Millainen olen.

Haluaisin palavasti tietää, millainen olen.

Miten toimin, jos käytökseni ei ole jatkuvasti toisten vääryyteen ja pahuuteen reagointia, toisten miellyttämistä ja maan tasoittamista muiden jalkojen alla? Sillä sitähän elämäni on alusta asti ollut. En ole saanut tilaisuutta etsiä, millainen olen ja miten toimin, kun toimintani on pakon edessä ollut jatkuvasti vain toisen tekoihin ja sanoihin reagointia.

Olen automaattisesti aina altavastaajan roolissa, puolustamassa rajojani toisen hyökkäyksiltä ja sietämässä määrättömän määrän asioita. Millainen olisin, jos saisin elää tietynlaisessa tyhjiössä - saisin olla aktiivisena toimijana ilman itsepuolustusta?

Millainen ihminen todella olen? Olenko pohjimmiltani lempeä, rakastava ja kiltti ymmärtäjä, vai tämä hirviö, joka minusta on nyt tullut?

Tällä hetkellä olen täynnä vihaa, raivoa ja inhoa. Puolustan itseäni verisesti ja huudan paniikissa solvauksia. Olen yllättynyt siitä, että minusta löytyy tällaisia puolia. Että todella pystyn käyttäytymään näin.

Minut on ajettu nurkkaan, ja sieltä nurkasta käsin huudan ja taistelen ja yritän selviytyä.

En tiedä kumpaa minusta näkyy tällä hetkellä enemmän; hätääntynyttä itsensä puolustajaa, joka yrittää selviytyä kaikin keinoin, vai toisen käytöksen kopioivaa peiliä. Huudanko siksi, että pelkään, vai siksi, että minulle huudetaan? Vai kenties siksi, että olen pohjimmiltani isäni lapsi? Olenko minä todella tällainen?

Vihaan itseäni. Tai paremminkin, vihaan puolia, joita minusta nyt revitään pakon edessä esille. Vihaan sitä, että joudun puolustautumaan ja pelkäämään. Vihaan sitä, että joudun olemaan näin ääriäni myöten täynnä vihaa ja raivoa.

Mutta rakastan itseäni. Ja siksi en enää alistu, tyydy tai suostu sietämään. Ja siksi en suostu uskomaan, että tämä olisi aito minä. Tunnenhan sisimpäni.

Vai tunnenko?

Ahdistuksen syy.

Kerroin lauantaina Instagramin stooreissa, miten menin ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen yksin salille. Stooreista sai varmasti kuvan, että noin vain päätin mennä salille, ja menin. Ei ongelmaa.

Todellisuus on vähän toinen. Puhuin ystäväni kanssa videopuhelua, ja päätimme lähteä molemmat salille - eri paikoissa tosin. Puin treenivaatteet päälle, pakkasin tavarat, aivan kuten aina ennenkin - silloin, kun vielä treenasin lähes päivittäin yksin. Lopetimme puhelun.

Olin itsevarmana ja päättäväisenä tosiaan lähdössä bussilla salille. Kunnes puhelin soi - toinen elämäni ihminen soitti.

En osaa tarkalleen sanoa mitä tapahtui. Alkoi ahdistaa aivan vietävästi. Koko salille meno tuntui typerältä ja mahdottomalta vitsiltä. Mitä minä oikein kuvittelin itsestäni? Enhän minä yksin osaa enkä voi. Ei minusta ole tähän. Ei minusta ole mihinkään.

Puhelun edelleen ollessa päällä aloin itkeä, kävelin pysäkiltä takaisin kotiin, heitin tavarat lattialle ja kirosin mielessäni elämääni ja itseäni. Lopetin puhelun.

Käperryin sohvalle itkemään. Mutta enää ei tuntunutkaan olevan aihetta itkulle. Sillä… minähän haluan mennä salille? Ja pystyn siihen kyllä, miksipä en pystyisi.

Puin vaatteet takaisin päälle, keräsin tavarani ja astelin bussipysäkille varmana itsestäni. Hyppäsin bussiin, matkustin välipysäkille, vaihdoin bussia, ja menin salille. Ja tein treenin vailla pienintäkään epäilystä itseäni tai kykyjäni kohtaan.

Bussissa ollessani sama henkilö yritti soittaa taas. En vastannut.

