ja suunnitelmaa. Ajatuksen tasolla yhdessä asuminen olisi toimivin ratkaisu.
Mutta kun ei ole.
Voiko todella olla niin, että vaikka itse haluaisin parisuhteen, se ei silti sovi minulle? Jos taas olen sinkkuna ja yksin, kaipaan toista siihen vierelle. Kun on toinen vierellä, kaipaan rauhaa ja yksinoloa. Mikään ei sovi, ja mikään ei toimi. Toki asiaan varmasti suuresti vaikuttaa negatiiviset tunteet, joita toisen toiminta ja sanat minussa aiheuttavat, sekä alkusuhteen inhottavat asiat, joita en osaa (enkä ehkä haluakaan) unohtaa.
Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti