En tiedä, mitä on terve parisuhde 2.

Puhuin edellisessä tekstissäni siitä, etten tiedä, mitä tarkoittaa terve parisuhde.

Tämän ongelman - kuten kaikkien muidenkin - juuret johtavat alkumetreilleni.

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni yhteisössä, jossa tytöille ja naisille maalataan vain yhdenlaista tulevaisuutta ja elämää; äitinä ja miehen vaimona. Siksi olen pikkulapsesta saakka haaveillut maailman eniten siitä, että jonain päivänä unelmieni prinssi saapuu elämääni ja elämme elämämme ”onnellisina” loppuun saakka.

Vanhempieni suhde oli kaikkea muuta kuin unelmaa. Sitä vierestä seuratessani sisäistin, että miehiltä voi odottaa ihan mitä vain - ja naisena se kaikki pitää sietää valittamatta. Ja mikäli olisin tarpeeksi kiltti ja hyvä, ehkä vielä jonain päivänä saisin jonkun mulkeron muuttumaan kiltiksi ja hyväksi, ja kohtelemaan minua hyvin. Tuskin, mutta ainakin kannattaisi yrittää.

Lapsesta saakka vihasin ja inhosin väkivaltaa, huutoa, epäreiluutta ja epäoikeudenmukaisuutta - vihasin ja inhosin miehiä. Pelkäsin heitä. Silti en vielä aikuisenakaan pystynyt päästämään irti kaipuusta saada heiltä hyväksyntää ja huomiota - todisteita siitä, että olen hyvä ja kelpaava.

Miten ironista; ihmiset - usein juuri ne tismalleen samat yksilöt - joita vihasin ja halveksin, olivat heitä, joilta janosin hyväksyntää ja rakkautta ja validaatiota.

Edelleen aikuisena olin vuodesta toiseen kiinni samassa noidankehässä; kaipasin ja janosin miestä vierelleni todistamaan arvoni, kaipasin pelastajaa, ja aina uudelleen löysin itseni parisuhteesta, jossa olin vihaamani ihmisen kanssa.

Kaipasin ja alitajuisesti jahtasin aina sitä, mitä oikeasti inhosin. Mutta mitä kuvittelin tarvitsevani voidakseni olla - ja kokea olevani - hyvä ja kelpaava.

Kaikki synnit.

Homous on väärin. Mies on perheen pää. Kun pyytää virheitään anteeksi, kaiken saa  - ja kaikki pitää - unohtaa. Kaiken saa anteeksi. Meikkaus on väärin. Sukupuolia on kaksi.

Televisiota ei saa katsoa. Musiikkia ei saa kuunnella. Hiuksia ei saa värjätä. Ehkäisyä ei saa käyttää. Seksiä ei saa harrastaa ennen avioliittoa. Ei saa tanssia. Ei saa juoda alkoholia. Ei saa masturboida. Ei saa erota.

Tai niin minulle opetettiin.

Jätin vuositeksteistä pois yhden elämäni merkittävimmistä tekijöistä - kaiken pahan mahdollistajan - uskon.

Minut kasvatettiin vanhoillislestadiolaisuuden opein. Jo lapsena ihmettelin koko touhua; kuvittelin, että aikuiset vain leikkivät mukana lasten takia, vähän niinkuin joulupukin ja hammaskeijunkin kanssa. Pikkuhiljaa ymmärsin, että aikuisetkin ovat yhtälailla aivopestyjä. Ja niin olin lopulta minäkin.

Uskoa pidettiin kaiken pahan peittona, oppeja ja sääntöjä sovellettiin sairaisiin ja laittomiin asioihin, joita kotona tapahtui. Uskon avulla kiristettiin, uhkailtiin ja peloteltiin.

Lahkon ulkopuolista maailmaa demonisoitiin; ”epäuskoiset” kaverit eivät olleet kovin tavoiteltava tai hyvä asia. Joten ripustauduin koko yläasteen ajan uskovaisiin ”kavereihin”, jotka kiusasivat, haukkuivat ja käyttivät hyväkseen.

Lahkon sisällä oli selkeä arvojärjestys; muutama suuri suku (kaikki sukua myös toisilleen) johtivat koko touhua; sanelivat, mitkä synnit olivat sittenkin ok - tietenkin juuri ne, joita he itse halusivat harjoittaa. Sukuihin kuulumattomia syrjittiin, kiusattiin ja halveksittiin.

🤮

Minut pakotettiin lapsesta asti kulkemaan viikottain seuroissa - viettämään tuhottoman kauan aikaa tilassa, jossa on täysin ok, hyväksyttävää ja normaalia, että vanha ukko istuu edessä ja kertoo, miten asiat on ja miten maailma toimii, esimerkiksi että naiset hei, jos ette jaksa harrastaa seksiä kotona niin koittakaa vain jaksaa.

Kun perheenjäseneni vangittiin kymmeniä vuosia kestäneen perheväkivallan ja raiskausten takia, järjestettiin seurat. Seurat, joissa vanhat ukot yksi kerrallaan kävivät edessä kertomassa, miten koko juttu olisi pitänyt sopia ja hoitaa ilman virkavaltaa. Kymmeniä vuosia kestänyt väkivalta - joka ei olisi ikinä loppunut ilman virkavallan puuttumista - olisi pitänyt pyytää ja antaa anteeksi, painaa villasella ja unohtaa. Uhria syyllistettiin, alennettiin ja häväistiin, yritettiin vaatia ottamaan vastuu kaikesta. Kuuntelin tätä kaikkea järkyttyneenä ja häpeissäni.

Kerroin joskus, miten äitilleni soiteltiin vangitsemisen jälkeen uhkauspuheluita. Soittajat olivat lähes poikkeuksetta uskovaisia - näitä herran enkeleitä ja Jeesuksen oikeita käsiä. Matkalla taivaaseen, niin vanhurskaita ja autuaita kun ovat.