Taidan aavistaa, mikä on kaiken ahdistukseni ja itsetunto-ongelmieni taustalla. (Ei ehkä kukaan yksittäinen ihminen, mutta tietyt tilanteet, ajatusmallit ja uskomukset.) Siitä lisää myöhemmin.

P.S. Kuten sanottua, alan äärimmäisen helposti uskomaan, etten pärjäisi yksin.

P.P.S. Pärjään yksin.

Synttärit.

Tänään minulla on synttärit - neljäs seitsemän vuoden sykli päättyy.

Tuntuu - on jo pitkään tuntunut - tosi vahvasti siltä, että olen syntymässä uudestaan; että muutun ihmisenä valtavasti ja loksautan suuren määrän palasia vihdoin paikoilleen.

Vaikka olen toki muuttunut ihan jatkuvasti viimeisen kolmen vuoden aikana. Kolme vuotta sitten päätin lopettaa autopilotilla kulkemisen, ja aloin aktiivisesti ja intensiivisesti työstämään traumojani ja etsiskelemään mielipiteitäni, arvojani, rajojani sekä todellista itseäni ja syvintä olemustani. Sitä olen tehnyt kiihtyvällä tahdilla ensin psykologin avustuksella, nyt viimeisen puoli vuotta ihan yksin. Tai toki olen saanut apuja ja näkökulmia myös ystäviltäni sekä kumppaniltani.

Kuten sanottua, tuntuu, että suuria muutoksia on tapahtumassa. Monet asiat ovat selkeästi tulleet päätökseensä; olen viime aikoina nähnyt toisaalta edessäni vain umpikujia, mutta tiedän niiden lopulta muuttuvan uusiksi, avattaviksi oviksi.

Tein viime viikolla päätöksen jättää selittelyn, asioiden selvittelyn, ja muiden huonon käytöksen liiallisen ymmärtämisen pois - tai ainakin vähemmälle. Päätin alkaa kuunnella itseäni joka hetki, päätin olla joustamatta ja venymättä äärimmäisyyksiin muiden yrittäessä polkea rajojani. Minun täytyy muuttua, jotta elämäni ja olotilani muuttuvat.

Eilen tuli tasan kuukausi siitä, kun aloin kirjoittaa ylös jokaisen itkuni ja niiden syyt. Itkin kuukauden aikana 73 kertaa. Minun täytyy muuttua.

Väsymys.

Puhuin aiemmin siitä, miten loputtoman väsynyt olen ollut.

Olen ollut ahdistunut, itkuinen ja yrittänyt miettiä, miten voisin muuttaa elämääni helpommaksi ja paremmaksi.

Pohdin kauan, pitäisikö tässä tilanteessa ottaa sairaslomaa töistä. En silti tehnyt niin, sillä kaikesta huolimatta edelleen jollain tapaa häpeän psyykkisiä ongelmia - häpeän väsymystä, ahdistusta ja paniikkia. Häpeän traumoja ja pelkoja.

Mutta lopulta soitin terveyskeskukseen. Kerroin, miten väsynyt ja loppu olen tähän kaikkeen, ja että muutamakin päivä rauhoittumista auttaisi alkuun. En saanut sairaslomaa, sain lääkäriajan kuukauden päähän. Fiksuimmat arvaa, ettei siitä välttämättä ole ihan kauheasti apua tämän hetken akuuttiin kriisiin.

Olen usein kipeä. Flunssaa, päänsärkyä, vatsakipuja, jopa kuumetta. Olen yleensäkin usein ollut kipeänä, mutta viimeisen vuoden ajan se on ollut lähes tauotonta.

Olen alkanut pohtia, voisiko henkisillä ja fyysisillä kivuilla ja vaivoilla olla jokin yhteys. Voiko tulla mahatauti tai flunssa tai kuumetta, jos on tarpeeksi pitkään psyykkisesti kovilla? Kyllä varmaan.

Kerroin töissä huonosta olostani. Kuten stooreissa kirjoitinkin, saan nyt olla joustavammin etätöissä - alan pitää joka viikko ainakin kaksi etäpäivää.

Etätöiden kautta saan aikaa olla yksin kotona. Itse työhän ei kuormita minua. Olen loppu parisuhteeni aiheuttamiin negatiivisiin fiiliksiin; pahaan mieleen, ahdistukseen ja ajoittaiseen epätoivoon. Olen loppu riitoihin, syyllistämiseen ja epäkunnioittavaan puheeseen. Olen loppu itseni kyseenalaistamiseen.

