En halua olla inhottava.

Olen viimeisen vuoden aikana puhunut ihmisistä pahaa. Kaikista.

Yhdessä haukuimme muita, puhuimme pahaa ja päivittelimme muiden olemista ja elämistä. Ainoat keskustelut, joissa minua ei lytätty ja haukuttu, olivat ne, joissa puhuimme yhdessä muista ihmisistä. Se oli ainoa puheenaihe, josta ei kiertoteiden kautta käännetty huomiota minuun ja minun viallisuuteeni.

Minun täytyi myös haukkua kaikki, joita toinen voisi jollain lailla pitää uhkana itselleen ja suhteellemme. Kaikki, jotka laittoivat minulle viestiä tai edes tykkäsivät kuvistani.

Opin jo automaattisesti keksimään jokaisesta ihmisestä jonkin huonon puolen, välttääkseni riidan tai toisen loukkaantumisen. Oli helpompi haukkua muita, kuin kantaa vastuu toisen pahasta mielestä, ja vakuutella miten hän on kyllä parasta mitä voin kuvitella.

Samalla toki sain nähdä ja kuulla jokaisen naisen kehumista ja ylistämistä. Mutta kuten aiemmin olen maininnut; säännöt olivat meille täysin erilaiset ja epäreilut; monet koskivat vain minua.

Minussa taitaa sittenkin olla ilkeä ja inhottava puoli - vieläpä yllättävän vahvana - vaikka olen pitänyt itseäni oikeinkin kilttinä ja ihanana ihmisenä.

Tietyissä asioissa en käsitä ihmisiä alkuunkaan. Ja tilanteen niin vaatiessa teen kaikkeni välttääkseni ei-mihinkään perustuvan konfliktin. Yritin vain parhaani mukaan selviytyä ja sopeutua mahdottomiin tilanteisiin. Oikeuttaako se puhumaan pahaa? Ei todellakaan.

Joten; vaikkette edes tiedä puheistani, olen äärimmäisen pahoillani. Vihaan sitä ihmistä, joksi minun oli pakko muuttua selvitäkseni suhteessa. En halua olla ilkeä taikka inhottava, edes selän takana ja piilossa.

Viisi viikkoa erosta.

Viisi viikkoa sitten erosin vuoden mittaisesta suhteestani. Kipuilin pitkään kiinnipitämisen ja irtipäästämisen välillä, vaikka tiesin, mikä olisi oikein.

Oikein olisi päästää irti, kävellä matkoihini eikä enää ikinä katsahtaa taakseni. Olinhan viimeisen vuoden ajan saanut tuntea niin paljon huonoja fiiliksiä; epätoivoa, surua, vihaa. Sain osakseni syyllistämistä, vähättelyä ja suoraa kiusaamista. Manipulointia ja henkistä väkivaltaa.

Epäilin paljon itseäni ja tunteitani. Halusin viimeiseen asti uskoa, että kaikki vika ja syy ja ongelma löytyisi jollain tapaa minusta - juuri kuten hän halusikin minun uskovan. Olen todella taitava itseni vähättelijä ja suurin epäilijä, varsinkin, jos toinen vierellä komppaa ja kannustaa juuri siihen suuntaan.

Mutta lopulta oli pakko hyväksyä faktat; pakko hyväksyä, että minä olen joutunut narsistin uhriksi, ihan kuten psykologini jo vuosi aiemmin vakuutteli. En vain halunnut uskoa. Halusin pitää kiinni rakkaustarinasta, jota meille olin päässäni kirjoittanut. Halusin uskoa hänestä pelkkää hyvää.

Vaikka näinhän minä, miten minua kohdeltiin. Tajusinhan itsekin, ettei se ole millään lailla ok tai hyväksyttävää. Mutta halusin uskoa. Halusin uskoa meihin, häneen ja hänen puheisiinsa. Vaikka tiesin, että mikään siitä ei ole totta.

Yritin monta kertaa erota, mutta aina minut puhuttiin jäämään vielä hetkeksi. Edes kesään asti, edes siihen asti että kissa kuolee. Mietitään eroa sitten joskus, ei nyt. Keksin, että pääsisin suhteesta erilleenmuuton kautta pois. Sain hänet hyväksymään ajatuksen siitä, että muuttaisimme erilleen; hän muuttaisi yhteisestä kodistamme pois. Ajattelin eroavani heti, kun saan hänet muuttamaan.