Kaiken tämän jälkeen aina ottaessani täällä puheeksi uskon, saan vihaisia viestejä - miten kehtaan haukkua toisten elämäntapaa ja vakaumusta. Tuo elämäntapa oli lähellä tappaa meidät. Kehtaattekin yrittää hiljentää minut.

Millainen jumala hyväksyy väkivallan, mutta ei vaikkapa tanssimista? Kuka haluaa taivaaseen, jossa ovat myös kaiken tämän sairaan paskan mahdollistajat ja hyväksyjät? Millainen ihminen puolustaa väkivaltaista raiskaajaa? Entä millainen jumala? Miksi hyväksyisin uskon ja siihen kuuluvat ihmiset, jotka mahdollistivat ja hyväksyivät väkivallan äitiäni kohtaan? Miten voisin antaa anteeksi? Tai varsinkaan unohtaa? Koskaan?

Vaikka puhun traumoistani ja menneisyydestäni, en tarvitse sääliä tai pelastusta.

Olen käsitellyt asiat, juuri siksi pystynkin puhumaan niistä. Jos en pystyisi, se voisi olla hälyttävää. Sillä se saattaisi kertoa siitä, etten ole asioita käsitellyt tai pohtinut.

Ja jos taas toistellaan itsestäänselvyyksiä, niin ”on heissä varmasti ollut hyviäkin puolia, on elämässä ollut hyviäkin asioita” - tottakai on. Jos ei olisi ollut yhtäkään hyvää hetkeä, en varmasti olisi enää täällä. Rajallinen merkkimäärä vaatii typistämään kunkin vuoden tapahtumat hyvin pieneen pakettiin. En voi käyttää tilaa siihen, että kerron, miten aurinko paistoi ja kumppanini hymyili minulle ja se tuntui kivalta. On pakko keskittyä suurimpiin juttuihin, yleisfiilikseen ja kokonaiskuvaan.

Kaikissa elämäni ihmisissä on varmasti ollut hyviäkin puolia. Tosin haluan uskoa, että tajuatte sen ilman erillistä huomautustakin.

Sen lisäksi itsekään en ole mikään pyhimys; olen tehnyt huonoja asioita, valinnut sanani väärin, ollut ärsyttävä ja inhottava.

Tämä ei ole mikään ”asioissa on kaksi puolta” -puheenvuoro, sillä asioissa ei koskaan ole vain kaksi puolta. Asioissa on lukematon määrä eri puolia, saman tilanteen voi nähdä ja selittää lukemattomilla eri tavoilla. Kaikki riippuu siitä, mihin kertoja haluaa huomion kiinnittyvän, ja mitä tarinalla haetaan. Näkökulma valitaan sen mukaan.

Joten lienee sanomattakin selvää, että itsekin olen ollut vajavainen, en lainkaan täydellinen ja virheetön, sillä ei kukaan ole.

Mutta tietynlaiset asiat eivät kumoudu tai lakkaa olemasta, vaikka vastapainoksi tekisi miten paljon hyvää. Väkivalta on väkivaltaa, vaikka välillä tekisit hyviä asioita. Sorto on sortoa, manipulointi on manipulointia ja raiskaus on raiskaus. Huolimatta siitä, mitä kaikkea muuta on tapahtunut.

Siksi teksteissäni keskityin pääpiirteisiin ja suuriin asioihin.

Olen tehnyt itse huonoja asioita. Kaikki elämässäni olleet ihmiset tekivät myös hyviä asioita. Tekivät he myös määrättömän määrän muuta paskaa, mikä ei teksteihin mahtunut.

Annan sinulle anteeksi.

Vaikket pyydä.

En kerro sinulle sitä henkilökohtaisesti, sillä oletettavasti vastaisit, ettet ole tehnyt mitään, mitä pitäisi pahoitella.

Se on ihan fine. Et tietenkään voi myöntää itsellesi tekojasi, ymmärrän sen. Ei kenenkään psyyke kestä myöntää itselleen moisia hirveyksiä. Eikä sinun tarvitse myöntää niitä minullekaan, tiedänhän kaiken jo. Mutta puhumalla suoraan auttaisit minua ymmärtämään. Tekisit kaikesta inhimillisempää ja helpompaa.

Sinulla oli varmasti paljon traumoja jo entuudestaan. Lapsuutesi on varmasti ollut pelottava ja turvaton. Olet ehkä kokenut olevasi aina liikaa tai liian vähän. Olet ehkä joutunut pelkäämään itsesi tai muiden puolesta. Olet ehkä joutunut ottamaan liian paljon vastuuta liian nuorena. Olet ehkä kohdannut väkivaltaa. Tuntenut ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä ja erillisyyttä. Pelännyt.

Mikään näistä ei tietenkään oikeuta sinun tekojasi. Mutta ymmärrän sinua jollain tasolla. Olet rikki, olit jo silloin.

Olisitpa tajunnut sen itse, ettei lastesi tarvitsisi yrittää diagnosoida ja sitä kautta ymmärtää sinua. Ettet olisi siirtänyt kaikkea omille lapsillesi. Olisitpa pysäyttänyt kaiken ajoissa itse, ettei virkavallan olisi tarvinnut pysäyttää sinua. Olisitpa pyytänyt ja hakenut apua. Olisitpa halunnut olla parempi.

Sinä olisit voinut olla niin paljon parempi. Mutta et ollut. Minä en aio jatkaa sukupolvien kierrettä, vaan lopetan kaiken tähän. Minä haluan olla parempi. Sinä aiheutit minulle turvattoman ja pelottavan lapsuuden, sinä pilasit monen ihmisen elämän. Mutta minä en toimi kuin sinä. Sillä minä en ole kuin sinä.

