Läheisriippuvuus.

Edellisessä tekstissä kirjoitin siitä, miten automaattisesti yksin ollessa tutkailen vastaantulijoita ja etsin sopivaa kumppania. Vaikka haluaisin olla yksin.

Tietynlaista läheisriippuvuutta kai se on, ja sitä, että yritän alitajuisesti täyttää tehtäviä ja vaatimuksia, joita jo lapsena sisäistin.

Lähden heti mukaan, jos tarjolla näyttäisi olevan polku, jolle lapsena jo ajattelin päätyväni. Polku kohti alttaria ja yhteistä tulevaisuutta miehen rinnalla. Polku, jota kuuluu kulkea.

Jostain syystä edelleen, kaikesta järkeilystä ja asioiden käsittelystä huolimatta kuvittelen jotenkin tarvitsevani muiden validaatiota ja hyväksyntää. Ikäänkuin olisin oikeasti olemassa vasta, kun mies kertoo minun olevan hyvä. Ikäänkuin olisin oikeasti hyvä ja oikeanlainen ja kelpaava vasta, kun mies haluaa minut kumppanikseen.

Nyt otan tämän ongelman tärkeimmäksi tehtäväkseni, ja ihan oikeasti yritän selvittää, miksi näin on. Miksi en pysty päästämään irti haaveesta, että eläisin miehen kanssa loppuelämäni onnellisena? Olenhan jo nähnyt, etten ole onnellinen suhteessa. Näenhän jostain syystä edelleen potentiaalisina kumppaneina vain heidät, jotka tarvitsevat vierelleen ressukan, kynnysmaton, jota kiusata ja jonka avulla pönkittää omaa egoaan. En tahdo enää siihen rooliin. Olen paljon mielummin yksin.

Ja ehkä vielä joskus olen niin ehjä, etten enää houkuttele moisia kiusaajia. Ehkä joskus vierelleni löytää hän, joka on juuri sitä mitä sanoo olevansa; kohtelee minua hyvin, puhuu kunnioittavasti, ja jakaa arvoni. Siihen saakka minun on varmasti parempi yksin.

Eron jälkeen vanha tuttu kaava.

Huomaan taas automaattisesti toistavani samaa, vanhaa kaavaa.

Jokaisesta vastaantulijasta salaa mietin, voisiko tuo olla se, jonka kanssa eläisin loppuelämäni yhdessä. Se, joka ymmärtäisi minua lopulta puolesta sanasta, tai ilman sanoja. Voisiko tuo olla se ainoa oikea, ikäänkuin etsin jo seuraavaa vierelleni.

Mutta olen huomannut ajatusten keskittyvän vain siihen, voisiko hän tykätä minusta.

Nimittäin ei ole ollut kovinkaan tärkeää tykkäänkö minä jostakusta. Paljon tärkeämpää on aina ollut se, tykkääkö hän minusta.

Ja niin oli viime kerrallakin. Niin on ollut aina. Olen aina täysin sivuuttanut sen, tykkäänkö minä; onko minulla tunteita; miltä toisen kanssa oleminen oikeasti tuntuu. Automaattisesti aina keskityn vain siihen, tykkääkö toinen minusta.

Ja jos tykkää - tai esittää tykkäävänsä - minä lähden mukaan suhteeseen. Ja nimenomaan en siksi, että tykkäisin hänestä, vaan siksi, että tykkään siitä että minusta tykätään. On aina ollut täysin yhdentekevää, mitä toinen saa minut tuntemaan, ja millaista hänen kanssaan on oikeasti olla.

Vaikka hän olisi ilkeä ja inhottava, lähden silti mukaan. Sillä eniten kaikista haluan tuntea olevani rakastettu ja pidetty. Mitä väliä omista tunteista.

Haluan vain, että minusta tykätään. Ja se on suuri ongelma, ja ajaa minut äärimmäisen huonoihin suhteisiin. Sillä kuka näyttäisi tekaistua tykkäämistään paremmin kuin rakkauspommittava huijari.

Parisuhteen merkitys.

Edellisiin teksteihini viitaten, on vaikeaa tunnistaa ihmissuhteiden epäterveet, pahaa tekevät piirteet ja osat, kun koko suhdetta ei osaa katsoa ja ajatella vain mahdollisena lisänä omaan elämään. Vaan sen näkee ainoana tavoitteena, asiana, joka tekee minusta kelpaavan ja oikeanlaisen ja hyvän, ja elämästä elämisen arvoisen.

Asiana, jonka löytymistä varten asetan vaaleanpunaiset lasit silmille - ehkä ilman niitä en osaisi nähdä miehiä kiinnostavina tai itselleni tarpeellisina ihmisinä; ilman vaaleanpunaisia laseja ehkä näkisin selvästi toisen virheet ja mokat ja meidän yhteensopimattomuuden, ja siten tajuaisin jo heti kättelyssä, etten tahdo moiseen sekaantua.

Enkä minä halua nähdä enkä tajuta. Haluan pitää kiinni ajatuksesta, että tarvitsen miehen elämääni. Haluan pysytellä polulla, jolle minua ohjattiin lapsesta asti; haluan vihdoin olla lapsuudessa opituilla mittareilla hyvä ja onnistunut ihminen.

Miehen kanssa olo tuntuu tutulta ja turvalliselta, varsinkin, jos (tai kun) olen jatkuvasti surullinen ja epätoivoinen. Jos hänen sanansa satuttavat aina uudestaan, hän polkee rajojani, vaikka esittelisin ne hänelle, eikä hän käytöksensä ja puheidensa perusteella näytä sisimmässään olevan kiinnostunut minusta lainkaan. Silloin tunnen olevani onnistunut ja oikealla polulla. Ja silloin olen kaikkein onnettomin.

En pysty erota, sillä uskon vakaasti, etten pärjäisi yksin, ja olisin yksin onneton; en näe, että olen sitä jo nyt.

Jos lopulta silti päädyn eroon, sama juttu alkaa alusta; teen kaikkeni, että päätyisin taas suhteeseen. Uskon miesten puheet siitä, miten heidän kanssaan elämäni muuttuisi täydelliseksi, ja miten me kuulumme yhteen. Uskon kaiken, vaikka sisimmässäni tietäisin niiden olevan tyhjiä lauseita. Haluan uskoa.

Ja pian olen taas suhteessa, sekä surullinen, itkuinen ja masentunut. Olen tälläkin hetkellä masentunut ja jatkuvasti sairaslomalla töistä. Ja koska olin viimeksi näin pohjalla? Silloin, kun edellisen kerran asuin miehen kanssa. Sattumaa?

On ihan aiheellista pohtia, tunnenko oikeasti lainkaan vetoa miehiä kohtaan, vai johtuuko kaikki näennäinen veto ja kiinnostus vain opituista ja sisäistetyistä malleista, säännöistä ja peloista.