Mutta sitten muuttoakin lykättiin koko ajan eteenpäin. Jonnekin tulevaisuuteen. Kesään, tai ehkä syksyyn. Ehkä siihen hetkeen, kun kissa on kuollut. Muutto tulee kyllä, mutta ei vielä.

Lopulta sain tarpeekseni. Aloin pelkäämään ja uskomaan, etten pääsisi koskaan pois ja turvaan.

Nyt on viisi viikkoa erosta. Tasan viisi viikkoa illasta, jolloin kaikki päättyi. Illasta, jolloin tajusin vihdoin olevani loukussa, lukittuna häkkiin. Huusin kovempaa kuin koskaan. Vaadin ja anelin jättämään minut rauhaan. SINÄ ET KIUSAA MINUA ENÄÄ! ANNA MINUN JO OLLA! TÄMÄ ON IHAN VITUN SAIRASTA! huusin hänelle vihaisena ja paniikissa. Olin tullut päätepisteeseen, olin mahdottoman edessä. En voisi enää jatkaa eteenpäin. Joten oli pakko huutaa ja rimpuilla, kolistella häkkini kaltereita ja anella armoa. Päästä minut jo pois.

En uskonut koskaan pääseväni pois, kunnes tuli seinä vastaan. Oli pakko tehdä valinta; lähdenkö suhteesta pois vai lähdenkö ihan oikeasti pois itsemurhan kautta. En halunnut kuolla. Oli taas tehtävä valinta, sama, jonka olin tehnyt jo lukuisia kertoja elämäni aikana. Oli valittava itseni. Oli vihdoin otettava vastuu itsestäni ja onnellisuudestani, vedettävä rajat, ja pidettävä niistä kynsin ja hampain kiinni. Oli vaadittava hyvää kohtelua, ja pidettävä omia puoliani. Oli rakastettava itseäni. Oli valittava minut.

Tuosta kauheasta illasta on jo viisi viikkoa. Aika on kulunut ihan todella nopeasti, en pysty muistamaan kuin muutaman päivän eron jälkeen. Olen kulkenut sumussa, joten muistikuvia ei kovin paljoa tarttunut matkaan mukaan.

Mutta tärkeintä on, että selvisin. Olen hengissä, enkä hajonnut lopullisesti - vieläkään. Selviän mistä vain. Jospa nyt tulisi vihdoin minun vuoroni olla onnellinen ja saada nauttia elämän hyvistä puolista, onnellisuudesta ja turvallisuudesta. Pyydän.

Pikkuhiljaa sisältöni ja ulosantini muuttui ahdistuneemmaksi ja alavireisemmäksi.

Olen saanut palautetta siitä, miten erosurut ovat kivasti aiheuttaneet hyvää stoorikontenttia. Hauskoja vitsejä, enimmäkseen pelkkää pelleilyä ja seassa vähän kannanottoja ja avautumisia.

Todellisuudessahan tuo on minun normaali. Stoorini ovat aina olleet samanlaisia. …paitsi viimeisen suhteen aikana.

Eräs ihminen kertoi, miten somesisällössäni oli selkeästi havaittavissa muutos suhteen alusta alkaen; pikkuhiljaa sisältöni ja ulosantini muuttui ahdistuneemmaksi ja alavireisemmäksi. Tuon tunnistan itsekin.

Mutta siihen on vallan ymmärrettävät syyt. Sain paljon palautetta sisällöstäni ja jutuistani, suoraan kotoa, viereltäni. Suoraa kritiikkiä, ja pieniä vihjailuja ja kommentteja sivulauseissa ja rivien välissä. Selkeää tyytymättömyyttä olemiseeni netissä.

Vääriä mielipiteitä, vääriä näkökulmia, huonoja vitsejä ja meemejä. Liian vähän hänen kehumista, liikaa kehumista, ja taas liian vähän. Liian vähän yhteiskuvia, eikun sittenkin liikaa, ja liian vähän. Liian vähän paljasta pintaa, tai siis liikaa. Ja liian vähän. Liikaa ystävien kehumista, liikaa kontaktia muihin, liikaa avautumisia. Liian henkilökohtaisia asioita. Liikaa tekstiä, eikun just hyvä määrä, mutta vääristä asioista. Liikaa viestejä muiden kanssa, mutta viestittelen liian vähän, tai siis liikaa. Liikaa politiikkaa ja kannanottoja. Tyhmiä aiheita ja mielipiteitä ja juttuja.

Koetapa siinä sitten olla ja täyttää ja noudattaa alati muuttuvia tehtäviä ja sääntöjä.