Tänään tehdessäni lähtöä hymyilit minulle, ja minun teki mieli samaan aikaan itkeä, huutaa, raivota, lyödä ja hymyillä. Päätin hymyillä.

Hyvää joulua, isä.

Ehkä seuraavassa elämässä valitset siirtosi paremmin. Nimittäin aina on vaihtoehtoja.

En ole saanut tarpeeksi huomiota lapsena.

Varmasti aina kaiken sen, mitä on ollut mahdollista minulle antaa, mutta se on silti jäänyt reilusti alle oman tarpeeni.

Se on minulle tuttua, tavallista, normaalia ja tuntuu siksi turvalliselta.

Ehkä siinä on ainakin potentiaalinen osasyy sille, että tullessani johonkin tilaan, en kestä, jos minuun kiinnitetään huomiota. Pienikin huomio saattaa tuntua liialta. Osittain se tuntuu myös hyvältä - kaipaanhan sitä silti, olen aina kaivannut - mutta se menee myös helposti liiallisuuksiin. En halua, että minua tuijotetaan, tai varsinkaan, että minuun kiinnitetään muidenkin huomio. En osaa olla huomion keskipisteenä. Vaivaannun ja nolostelen.

Perheessäni tämä vaivani on normaalia; emme kukaan pidä liiasta huomiosta, emmekä osaa antaa sitä toisillemme. Tulemme ja menemme omia teitämme, joskus tapaamme porukalla, mutta mistään tai kenestäkään ei tehdä numeroa.

Kumppanilleni tämä oli outo asia. En ollut itse edes tajunnut, että tässä voisi olla jotain outoa. Hän kummasteli sitä, ettei häntä huomata ja huomioida perhetapaamisissa. Pidin tätä itsekkyytenä ja lapsellisuutena. Kai sinä nyt pärjäät ilman, että kaikki katsovat sinua - aikuinen ihminen. Ethän ole mikään pikkulapsi. Pärjäänhän minäkin, olen lapsesta asti pärjännyt.

Mutta pohdittuani asiaa tajusin, että ehkä juuri samasta syystä en uskalla tavata hänen perhettään; oletan, että siellä huomattaisiin ja huomioitaisiin minut. En osaa olla ihmisten perheiden kanssa, en ole koskaan osannut olla entisten kumppaneiden perheiden kanssa. En osaa sitä, että minut huomioidaan, huomataan ja nähdään.

Tuntuu kummalliselta, että joillekin se on perustarve - asia, jota he kaipaavat ja vaativat, ja jonka puuttumisen he heti huomaavat.

Itse olen elänyt ilman sitä - aina.

Olen aina pelännyt sitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Olen pyhittänyt kaiken aikani ja energiani sille. Eihän kukaan vain vihaa minua? Eihän kukaan vain ajattele minun olevan outo, erikoinen tai kummallinen? Usein on kyllä ajatellut, olen tietyllä tapaa saanut tottua siihen lapsesta saakka. Minulle on tehty selväksi, että olen täysin muista poikkeava, outo kummajainen. Silti taistelin sitä vastaan, halusin kaikin keinoin olla muiden silmissä hyväksytty ja normaali, halusin olla leimautumatta.

Asiaa pohdittuani tajusin, ettei leimautumisella ole mitään väliä. Voin leimautua muiden silmissä miksi vain, eikä sillä ole mitään väliä. Väliä on vain sillä, että elän oman moraalikäsitykseni, arvojeni, mielipiteideni ja etiikan puitteissa oikein. Ja että minun on hyvä. Minun on hyvä, vaikka olisin muiden silmissä outo, erikoinen, hullu tai ruma. Minun on hyvä, vaikka kukaan ei ymmärtäisi minua, ajatusmaailmaani tai elämääni. Minun on hyvä, kunhan toimin oikein ja rehellisesti.

Etelä-Pohjanmaalla ihmiset ovat niin häpeällä kasvatettuja ja siihen tottuneita, että muidenkin odotetaan ja vaaditaan häpeävän itseään - etenkin kaikkia niitä osia, jotka jollain tapaa poikkeavat valtavirrasta ja tasapäisestä, harmaasta junttimassasta.

Asuin Etelä-Pohjanmaalla syntymästäni viime elokuuhun saakka. Ajan kuluessa otin tuon häpeän tärkeäksi ja merkittäväksi osaksi itseäni. Nyt olen pikkuhiljaa valmis hellittämään otettani siitä, ja lopulta päästämään irti. Olen valmis olemaan vapaa, olemaan täysin minä. Seison jaloillani, pystyssä - vaikka joutuisin seisomaan yksin.

Asuin 8 vuotta Kauhajoella.

Katselin vierestä ryyppäämistä, väkivaltaa, valehtelua, kiusaamista ja yleistä junttiutta, ja mietin, miksi en ole kuin muut. Mikä minussa on vikana? Kun kaikki muut olivat kaikesta eri mieltä, oli helppo alkaa etsimään vikoja itsestään.

Pari viikkoa sitten menin taas käymään siellä. Menomatkalla tuli fyysisesti tosi huono olo; oksetti, kuvotti ja itketti. Katselin valmiiksi bussipysäkkejä siltä varalta, että pitäisi pysähtyä oksentamaan. Mietin ihmeissäni, että minunhan piti tykätä autolla ajamisesta. En ilmeisesti tykkääkään.

Perille päästyäni olo ei lakannut, ärsytti, kun auton renkaiden vaihdossa kesti niin kauan. Vein lapsen äidilleni, kävin syömässä, ja lähdin ajelemaan kotiin päin.