Mietit varmaan, miksen sitten eroa. Rehellisesti sanottuna samaa olen miettinyt itsekin. Sinisilmäinen, naiivi puoleni haluaisi edelleen uskoa muiden hyvyyteen. Vaikka saisin päivittäin todisteita siitä, ettei se kannata.

Keskityn nyt itseeni. Hoidan itseni ja mieleni kuntoon, kaikki muu on nyt toissijaista. Pikkuhiljaa.

Minä olen elämäni tärkein ihminen. Ja sinä olet elämäsi tärkein ihminen. Ehkä olisi jo korkea aika alkaa kohdella itseämme niin.

Hukkaan itseni 3.

Viime tekstissä totesin, että kaiken taustalla ja syynä on se, että hukkaan yhteyden itseeni ja sisimpääni.

Sekään ei kuitenkaan ole koko totuus.

Päässäni edelleen vaikuttavat - jo lapsena opitut - käsitykset parisuhteista ja naisen ja miehen roolista saavat minut tarkastelemaan suhdettani ja kumppanini toimintaa tietyltä suunnalta ja hakeutumaan jo entuudesta tuttuun uhrin rooliin. Sietämään satuttavia sanoja kertomatta ääneen, miltä oikeasti tuntuu.

Jo lapsena opitut käsitykset yksin pärjäämisen arvostettavuudesta saavat minut venyttämään rajojani ja käyttämään akkuni ja energiani miinukselle asti. Sietämään pahaa mieltä ja huonoa kohtelua, joten lopulta automaattisesti vihaan kumppaniani; hänhän ylittää rajojani jatkuvasti. Tietämättään, tosin.

Sukupuolinormit, parisuhdemallit ja tyttönä kasvatettuun ihmiseen kohdistuvat odotukset ja vaatimukset opin niin ikään jo lapsena. Ne aiheuttavat loputtomasti ahdistusta, minä kun en sovi rooleihin ja muotteihin, joihin pitäisi sopia. Nykyään tiedän, ettei pidä. Mutta kyseiset ajatukset ovat juurtuneet niin syvälle mieleen, että niitä on hankala poistaa sieltä, vaikka järjellä tietäisin ne vääriksi.

Tuntuu, että kumppanini imee kaiken hapen kotoa jatkuvalla kyselyllään. Se taas johtuu siitä, että meillä on täysin erilaiset kokemukset ja normit lapsuudesta; minua ei ole huomioitu, eikä minulta ole jatkuvasti kyselty vointia ja fiiliksiä. En ole tottunut siihen, että minua huomioidaan lähes tauotta. Nyt kun niin tapahtuu, se ahdistaa.

Kaikesta huolimatta kumppanini on kyllä syyllistynyt rajojeni ylittämiseen ajoittain tietoisestikin - tai ainakin se näyttäytyy minulle niin - mutta suurin syyllinen kaikkeen löytyy silti edelleen lapsuudestani.

Joskus ihmiset jaksoivat hokea minulle, ettei yksi ihminen voi toisen elämää pilata. Eipä niin.

Hukkaan itseni 2.

Kerroin viime tekstissä yksinolon tarpeestani - miten pitkään johtuneen ahdistuksen syy on siinä, etten ole ollut yhteydessä itseeni.

En silti tarkoita, että tämä kumoaisi edelliset tekstini; ettei parisuhteeni ja asumisjärjestelymme aiheuttaisi valtavasti ahdistusta. Ettei alkusuhteen ilkeät sanat ja niistä johtuva itseni kyseenalaistaminen ja lopulta inhoaminen vaikuttaisi minussa edelleen, aiheuttaen itkuisuutta ja pahaa mieltä. Ettei ahdistusmöykky itsessään aiheuttaisi erinäisiä lieveilmiöitä; itseinhoa, huonoa itsetuntoa ja itseni ja tunteideni sivuuttamista - itseni haukkumista ja kiusaamista.

Mutta kaikki nämä selittyvät itseni hukkaamisella. Jos en hukkaisi yhteyttä sisimpääni, en olisi minulle ilkeä - tai antaisi kenenkään muunkaan olla. En uskoisi ilkeitä sanoja, en kyseenalaistaisi itseäni ja arvoani muiden kehoittaessa minua tekemään niin.