Samalla toki muistettiin julistaa sitä, miten hyvää hyvyyttään minun annetaan käyttää somea parhaaksi katsomallani tavalla. Miten jaloa. Ihan vapaasti saan julkaista kaikenlaista sisältöä. Näennäisesti minulla olikin lupa olla ja tehdä mitä haluan. Todellisuus oli toinen.

Ja some on vain häviävän pieni osa kaikesta. Minun murtaminen ensin halkeamille, ja lopulta pieniksi palasiksi oli systemaattista ja jatkuvaa, ja alkoi ihan suhteen ensimetreillä. Ei ole mikään ihme, etten pysynyt kasassa taikka lopulta enää edes tiennyt, kuka olen. Kuka tahansa murtuisi moisessa painekattilassa.

Maalle toipumaan.

Lähdin lapseni kanssa viime viikon tiistaina äitini luo Etelä-Pohjanmaalle.

Ajatuksena oli saada vähän etäisyyttä asioihin, ja viettää aikaa poissa kotoa, sillä koti on täynnä muistoja, huonoja fiiliksiä ja toisen tavaroita. Olimme lauantaihin saakka äitini luona, ja vielä yhden yön lapseni isän mökillä. Tuntui hyvältä saada olla rauhassa, ilman vastuuta ja stressiä. Maaseutu voi näköjään tehdä hyvääkin, kun tietää, että sieltä pääsee myös pois.

Latasin tinderin, mutta en uskalla laittaa kenellekään tykkäystä. Kuka vain voi olla ilkeä, kuka vain voi olla kiusaaja ja kuka vain voi olla narsisti. Miten ikinä voisin tunnistaa mädät yksilöt hyvien seasta? En osaa. Enkä uskalla yrittää, ainakaan vielä pitkään aikaan. Epäilen kaikkien motiiveja, ja tekisi mieli eristää itseni muista, ihan täysin. Ainakaan parisuhdetta en halua vielä pitkään aikaan, jos koskaan enää.

Mietin myös, että en varmasti uskalla harrastaa seksiä enää kenenkään kanssa, sillä vuoden aikana kuulemani kommentit, vihjailut ja muihin vertailut eivät varmasti poistu mielestä kovin nopeasti. Siksi päätin ensimmäisen kerran kokeilla jonkun tutun kanssa, otin siis yhteyttä eksääni. (Ei moralisointia, luulen tietäväni mitä teen.) Koen, että sen myötä ajatukset selkiytyivät hiukan.

Pikkuhiljaa menen eteenpäin. Jokaisen teiltä saadun ihanan ja kannustavan viestin avulla otan aina pari juoksuaskeltakin. Tuntuu myös hyvältä jakaa omia tekstejäni. Oma olo paranee, kun saan teiltä vahvistusta tunteilleni ja sille, etteivät minulle tehdyt ja sanotut asiat ole olleet millään lailla hyväksyttäviä - vaikka musta saatiinkin selitettyä minulle aina valkoiseksi. Tai ainakin hyvin haaleaksi harmaaksi.

Erosta on pian kolme viikkoa. Uskoisin, että tulen toipumaan tästä kaikesta vielä. Mutta aikaa siihen varmasti menee. Uskallanko enää koskaan luottaa kehenkään, sitä en vielä tiedä. Uskallanko luottaa edes itseeni? En tiedä.

Valitsin valehdella itselleni taas kerran.

Olen käynyt viimeisen vuoden aikana läpi monia mahdollisia syitä pahalle ololleni - lesbous, aseksuaalisuus, erityisherkkyys, mielenterveysongelmat, mitä vain, ettei tarvitsisi kohdata ja hyväksyä sitä tosiasiaa, että toinen kohtelee minua huonosti, manipuloi, lyttää ja saa epäilemään itseäni ja mielenterveyttäni.

Nostaessani esiin toisen virheitä esimerkiksi kertomalla, että jokin asia satutti minua, vastauksena sain aina vakuuttelua siitä miten joko kuulin, ymmärsin tai muistan väärin. Sillä hän ei tee virheitä. Muut ihmiset - minä mukaanlukien - sen sijaan tekevät niitä jatkuvasti.

Tämän hetken fiilikset ovat kurjat. Tuntuu kurjalta, etten taaskaan löytänyt sitä, mistä olen haaveillut. En taaskaan löytänyt rehellistä, aitoa ja empaattista ihmistä - vaan kaikkea muuta.