Takaisintulomatkalla tajusin, etten inhoa autolla ajamista, eikä se aiheuttanut huonoa oloani. Inhoan Kauhajokea, vihaan sitä faktaa, että minun pitää joka välissä käydä siellä. Oksettaa aina ajatuskin sinne palaamisesta.

Yllätyin siitä, että kyseinen paikka sai aiheutettua ihan fyysisesti huonon olon. Vaikka toisaalta, onko ihme; samankaltainen olo tulee, jos menen isäni luo, tai ylipäätään paikkoihin, jotka ovat rikkoneet jotain minussa. Tämä paikka ei rikkonut vain pientä osaa, vaan murusti minut pieniksi murusiksi, pudotti lattialle, polkaisi vielä kengällä päälle, ja ihmetteli, miksen voi hyvin.

En koskaan tajunnut sen olevan ihan täysin mahdollista, että on olemassa kylä, jossa vain kollektiivisesti ollaan niin pihalla maailmasta ja kaukana sivistyksestä, ettei minunlainen aivoja aktiivisesti käyttävä outolintu sopinut mukaan.

Olen odotellut, että koska tulee aika, kun tuntuisikin hyvältä ajatus sinne palaamisesta; tuntuisi nostalgiselta tai haikealta tai edes neutraalilta käydä moikkaamassa tuttuja ja perhettä. Aikuisten Oonan ja Artun lailla tekisin ironisen kulttuurimatkan moiseen kyläpahaseen. Mietin ennen muuttoa, että ehkä siihen menee kuukausi tai kaksi. Nyt muutosta on neljä kuukautta. Inhoan tuota paikkaa edelleen joka solullani.

Olen ihminen.

Olen jaksanut uskotella itselleni, etten tule toimeen ihmisten kanssa; en osaa olla enkä puhua mitään, punastelen ja nolostelen ja jäädyn. Vaikka oikeastihan tämä tapahtuu vain tietynlaisten ihmisten seurassa - vain tietynlaisissa tilanteissa. Ehkä niissä tilanteissa, joissa toiset vievät kaiken tilan, eikä minulle jää sitä yhtään; joissa tilaa pitäisi osata kyynärpäätaktiikkaa käyttäen ottaa itselleen.

Viime viikonloppuna Beeda tuli Tampereelle. Jännitin tapaamista etukäteen, nimittäin minähän en osaa olla ihmisten kanssa enkä osaa puhua, en osaa olla sosiaalinen, en osaa olla ihminen. Ja yllättäen ei ollutkaan niin mitään ongelmaa. Pystyin puhumaan mistä vain, ja olemaan täysin oma itseni. Ehkä kaikki tosiaan riippuukin ympäristöstä ja toisten energioista; miten hyvin sovin niihin, ja miten paljon minulle jätetään tilaa. Miten vahvasti tuntuu, että saan olla oma itseni; kelpaan itsenäni.

Olen ajatellut, että olen hyvä ja kelpaava ja normaali niinä pieninä hetkinä, kun sovin johonkin tiettyyn muottiin; kun olen sosiaalinen, aktiivinen ja positiivinen. Vaikka oikeastihan olen hyvä ja täysin kelpaava kaikkine puolineni; vaikka välillä nolostelisin, ahdistuisin tai pelkäisin. Saan hyväksyä kaikki puoleni, ja saan odottaa ja vaatia sitä myös muilta.

En ole mitenkään perustavaa laatua olevalla tavalla erilainen kuin muut. En ole friikki, en ole kummallinen enkä ole sekopää. Olen ihminen, siinä missä kuka tahansa muukin. En suostu enää uskomaan muuta.

Olen ehkä erilainen kuin joku muu, enkä sovi jokaisen vastaantulijan kanssa yhteen. En ole silti vääränlainen.

Eikä edes ole olemassa mitään yhtä tiettyä ihmistyyppiä, joka kanssani pystyy olla; monet ihmiset tulevat kanssani toimeen. Ja miten monet haluaisivat viettää aikaa kanssani, se onkin ihan toinen luku. Näin päätin alkaa tästä hetkestä lähtien ajattelemaan.

Minä olen hyvä ja juuri oikeanlainen, tajuat sinä sitä tai et.

Paluu menneisyyteen.

 Kirjoitin joskus blogissa menneisyydestäni näin: ”Kaikki ihmiset, joita elämässäni vielä 2011 oli, jäi sinne. Koti jäi sinne. Elämänhalu jäi sinne. Minä jäin sinne.”

Olen kipuillut vuosien aikana paljon sitä, miten elämäni pysähtyi kuin seinään yli kymmenen vuotta sitten. Kaikki jähmettyi paikoilleen, mistään ei saanut otetta. Aika silti kulki eteenpäin, huolimatta siitä, etten ollut lainkaan valmis jatkamaan. Kriisiä seuraavat kaksi vuotta varmistivat, etten saa mitään pidettyä mukanani - ikään kuin aloitin ihan uuden elämän; kaikki hyvät jutut jäivät taakse, menneisyyden painolasti pysyi mukana. En muista noista parista vuodesta mitään.

Rakentaessani pikkuhiljaa itselleni uutta elämää, en ole osannut sisällyttää siihen vanhoja rakkaita ja tärkeitä asioita, eiväthän ne enää kuuluneet minulle. Jouduinhan ihan uudelle aikajanalle; lapsuuden ja nuoruuden jutut pysyivät muistoissani vain irrallisina asioina, eivät niinkään kokeminani tapahtumina. En ole päässyt tunnetasolla kiinni menneisyyteeni. Elänhän ihan eri elämää, eri ihmisenä.

Tänä viikonloppuna sain taas yhdestä kohdasta kurottua suurta kuilua kasaan. Sain elämääni takaisin ihmisen, joka oli lapsuudessa ja nuoruudessa hyvä ystäväni. Meillä on yhteisiä muistoja, yhteisiä tuttavia ja tapahtumia. Niistä puhuessamme menneet asiat alkoivat tuntumaan vähän enemmän todellisilta, vähän enemmän ihan omilta muistoiltani.