En venyttäisi rajojani liiallisuuksiin, en käyttäisi akkujani loppuun, en yrittäisi vakuuttaa muita minun arvostani ja hyvyydestäni - sillä jos olen yhteydessä sisimpääni ja siten itsevarmasti sinut itseni kanssa, en edes olisi ihmisten kanssa, joille pitäisi vakuutella mitään; jotka oma-aloitteisesti eivät näkisi arvoani ja hyviä puoliani. En sietäisi huonoa kohtelua, minkäänlaista.

Jos en hukkaisi itseäni, pitäisin kiinni tarpeestani olla ajoittain yksin, tekisin vain asioita, joita haluan tehdä ja keskittyisin hyvinvointiini - tuntematta syyllisyyttä, jota minulle yritetään (itseni ja muiden toimesta) syöttää. Jos en hukkaisi itseäni, olisin onnellinen - tekisin kaikkeni sen eteen.

Joten siksi sanoin, että kaikkeen olikin syynä itseni hukkaaminen.

Vaikka joku kohtelisi minua väärin ja polkisi rajojani, taustalla olen silti minä, joka sallin hänen toimia niin.

Hukkaan itseni.

Viime aikoina olen taas huomannut, että olen hukannut itseni.

Ja sen olette varmasti huomanneet teksteistänikin. En saa mistään kunnolla otetta, olen ahdistunut ja itkuinen. Elämä tuntuu pyörivän kehää, ja olen umpikujassa. Pitäisi siis keksiä ulospääsy itse; tehdä jokin radikaali muutos elämässä.

Lähes poikkeuksetta näissä tilanteissa ulospääsy onkin lähempänä kuin arvaankaan; täytyy kääntää katse itseeni, sisimpääni. Muodostaa uudelleen jo kadotettu yhteys itseeni ja lapseen sisälläni.

Kuten olen sanonutkin, tarvitsen hyvin paljon yksinoloa ja omaa aikaa. Tarvitsen niitä, että saan ylläpidettyä yhteyttä itseeni.

Erakkogeeni, kuten meidän suvun yksinäisiä ihmisiä on tykätty kuvailla. Vai olisiko sittenkin kyseessä vain niin massiivinen epäluottamus ihmisiä kohtaan, että on pakko pitää kaikki turvallisen välimatkan päässä. Jo lapsena hukattu suora yhteys omaan itseen, että tarvii extrapaljon keskittymistä ja yksinoloa pitääkseen itsensä kasassa.

Yleensä ihmisillä se taitaa toimia ihan automaattisesti. Koko persoona ja oma minuus on niin yhteneväinen ja kasassa, ettei mitään yhteyksiä tarvitse muodostella ja aktiivisesti ylläpitää.

Minun koko persoona ja minuus on osina, irrallaan, jotkut hyvinkin kaukana toisistaan. Täytyy tosissaan keskittyä, että saan pidettyä kaiken kasassa. Ja usein elämä, arki ja monimutkaiset ihmissuhteet tulevat tielle. Siksi tarvitaan maadoittumishetkiä, aikaa vain itsensä ja jokaisen osan kanssa. Tilaa hengitellä ja etsiä osia. Tilaa kuunnella itseään.

Joko olen kiinni jossakin toisessa ihmisessä, tai olen kiinni itsessäni. Molempia en ilmeisesti saa.

Pidä kiinni itsestäsi. Älä anna osien ja äänesi hukkua elämän myrskyissä. Sinä olet elämäsi tärkein henkilö. 💕

Olen hyvin usein hyvin loppu.

Olen ennenkin useasti kertonut siitä, miten ylikuormitun todella vähästä, joskus ihan tyhjästä. Käytän kaiken vähäisen energiani ympäristön analysointiin ja hälytystilassa olemiseen, joten sitä ei jää tarpeeksi asioihin, joita ”kuuluisi” tehdä - arjen pyörittämiseen, äitiyteen, töihin ja parisuhteen ja kodin hoitamiseen.

Olen siis todella väsynyt. Itken myös usein. Kaksi viikkoa sitten aloin merkata ylös jokaisen itkuni, sekä itkun syyn (paneudutaan niihin tarkemmin joskus myöhemmin).