Kurjalta tuntuu myös se, miten kovasti tunnen pettymyksen itseäni kohtaan. Ei minun pitänyt enää langeta samaan ansaan. Minun piti olla jo kaiken tällaisen yläpuolella; olla immuuni rakkauspommitukselle ja manipuloinnille. Minun olisi pitänyt nähdä ja tajuta. Tai ehkä näin ja tajusin jo alussa - kaikki läheiseni, psykologi mukaanlukien, toistelivat samaa.

Mutta minä en halunnut nähdä. Valitsin valehdella itselleni taas kerran. Ja se on tässä kaikista kauheinta.

Lähes yhtä kauheaa on se, että hänellä on ollut uusi suhdeviritelmä aluillaan jo ainakin pari kuukautta ennen eroa. Kuinkas muutenkaan. Sain kuulla tästä viikko eron jälkeen.

..Ja kun hän tajusi minun saaneen selville sen, hän kirjoitti someen pitkän sepustuksen, jonka tarkoitus oli ilmeisesti horjuttaa ihmisten uskoa sanomisiini. Koska kuten sanoin, tarkoituksena ei koskaan ollut korjata virheitään, vaan pitää ne piilossa.

Rehellisyyden perikuva, totta tosiaan.

Olen ollut sokea.

Olen pitkään elänyt jatkuvan syyllistämisen, haukkujen ja alentamisen kohteena. Huomasin sen kyllä, ja aika ajoin olinkin lopettamassa suhteen, mutta jostain syystä suostuin aina kuitenkin jäämään.

On silti hälyttävää, etten jämäkämmin puuttunut huonoon kohteluun ja epäjohdonmukaisuuteen. Olen kuitenkin sen verran siisti tapaus, että on aika tylsää, jos joudun jatkuvasti kotona kuulemaan väitteitä ja vihjailuja muusta.

On käsittämätöntä, miten helposti uskon mitä tahansa tarinoita - olivat ne miten epäloogisia, epäuskottavia tai epätosia tahansa. Hyväuskoisuuteni saa minut aina uudestaan hiljentämään äänen, joka päässäni huomauttelee, ettei tämä ole millään lailla ok tai hyväksyttävää. Keksin mielummin minkä tahansa muun selityksen asioille.

Olen puhunut siitä, miten en etsi täydellisyyttä, vaan jotain aitoa. Olen valmis joustamaan, ymmärtämään ja auttamaan toisen vikojen ja ongelmien kanssa. Mutta suhde on mahdoton, jos ei ole aikomustakaan korjata tai kehittää vikojaan ja virheitään - vaan pitää ne piilossa muilta, myös minulta.

Tässä oli jo niin hyvin rakennettuja ja viimeisen päälle hiottuja kulisseja ja kuoria, etten typeryyttäni tai naiiviuttani nähnyt niiden läpi heti. Tai ehkei niiden läpi olisi edes voinut heti nähdä, kun tarkoituksena tuntuukin olevan ensin hurmata ja siten saada jäämään koukkuun - ja vasta sitten näyttää todelliset kasvonsa.

Jos universumi heittää vielä seuraavan manipuloivan huijarin elämääni - ja lähden hänen mukaansa - minun täytyy varmaan jäädä sille tielle. Ehkä se on sitten minun kohtaloni, jos en vielä tästäkään oppinut tarpeeksi.

Hävettää.

Hävettää viimeisen vuoden aikana kirjoittamani tekstit. Hävettää se, miten etsin mitä tahansa muita syitä pahalle ololleni kuin sen, joka oikeasti oli - mutta en halunnut sen olevan - totta. Hävettää sinisilmäisyyteni, naiiviuteni ja hyväuskoisuuteni.

Hävettää mitä kaikkea olen suostunut tekemään ja sanomaan pitääkseni rauhan maassa. Hävettää miten helposti sivuutin itseni yrittäessäni miellyttää toista ja täyttää mahdotonta tehtävää ja roolia.

Hävettää yhteiskuvat, rakkaudentunnustukset ja tekohymyt. Hävettää miten tottumuksesta verhosin pahat mielet ja riidat tekaistuun onnellisuuteen ja vaaleanpunaiseen unelmaan.

Hävettää miten helposti valehtelen itselleni. Hävettää miten helposti uskon omia valheitani. Hävettää miten helposti uskon mitä tahansa miehen suusta.