Minulla onkin ihan kokonainen elämä, kokonainen lapsuus ja nuoruus, eikä pelkästään yksittäisiä tilanteita - jotka nekin ovat tuntuneet vain vierailta ja kummallisilta, minusta irrallisilta asioilta.

Harmittaa kovasti, että menneisyyttäni peittää tumma varjo, joka estää näkemästä selvästi. Harmittaa kovasti, että elämäni on rikottu niin moneen osaan, että niitä on hankalaa löytää ja kasailla yhteen.

Oli ihana viikonloppu. Äärimmäisen tärkeä ja eheyttävä (ja hurja). Kiitos Beeda. 💞 Vaikea uskoa, että tässä on mennyt jo yli kymmenen vuotta.

Näen taas vähän selvemmin. Se tuntuu hyvältä. Elämä on kivaa. 😌 Ehkä huomenna taas itken ja ryven kurjuudessa ja itsesäälissä, mutta tänään en.

Carpe vitun diem.

Sain hetki sitten kumppaniltani pientä kritiikkiä siitä, etten elä elämää tässä hetkessä, vaan mietin menneisyyttä jatkuvasti. Joka hetki, ihan koko ajan mietin mitä tapahtuu, mistä se johtuu, millaisia samankaltaisia tilanteita on ollut menneisyydessä, miksi toimin miten toimin, miltä tuntuu, ja miten puen tämän kaiken sanoiksi teksteihini.

En osaa tehdä enää muuta. En osaa olla miettimättä, pohtimatta ja analysoimatta. En osaa olla suunnittelematta tulevia tekstejä, ja kirjoittamatta kaikkea ylös.

Olen päässyt kauheaa vauhtia eteenpäin ja saanut paljon asioita käsitellyksi. Mutta mitä jos en pysty pysäyttämään tai edes hidastamaan enää vauhtia? Loppuuko tämä joskus? Tuleeko jossain kohtaa tilanne, kun ei olekaan enää mitään käsiteltävää? Mitä teen sen jälkeen, kun nyt olen jo kauan aikaa tehnyt vain tätä? Mitä jos elän loppuelämäni menneisyydessäni?

Monet ihmiset eivät pohdi itseään, tunteitaan ja tekemisiään ollenkaan. Elävät vain päivästä toiseen autopilotilla, miettimättä sen kummemmin mitään. Satuttavat muita siinä mennessään, koska he nyt vain ovat sellaisia. Elämä nyt vain on sellaista. Olen kuullut joskus selityksen tälle; he keskittyvät tärkeisiin asioihin, eivät tällaiseen hömppään ja diibadaabaan. Tärkeitä asioita siis ilmeisesti on kaikki se, mitä yhteiskunta meiltä vaatii; työssäkäyminen, saavutukset, oman mielen hiljentäminen ja autopilotilla kulkeminen. Jos siinä samalla pilaa muiden elämiä, se on vain harmillinen sivuseikka.

Itse en (yllätys yllätys) näe asiaa ihan noin. Mielestäni tärkeintä, mitä täällä voit tehdä, on kehittää itseäsi ja mieltäsi parhaalle mahdolliselle tasolle; niin, että olisit kartalla itsestäsi, tunteistasi ja tekemisistäsi, etkä siksi aiheuttaisi lisää pahaa tähän maailmaan.

Mutta ehkä minun täytyisi hankkia puuduttava päivätyö tai muu, joka pakottaisi hiljentämään oman mielen. Ehkä siten oppisin elämään myös tässä hetkessä; en jatkuvasti rakentaisi mieltäni parempaan muotoon.

P.S. Viettäisin varmasti vähemmän aikaa pääni sisällä korjaten vääristyneitä, haitallisia ja rikki menneitä rakennelmia ja palasia, jos niitä ei olisi ensihetkistäni lähtien systemaattisesti vääristelty ja rikottu. Pystyisin ehkä myös töihin.💡

Ikävöi minua.

Viime vuonna jossain kohtaa puhuin psykologin kanssa siitä, missä näen itseni viiden vuoden päästä - tai ylipäätään tulevaisuudessa. (En ole varma olenko julkaissut teille aiheesta kertovaa tekstiä.) Annoin itseni haaveilla täydellisestä elämästä. Että jos saisin kaiken mitä haluan, mitä se olisi.

Asuisin Tampereella. Minulla olisi hyvä kumppani, ja tasainen ja hyvä suhde hänen kanssaan. Olisin tyytyväinen itseeni, pärjäisin arjessa vailla suurempia ongelmia. Elämä olisi onnellista ja kaikinpuolin hyvää.

Jos jaoinkin tekstin joskus teille, jätin siitä tarkoituksella, häpeissäni lopun pois. Päästäessäni mielikuvitukseni täysin laukkaamaan, tarina aina lopulta päätyi samaan lopputulokseen; eksäni ilmestyisi takaisin elämääni, kertoisi ikävöivänsä minua ja saisin hänet vihdoin oikeasti itselleni ja elämääni.

Eilen se tapahtuikin, hän kertoi ikävöivänsä minua. Se laittoi minut ajattelemaan itseäni sekä elämää, ja mitä siltä oikein haluankaan. On totta, että olen haaveillut hänestä kauan; roikuinhan suhteessamme kiinni monta vuotta, vaikken saanut häneltä mitään. Intohimoa kyllä, ja perhosia mahanpohjaan. Mutta en juuri mitään aitoa.

