Jännittävää.

Tänään piti olla työhaastattelu klo 10:30. Jännitin sitä etukäteen ihan järkyttävän paljon - enkä vähiten siksi, että sinne pitäisi mennä kahdella eri bussilla. Mutta tärkein juttu; olin oikeasti menossa! Minä!

Aamulla huomasin saaneeni viestin, jossa ilmoitettiin ajan siirtämisestä perjantaille. Eilen sovin jo toisenkin haastattelun, torstaille. Jännittävää.

Ei haittaa yhtään ajan siirtyminen, nimittäin olin ihan oikeasti menossa sinne. Kerkesin siis jo kiivetä suurimman kynnyksen yli.

Viimeinen viikko on ollut aikamoista tunnemylläkkää, avaan sitä jossain kohtaa lisää. Tällä hetkellä on hyvä olo. Harmittaa, että tässä maailmassa, jossa tarvit rahaa elääksesi, ei anneta rahaa siitä, että teet perinpohjaista ajatustyötä ja pohdintaa itsesi kanssa ja siten muutat maailmaa pikkuhiljaa paremmaksi paikaksi muille elää. Kunpa annettaisiin, (olisin aika rikas ja) ehkä useampi malttaisi panostaa itsensä kehittämiseen. Ja ehkä saisimme paremman ympäristön meille kaikille olla ja elää.

Eläisin leveämmin ja yhteiskunnan silmissä paremmin ja olisin onnistuneempi, jos olisin itseni kanssa ihan hukassa, joisin viinaa, rellestäisin, valehtelisin, käyttäisin muita hyväkseni ja käyttäisin väkivaltaa, mutta kävisin päivätöissä. Ihan hauska ajatus. Aika paska tämä maailma, kumma kun monille tämä näyttäytyy juuri täydellisen kivana ja toimivana paikkana.

Kunpa empatia, ajatustyö, kiltteys ja paremmaksi ihmiseksi pyrkiminen olisivat täällä edes lähes yhtä arvokkaita ja arvostettuja kuin törkeys, röyhkeys ja itsekeskeisyys.

Saisipa itse valita, millaisessa maailmassa elää. Ja millaiseen maailmaan pakotetaan syntymään.

Soveltuvuuskokeet.

 Tänään oli koulun ja työpaikan soveltuvuuskokeet kello 16.

Suunnittelin jo etukäteen meneväni sinne bussilla - jos siis uskaltaisin. En ole koskaan kulkenut bussilla, tuppukylissä kun ei julkista liikennettä juuri ole. En ole koskaan myöskään ollut soveltuvuuskokeissa, se maailma ei nimittäin ole ollut minua varten. Nyt ajattelin silti mennä.

En kertonut siitä muille, nimittäin jännittäviä ja pelottavia asioita on helpompi tehdä, kun kukaan muu ei tiedä niistä. Muilla ei voi olla odotuksia minua kohtaan, vaan kaikki mahdolliset onnistumiset on plussaa ja iloinen yllätys.

Jännitin aamusta asti, en pystynyt tekemään mitään vaan makasin sängyssä siihen asti, että piti lähteä. Zoomailin mapsista koulua, bussipysäkkejä ja välimatkoja. Välillä vastasin puhelimeen ja hoidin lapsen esikouluasioita. Vielä hetki sitten puhelimeen vastaaminenkin oli kovan työn ja tuskan takana. Kauas on tultu.

Kumppanini laittoi viestiä, ja kertoessani kokeista hän tarjoutui kuskaamaan minut sinne. Muistuttelin vielä matkalla, että on erittäin todennäköistä että käännyn ovelta pois, enkä uskallakaan mennä. Että eihän hän sitten vain pety minuun.

Menin. Jännitti, pelotti, ahdisti, ja menin silti. Tuntui äärimmäisen hyvältä suoriutua testi toisensa jälkeen ennätysajassa. Matematiikkaa, päättelytehtäviä, kirjoitustehtävä… niin ihanaa.

Kokeiden ja haastattelun jälkeen olin maailman onnellisin ja ylpein. Minä ihan todella tein sen.

Ei ole väliä sillä, pääsenkö kouluun ja töihin, eikä sillä, uskallanko mennä vaikka pääsisin. Tämä oli silti iso askel.

Lähdin kävelemään kumppanini kotiin ihanan kotikaupunkini ihania teitä pitkin. Törmäsin nuoruuden bonusveljeen eli ihanaan Juhoon, ja loppumatkan olin - jos mahdollista - vieläkin onnellisempi.