Hävettää miten helposti luotan, vaikka toinen antaisi tuhat ja yksi syytä olla luottamatta. Hävettää rakkaustarina, jonka kirjoitan päässäni ja josta sitten pidän kynsin hampain kiinni - vaikka todellisuus olisi jotain ihan muuta.

Hävettää.

Toipuminen.

Huomaan, että mieli alkaa pikkuhiljaa toipumaan.

Uskallan hiljalleen luottaa tähän rauhalliseen oloon ja turvalliseen ympäristöön, luottaa siihen, ettei tarvitse olla jatkuvasti varuillaan.

Kotona on helppo hengittää. Saan maata jos haluan, saan selata somea, saan kirjoittaa, maalata, piirtää - saan tehdä mitä vain. Ilman syyllisyyttä ja pahaa mieltä.

Olen ollut jatkuvassa hälytys- ja stressitilassa jo pitkään. Nyt se alkaa pikkuhiljaa helpottaa, koetan antaa itselleni aikaa toipua.

Olen äärimmäisen ylpeä ja kiitollinen itselleni siitä, että uskalsin vihdoin vetää omat rajani, ja pitää kiinni niistä. Kauan siinä meni, mutta sitä on turha enää jossitella.

Vielä kaksi kuukautta sitten laitoin äitille viestiä, avasin vähän meidän kotielämää, ja kerroin etten tule ikinä pääsemään tästä pois. Taisin olla väärässä. Ehkä minä tosiaan selvisin.

En tiedä, mitä on terve parisuhde.

En tiedä, olenko koskaan kenelläkään nähnyt oikeasti tervettä ja tasavertaista suhdetta. Tuskin.

Voit sanoa minulle, että normaaliin ja terveeseen suhteeseen kuuluu, että toista lyödään vasaralla päähän joka tiistai puolenpäivän aikoihin. Ja minä uskon. Sillä mikä minä olen kyseenalaistamaan terveen parisuhteen määritelmiä? Lyö vain. Enhän minä tiedä mistään mitään.

Ja kun en tiedä miten pitäisi olla ja toimia, käy usein niin, että alan matkia kumppaniani.

Ensin kohtelen toista niin kuin haluaisin hänen kohtelevan minua. Sitten, aikani miellytettyäni, alan kohdella häntä niin, miten hän kohtelee minua. Ikään kuin pelaisimme peliä, ja hän opettaa minulle säännöt.

Siksi tulistun eniten siitä, jos toinen toimii sellaisella tavalla, jonka hän on itse kieltänyt minulta.

Olen joskus sanonutkin, että olen valmis joustamaan lähestulkoon kaikissa asioissa (en enää todellakaan kaikissa). Mutta säännöt on sitten oltava molemmille samat. Pystyn hyväksymään sen, jos toinen puhuu minulle ilkeästi - vaikka olisin jo huomauttanut, että kyseinen aihe on arka, enkä halua kuulla siitä, tai en ainakaan halua, että sitä hierotaan naamaani tai revitään auki. Mutta mielestäni on turha valittaa sitten, kun teen itse samaa. Tämänhän piti olla ok?

Olen ajatellut - ja haluaisin edelleen uskoa - että olisin niin sanottu parisuhdeihminen. Kaipaan eniten kumppanuutta ja yhteistyötä. Mutta en tiedä, onko olemassa ihmistä ja tilannetta, joka sopisi minulle. Olenhan jo aiemmin useasti luetellut, millaisia asioita tarvitsen suhteeseen; ehdoton rehellisyys, johdonmukaisuus, järkkymätön empatia... (ja lista jatkuu.) Ehkä ei ole ihmistä, jossa yhdistyisi kaikki se, mitä tarvitsen ja kaipaan.

Ja ehkä ei ole ihmistä, joka määrittelisi terveen suhteen niin miten minä sen määrittelen. Olen lukemattomia kertoja ollut tilanteessa, jossa minua sattuu aina uudestaan ja uudestaan, ja kumppani kertoo tämän olevan osa tervettä suhdetta. On ihan normaalia ja tervettä puhua toiselle ilkeästi. On tervettä alistaa, ohjailla ja manipuloida. On tervettä olla ilkeä ja pahantahtoinen. Ja jos minä en kestä sitä, olen itse sairas.

Millainen olen.

Haluaisin palavasti tietää, millainen olen.

Miten toimin, jos käytökseni ei ole jatkuvasti toisten vääryyteen ja pahuuteen reagointia, toisten miellyttämistä ja maan tasoittamista muiden jalkojen alla? Sillä sitähän elämäni on alusta asti ollut. En ole saanut tilaisuutta etsiä, millainen olen ja miten toimin, kun toimintani on pakon edessä ollut jatkuvasti vain toisen tekoihin ja sanoihin reagointia.