En ole silti niin tyhmä, etten tajuaisi tämän olevan vain peliä (kaikki on hukassa olevien ihmisten osalta peliä; joko tietoista tai tiedostamatonta). Enkä niin tyhmä, että kuvittelisin hänellä olevan minulle vieläkään mitään tarjottavaa. Enkä myöskään niin tyhmä, etten tajuaisi, miten paljon hyvää elämässäni on tällaisenaan.

On toisaalta ihan hyvä, että hän otti yhteyttä. Sain tilaisuuden nähdä, miten pitkälle olen suhteellisen pienessä ajassa päässyt - vai olenko edes. Sain myöskin tilaisuuden käsitellä eroamme, ja suhdettamme kokonaisuutena. Sille kun ei ole hirveästi ollut mahdollisuuksia toisen ollessa täysin kyvytön kommunikoimaan.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei hänen yhteydenottonsa tuntuisi myös tietyllä tapaa hyvältä. On kiva huomata olleensa oikeassa; ennustinhan tämän tapahtuvan. Jos olen jollekulle liian hyvä, hän tajuaa sen jossain kohtaa. Aina se menee niin.

P.S. Perus syksy, pakottava tarve löytää vierelle joku 🫠

P.P.S. Tottakai hänellä on ikävä minua, olinhan way out of his league 🦄 (me kaikki tiedetään se)

Isä.

Minulle on useasti puhuessani esimerkiksi isäni teoista sanottu, että oli hänessä varmasti jotain hyvääkin. Eihän kukaan voi olla läpeensä paha. Olen samaa mieltä.

Hän varmasti soi joskus kauniin katseen tai kannustavan sanan minulle. Aivan varmasti ajatteli minusta joskus hyvää, ja toivoi onnea elämääni. Joinakin iltoina kaksin ollessamme hän kehui koulumenestystäni, tai onnistumisia urheilukilpailuissa.

En ole missään vaiheessa unohtanut niitä. Niitä vain ei tarvitse sen kummemmin käsitellä, joten harvemmin niistä puhun. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö ne olisi olleet tärkeitä pieniä hetkiä pienen lapsen - minun - elämässä. Ne olivat pieniä valonpilkahduksia, jotka korjasivat vähän kaikkea sitä pahaa, mitä hän teki. Mutta vain vähän. Ne olivat häviävän pieni laastari vuotavassa, märkivässä avohaavassa. Eivät siis mitenkään voisi olla merkittävässä roolissa, kun pohdin elämääni.

Hyviä hetkiä ja onnen ja turvallisuuden tunteita olisi pitänyt olla moninkertaisesti enemmän. Hyvää, kannustavaa, tasaista ja turvallista olisi pitänyt olla oikeastaan ihan koko ajan. Mutta puoletkin olisi riittänyt. Jos puolet ajasta ja tunneskaalasta olisi ollut positiivista, löytäisin paljon enemmän valoa lapsuusmuistoistani.

Puoletkin olisi ehkä riittänyt siihen, että pystyisin ripustautumaan hyviin hetkiin ja löytäisin jotain järkeä ja logiikkaa hänen tekemisille. Puoletkin olisi riittänyt, että en jatkuvasti tuntisi pohjatonta häpeää ja syyllisyyttä kaikesta pahasta, mitä hän teki. Kun en voinut estää häntä.

Pienet onnen hetket ja lempeät sanat eivät millään pysty kumoamaan sitä kaikkea pahaa, joka vaatii tekijältään silmitöntä raivoa, raakuutta, välinpitämättömyyttä ja moraalin, empatian sekä rakkauden puutetta. Koulumenestyksen arvostus ei kumoa sitä, ettei hän arvostanut minua eikä äitiäni. Hymy joskus ja jouluna ei kumoa sitä, että hän pystyi kajoamaan nyrkillään äitiini, minun katsellessa vierestä. Mikään ei kumoa sitä.

Joten joo, ehkä hän joskus teki hyviäkin asioita. Mutta pahoja asioita hän on tehnyt monen ihmisen edestä. Kokonaispistemäärä on valovuosia miinuksen puolella.

Paniikki sosiaalisissa tilanteissa.

Ennen tunne oli joka kerta niin voimakas, etten pystynyt sitä alkaa siinä tilanteessa kyseenalaistaa tai käsitellä. Lääkityksen tarkoitus oli saada terävin kärki tunteesta pois - ahdistuksesta tulisi niin laimea, että pystyisin ajatusteni voimalla rauhoittamaan itseni ja käsittelemään tilanteen aiheuttamat fiilikset.

Nykyään sosiaalisissa tilanteissa ihmisten keskellä herään välillä ajatukseen, että täällä on näin paljon ihmisiä, miksi minulla ei ole paniikkia!!? Ja saatan sillä saada kehitettyä itselleni pienen ahdistuksen. Ei ahdista ihmiset, vaan ahdistaa se, kun ei ahdista. Helppoja juttuja tosiaan.

Jos ahdistuksen tunteita edelleen esimerkiksi ihmisten läsnäolosta tulee, tunnistan sen, ja pystyn miettimään, mistä se johtuu.

Olen huomannut, että puhun itselleni paniikin ja ahdistuksen suhteen vähän turhankin ilkeästi. Saatan esimerkiksi ajatella, että mikä sinua taas vaivaa. Etkö huomaa, ettei ole mitään hätää. Lopeta tuo lapsellinen vaiheilu ja käyttäydy kuin aikuiset. Pitäisi keskittyä puhumaan itselle lempeämmin noissa tilanteissa.

Se vaan turhauttaa niin paljon. Haluaisin tehdä asioita ja mennä paikkoihin ja tutustua ihmisiin, mutta kun EN VOI. Koska vitun typerä paniikki. Josta en ilmeisesti ole ihan hetkessä pääsemässä eroon.