Kahden viikon - eli neljäntoista päivän - aikana olen itkenyt 31 kertaa. Neljänä päivänä en itkenyt kertaakaan. Pahimpana päivänä itkin 7 kertaa. Itkujen syitä olivat esimerkiksi parisuhde, väsymys tai ahdistus esimerkiksi ulkonäöstä tai sukupuolesta.

En ole jaksanut käydä salilla taas moneen viikkoon. Tänään ilmoitin kumppanilleni, että voisimme mennä salille. Sillä tänään oli ensimmäistä kertaa moneen viikkoon sellainen olo, että voisin jaksaa treenata.

Tajusin, että elän jatkuvasti äärirajoilla. Käytän kaiken energiani ihan loppuun, ahdistun ja itken. Päivästä toiseen samaa - vaikka tekemäni asiat olisivat kivoja ja mieli olisi hyvä, jos käytän kaiken energiani ja vähän ylikin, lopputuloksena on paha mieli ja uupumus.

Heti, kun olisi vähänkin ylimääräistä energiaa - tai paremminkin heti, kun en elä velaksi - etsin ja suunnittelen tapoja, joilla voisin tyhjätä akkuni miinukselle asti.

Voi kun osaisinkin jättää energiaa vähän säästöön. En käyttäisikään ihan kaikkea, vaan säästelisin ja jättäisin itselleni tilaa elää ja nauttia olostani. Ymmärtäisin, että traumat ja työt vaativat ison osansa, joten loppujen kanssa täytyy olla säästeliäs ja harkita tarkoin, ovatko tekemäni asiat uupumuksen ja jatkuvan pahan mielen arvoisia.

Ehkä en menekään tänään salille, ehkä menen vain kotiin ja teen asioita, jotka tuovat hyvän mielen ilman ylikuormitusta, ahdistusta ja sosiaalista ähkyä.

Sillä sali ei sitä enää minulle tuo. Ei ainakaan tässä hetkessä.

Hei minä - vuonna 2015.

Olet juuri kesän alussa tehnyt päätöksen elämäsi päättämisestä.

Olet liian hajalla ja hukassa mennäksesi töihin, tai käydäksesi kunnolla koulua. Pitkän pohdinnan tuloksena olet tajunnut, ettet toimettomana voi tässä kurjassa maailmassa elää - etkä muuhun vielä kykene. Päätit siis elää viimeisen kesäsi täysillä. Päätit lähteä ennen syksyä.

Maistoit hetki sitten ensimmäisen kerran alkoholia. Pidit siitä, ja päätit käyttää viimeisen kesäsi juhlien ja juoden. Koska mitäpä väliä millään enää on. Avaat tunnollisesti korkin joka perjantai. Ja suljet sen vasta sunnuntaiaamuna. Ymmärrän sinua täysin. Elämäsi on ollut pelkkää kurjuutta kurjuuden perään - epäonnistumisia, väkivaltaa, valehtelua, vihaa, pelkoa, toivottomuutta.

Viimeisin, todella huonoksi äitynyt parisuhteesi päättyi keväällä. Ja onneksi päättyi. Ehkä tosin liian myöhään - kerkesithän jo menettää toivosi ihmisten ja elämän suhteen. On ihan täysin ymmärrettävää, ettet näe mitään syytä jatkaa elämääsi. Et näe mitään syytä katsoa, mitä elämällä olisi annettavanaan.

Tietäisitpä, miten pitkälle tulet vielä pääsemään. Tuntisitpa, miten hyvää ja onnellista elämää saat seitsemän vuoden päästä elää. Jaksaisitpa uskoa ja luottaa itseesi ja elämään. Muihin ihmisiin saisit tosin uskoa ja luottaa vähän vähemmän - sinua tulee vielä sattumaan sinisilmäisyytesi. Aina uudestaan ja uudestaan, siihen asti, että ymmärrät miksi.

•

Sinä tulet saamaan lapsen. Tieto raskaudesta onkin ainoa syy sille, että unohdat hautajaisten suunnittelun ja päätät jatkaa elämääsi.

Kohtaat tulevissa parisuhteissasi kylmyyttä, epätoivoa, vihaa, väkivaltaa, alkoholismia, valehtelua, epäluottamusta, inhoa ja surua, ja lopulta silti aina löydät itsestäsi voiman jatkaa eteenpäin.