Olen automaattisesti aina altavastaajan roolissa, puolustamassa rajojani toisen hyökkäyksiltä ja sietämässä määrättömän määrän asioita. Millainen olisin, jos saisin elää tietynlaisessa tyhjiössä - saisin olla aktiivisena toimijana ilman itsepuolustusta?

Millainen ihminen todella olen? Olenko pohjimmiltani lempeä, rakastava ja kiltti ymmärtäjä, vai tämä hirviö, joka minusta on nyt tullut?

Tällä hetkellä olen täynnä vihaa, raivoa ja inhoa. Puolustan itseäni verisesti ja huudan paniikissa solvauksia. Olen yllättynyt siitä, että minusta löytyy tällaisia puolia. Että todella pystyn käyttäytymään näin.

Minut on ajettu nurkkaan, ja sieltä nurkasta käsin huudan ja taistelen ja yritän selviytyä.

En tiedä kumpaa minusta näkyy tällä hetkellä enemmän; hätääntynyttä itsensä puolustajaa, joka yrittää selviytyä kaikin keinoin, vai toisen käytöksen kopioivaa peiliä. Huudanko siksi, että pelkään, vai siksi, että minulle huudetaan? Vai kenties siksi, että olen pohjimmiltani isäni lapsi? Olenko minä todella tällainen?

Vihaan itseäni. Tai paremminkin, vihaan puolia, joita minusta nyt revitään pakon edessä esille. Vihaan sitä, että joudun puolustautumaan ja pelkäämään. Vihaan sitä, että joudun olemaan näin ääriäni myöten täynnä vihaa ja raivoa.

Mutta rakastan itseäni. Ja siksi en enää alistu, tyydy tai suostu sietämään. Ja siksi en suostu uskomaan, että tämä olisi aito minä. Tunnenhan sisimpäni.

Vai tunnenko?

Some ja parisuhde.

Jotkut varmaan ihmettelevät ja hiljaa paheksuvat, kun kirjoitan suhteestani negatiivisia asioita someen. Kun pitäisi mielummin olla hiljaa ja selvittää asiat kumppanin kanssa kahdestaan.

Olen valitettavasti nähnyt, miten sairas ja vaarallinen tämä maailma ja ihmiset osaavat olla. Minun on pakko suojella itseäni - varsinkin, jos toisen käytöksessä näkyy vähänkin tuttuja piirteitä.

Enää ei tule tilannetta, jossa olen useasti ollut; jossa toinen kohtelee minua neljän seinän sisällä huonosti, mutta kukaan ei tiedä siitä, sillä en uskalla kertoa - enkä uskalla lähteä pois. Sellaista ei vain tule enää. En suostu siihen.

Lisäksi olen kyllä yrittänyt selvittää asioita ihan kahdestaan. Olen joustanut rajoistani ja mielipiteistäni, olen antanut anteeksi aina uudestaan. Olen yrittänyt väkisin unohtaa asioita, sillä mieleni ei ole pystynyt käsittelemään niitä - jos en yhtään ymmärrä, miten toinen voi toimia jollain tavalla, yritän yleensä unohtaa asian. Varsinkin, jos kyseessä on ihminen, josta yritän tykätä.

Tuo onkin iso ongelma minulle; mieleni sulkee automaattisesti satuttavat asiat pois. Olen tehnyt sitä lapsesta saakka, ja teen sitä edelleen. Siksi olen jatkanut parisuhteita inhottavien ihmisten kanssa, heidän satuttavista teoistaan ja sanoistaan huolimatta.

Miten rakastat vanhempaa, joka pahoinpitelee äitiäsi - ellet nimenomaan siten, että unohdat hänen tehneen niin?

Moni suhteeni on mennyt samalla kaavalla; toinen kohtelee minua huonosti ja ylittää rajojani, suljen tilanteet pois mielestäni, ja jatkan suhdetta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jossain kohtaa asiat nousevat silti esiin. Väkisin, ja kaikki kerralla. Ikään kuin silmäni avautuisivat näkemään toisen inhottavan puolen. Ja siinä kohtaa minun on itsesäälin, inhon ja kuvotuksen saattelemana lopetettava suhde.

En siis tee asioita mulkkuuttani tai kiusatakseni muita. Kaikkeen löytyy loogiset syyt.