Traumaperäisiä (ja muita) menneisyyden juttuja on aina noussut säännöllisen epäsäännöllisesti pintaan - ennen en toki osannut niihin suhtautua, tai niitä käsitellä.  Lääkkeen piti auttaa myös siihen - lopettaa muistojen nouseminen ja tämänhetkiseen elämään vaikuttaminen.

Nyt lääkkeen aloituksen jälkeen menneisyyden haamuja on noussut pintaan ihan jatkuvasti. Hetkellisesti saatan vieläkin mennä tunteen mukana - murtua, itkeä, pelätä, romahtaa täysin - kunnes huomaan, ettei traumamuistolla ole mitään merkitystä tässä hetkessä. Elämä on nyt niin tasaisen onnellista ja turvallista. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä tarpeeksi turvallista voidakseni käsitellä syvimmälle hautautuneita muistoja ja tunteita. Suurimmat traumojen aiheuttajat on kaikki avattu ja katsottu ja käsitelty, joten voin jo siirtyä pienempiin - ”mitättömiin asioihin”. Voisin niitä alkaa erittelemään ja avaamaan myöhemmin.

healing

Minun tekstit ovat viime aikoina keskittyneet lähinnä negatiivisiin asioihin. Asioihin, jotka ovat hidastaneet matkaani, sotkeneet suunnitelmiani ja elämääni, ja rikkoneet minua. (Minun teksteissä saattaa myös olla paljon päällekkäisyyksiä, ja toistoa.)

Totuushan silti on, että minun elämässä ja arjessa on hyvin vähän negatiivisuutta.

Menneisyys vaikuttaa tämänhetkiseen elämääni lähinnä paniikkihäiriön ja persoonallisuushäiriöiden muodossa, mutta muuten minun elämä on tosi ihanaa ja onnellista. 

Minun elämä on tällä hetkellä parempaa ja onnellisempaa kuin olen koskaan uskaltanut edes toivoa. Minun on helppo olla ja elää. Ennen ei ole näin ollut.

Pääni läpi tuulee mereltä sisämaahan päin

Se mitä jätit minuun, sitä suojelemaan jäin

Tänään aamulla mä pysähdyin liikennevaloihin

näin hengissä en koskaan ollut oo, sen huomasin

Tulee päivä jolloin kuolen, mut kaikki muut päivät

mä elän, niin että tuntuu

Suurin syy tähän muutokseen on varmasti ollut se, että aloin rakastaa itseäni. En tarvi enää muita puolustamaan minua ja mielipiteitäni, vaan voin itse tehdä sen. Vaikkei kukaan muu olisi minun puolella, minä olen. 

Aloin myös samalla rakastaa elämää. 

Ennen olen nähnyt edessä vain yhden polun, tai usein vain muurin ja umpikujan. 

Nyt tuntuu että tulevaisuudessa voin mennä minne suuntaan vain, tehdä mitä vain ja olla mitä vain. 

En edes tarvitse valmista polkua. 

Monia varmasti kiinnostaisi kuulla, miten sen käänteen ja muutoksen pystyy tekemään. Mitä tein, että sain muutettua täysin elämäni suunnan? Mitä tein, että aloin nähdä edessäpäin valoa, aloin uskoa itseeni? Mitä tein, että aloin rakastaa itseäni? 

En tiedä. 

Olen yli 8 vuotta käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti psykologeilla, mutta jos totta puhutaan, en edes tiedä mistä olen siellä keskustellut. 

Minulla ei ole mitään muistikuvaa psykologien ja psykiatrien kanssa käydyistä keskusteluista. 

Saattaa olla, että en vain ollut aiemmin valmis käsittelemään menneisyyttäni ja traumojani, ja siitä johtuen en ole päässyt niiden kanssa eteenpäin, tai saanut terapiasta juuri mitään irti. Toki olen myös ollut sitä mieltä, etten halua apua edes ottaa vastaan. Täytyy pärjätä yksin.

Tää maailma on pelottanut mua, on suru ollut peittona

Oon pitänyt sua kiinni minussa kuin kantapäissä varjona

Nyt tahdon aamuun asti tanssia ja syliin nukahtaa

Tahdon antaa sekä ottaa, tahdon vielä rakastaa

Tulee päivä jolloin kuolen, mut kaikki muut päivät

mä elän, niin että tuntuu

2019 keväällä tuli koulun takia burnout, olin saikulla koko kevään. Lisäksi siihen päälle ero, joka musersi minut täysin. 

Niin pohjalla ja rikki en ole ikinä aiemmin ollut. Kun saat pikkuhiljaa liimattua palasia taas kasaan, ja taas joku rikkoo sinut. Kerta kerralta sattuu enemmän. Tällä kertaa olin varma, ettei minusta enää ehjää saa. Olin myös varma, etten itsestäni ehjää edes halua. Olin valmis luovuttamaan.

2019 kesällä aloitin ihan tosissani terapian. Hyvän alun jälkeen kuitenkin psykologi vaihtui, ja vuosi 2020 meni opetellessa tuntemaan tämä uusi ihminen. Opetellessa luottamaan häneen, ja puhumaan rehellisesti kaikesta. 

Viime vuonna kesällä kävin myös isäni luona pitkästä aikaa. Isä ei ollut kotona kun käveleskelin lapsuudenkotini pihalla katsellen paikkoja, ja itkien. Tuo oli merkittävä vierailu. 

Silloin kirjoitin somessa, että takapakkia varmasti vielä tulee, mutta nyt on alkanut parantuminen. Että en tiedä miten tässä käy, mutta tunnen, että tämä on nyt iso juttu. 

Ja se oli.

Viime vuonna myös näin joitakin sukulaisiani, kävin katsomassa vanhaa mummulaa, kävin kyläilemässä naapurin mummojen luona, ja vietin aikaa lapsuuden kotikaupungissa. Ja lopetin alkoholinkäytön.