Pikkuhiljaa tunnistat rajojasi ja alat pitää niistä kiinni, vaadit parempaa kohtelua, et tyydy enää vanhoihin, epäreiluihin ja alistaviin asetelmiin. Päätät alkaa rakentaa ihan uusia.

Jatkuvan parisuhteissa kompastelun ja kaatuilun jälkeen alat tutustua itseesi paremmin. Miksi samat kuviot toistuvat yhä uudestaan? Miksi samanlaiset ihmiset löytävät vierellesi? Miksi samat ongelmat pysyvät taakkanasi?

Alat lopulta rakastaa itseäsi - ensimmäistä kertaa koskaan. Opettelet hyväksymään itsestäsi kaikki puolet. Pohdit menneisyyttäsi, ja peilaat sitä nykyhetkeen. Alat kirjoittaa ajatuksiasi ylös.

Aloitat koulun ja - usko pois - viet sen loppuun saakka. Valmistut. Kirjoitat koko ajan enemmän, alat käymään aktiivisesti kuntosalilla, alat tekemään tatuointeja itsellesi, vaihtelet hiustyyliä päätyen lopulta ajamaan itsellesi kaljun.

Löydät kaikki vastaukset ja ratkaisut itsestäsi. Et enää edes kaipaa vierellesi ketään - et tarvitse pelastajaa. Olet elossa.

Ja viimein löydät turvallisen kumppanin vierellesi. Käsittelet menneisyyttäsi ja traumojasi, tutustut seitsemän vuoden sykleihin. Ja edelleen on välillä vaikeita hetkiä ja ajatuksia. Välillä niinkin vaikeita, että tulevaisuus näyttää lähes mahdottomalta tässä maailmassa. Niinkin vaikeita, kuin sinulla on juuri nyt.

Eräänä yönä näet unta, jossa menet 7 vuotta ajassa taaksepäin tapaamaan nuorempaa itseäsi. Kerrot itsellesi, ettei ole mitään hätää. Olet elossa nyt, ja olet elossa seitsemän vuoden kuluttua.

Älä luovuta.

Vaikka tiedänhän minä, ettet luovuta. Tässähän minä olen. Ja sinä.

Väsyttää.

 Olen viime päivinä huomannut itsessäni masennuksen merkkejä.

Kyseessä saattaa olla jo tutuksi tullut syysmasennus (etuajassa), tai ihan vain muuton ja suurten muutosten ja pitkän stressi-ahdistus-jakson jälkeinen tila.

Jos hetkenkin mietin elämää kokonaisuutena, päälle vyöryy epätoivo, kyllästyminen ja tyhjyys. Vaikka välillä on hyviä juttuja; on ihania ihmisiä, hauskoja hetkiä ja kivaa tekemistä, elämä on edelleen minulle aivan käsittämättömän raskasta.

Pienimmätkin jutut ovat suuri ponnistus ja kovan työn ja tuskan takana. Joudun venyä äärimmilleni, että selviän sosiaalisista - tai yhtään mistään - tilanteista. Kaikki tässä maailmassa on minulle liian vaikeaa. En haluaisi elää tällaisessa maailmassa.

Äärimmilleni venymisestä johtuen vaikeat tilanteet eivät myöskään ajan kanssa helpota; tilanteissa en ole oma itseni, joten ne eivät laajenna mukavuusaluettani. Ne eivät kartuta kokemusta, nimittäin tilanteissa ei ole minä, vaan joku selviytymiseen kehittämäni versio itsestäni. Siksi vaikeat ja uudet tilanteet tulevat tulevaisuudessakin pysymään vaikeina ja uusina. Joka kerta tuntuu ensimmäiseltä kerralta.

Tiedän, että siedättäminen pitäisi tehdä asteittain; pikkuhiljaa laajentaa mukavuusaluetta ottamalla ihan pienenpieniä askeleita. Mutta kun ne pienimmätkin askeleet ovat minulle mahdottoman suuria harppauksia, joissa joku selviytymispuoli kytkeytyy päälle. Jälkeenpäin hädintuskin muistan tapahtuneesta mitään. Tällä hetkellä esimerkiksi tuntuisi täysin mahdottomalta ajatus soveltuvuuskokeista. Enhän minä osaa enkä pysty! En ole ikinä ollut! Enpä niin.