En mitään takaisin saa, jäljelle jää unelmii

Rivitalon terassilla kaide, josta pitää kii

Mä nojaan siinä tuuleen, on jotain väistynyt

En enää menneeseen tuu palaamaan, sillä nyt

mä elän, niin että tuntuu

Kun mietin elämääni, tuntuu että se loppui 2011 kun tuli iso kriisi, vankeus, shokki, muutot, masennus. 

Ja se on nyt pikkuhiljaa alkanut taas, elämä. Viime vuonna. Yhdeksän vuoden tauon jälkeen. 

Kaikki ihmiset, joita elämässäni vielä 2011 oli, jäi sinne. Koti jäi sinne. Elämänhalu jäi sinne. Minä jäin sinne. 

Tässä välissä on kyllä tapahtunut paljon asioita. Olen alottanut ja lopettanut parisuhteita. Olen alottanut ja lopettanut kouluja. Olen synnyttänyt ihanan lapsen, ja sysännyt ison osan vastuusta oman äitini käsiin. Olen alottanut juttuja, ja tajunnut, että eihän minusta voi olla tähän. 

Olen alottanut ja lopettanut kaverisuhteita. Olen muuttanut kymmenen kertaa. Olen yrittänyt kaksi kertaa itsemurhaa. Olen kuluttanut isot määrät alkoholia. 

Olen ajelehtinut vailla päämäärää, ja samalla silti pysynyt täysin paikoillani. 

Olen ollut elossa, mutta en ole silti elänyt tässä hetkessä. Minun koko olemassaolo ja minäkuva on rakentunut sen varaan, millainen minun lapsuus on ollut. Tai paremminkin, minun koko olemassaolo ja minäkuva on rakentunut sen yhden syksyn varaan. Syksyn, joka oli totaalinen huippu ja päätepiste vuosia kestäneelle kurjuudelle. Syksyn, jonka olen antanut määritellä minut ja potentiaalini ja arvoni. 

Vaikka minussa on niin paljon muutakin. Minun elämässä on niin paljon muutakin. 

Nyt tehtävänäni on pikkuhiljaa parsia kokoon minun koko elämä. Liittää nykyhetki samalle janalle, samaan elämään, jota elin vielä 2011.

Tehtävänäni on ymmärtää, että 2011 putosin vaikeaan masennukseen, ja minun elämä pysähtyi. 

Ymmärtää, että mikään ei ole minun syytä. 

Ymmärtää, että olen edelleen se sama ihminen kuin silloin. Tämä on sama elämä, ja tämä jatkuu edelleen. Tämä ei päättynytkään siihen traumatisoivaan syksyyn, jota helvetiksikin voisi kutsua. 

Tehtävänäni on ymmärtää, että minulla on olemassa juuret. Minulla on nuoruus, lapsuus ja jopa vauva-aika. Minulla on peruskoulu, eskari ja kerho. Minulla on lapsuudenkoti, minulla on lapsuuden kotikaupunki, minulla on kouluaikaisia kavereita. Minulla on sukulaisia, tätejä, setiä, enoja ja serkkuja. 

Minulla on sisarusten kanssa leikit, riidat ja sovinnot. Minulla on laskettelu kodin lähellä olevassa pulkkamäessä. Minulla on leikkipuisto, kirjasto ja kirppis. Minulla on mummula, ja naapurin tutut mummot. Minulla on pikkusisarusten hoitaminen, siivouspäivät, leikkimökki ja omenapuu. Minulla on pyöräretket, koulun piha ja luistelukenttä. Minulla on lapsuus. 

Minulla on aivan liikaa järkyttäviä kokemuksia, mutta minulla on myös paljon hyvää. Minulla on lapsuus, eikä sitä voi mikään viedä minulta pois. Se on minun lapsuus, ja minun juuret. 

Kuvittele miten pahaa ja traumatisoivaa minun elämä on voinut olla, ja kerro se vielä sadalla. 

Ja minä olen elossa edelleen. Sitä on vaikea itsekään uskoa. 

Mä elän, niin että tuntuu

Mä elän, se mulle kuuluu

Joo mä elän, niin että sattuu

Mä elän, mun pelko poistuu

kun mä vaan elän

Tällä hetkellä mielessä päällimmäisenä on vain syvä ymmärrys itseäni kohtaan. 

Kaikelle, mikä erottaa minut muista ja voisi jollain tapaa tehdä minusta huonomman kuin muut, on olemassa looginen selitys. 

Kaikessa on syy ja seuraus. 

Ja mikä minä olen? Viaton uhri.

Se oli väärin, mutta saan jatkaa jo eteenpäin. 

Se oli väärin, mutta sen ei tarvitse määritellä koko loppuelämääni. 

Se oli väärin, mutta minä pääsen siitä vielä yli.

Minusta vihdoin tuntuu, että voin vielä joskus päästää irti kaikesta.

Kaikesta, mikä pidättelee minua. Kaikesta, mikä estää minua elämästä elämääni täysillä, mikä estää minua olemasta täysin oma itseni ja ottamasta koko potentiaaliani käyttöön.

Kaikesta, mikä estää minua haaveilemasta, ja tavoittelemasta unelmiani.

Kaikesta, mikä estää minua uskomasta itseeni.

Tekemistä on vielä paljon, mutta rakastan itseäni, ja rakastan minun elämää.

Uskon sen olevan hyvä pohja rakentaa ihan mitä vain. 

Daddy issues

Isi, näetkö, miten nopeasti juoksen? Huomaatko, miten näyttävästi sen teen, että huomaisit minut? 

Isi, näetkö, miten urheilullinen olen? Huomaatko, miten julkaisen siitä kuvia someen ja whatsappiin, että näkisit minut? 

Isi, katso, miten hyvä minä olen. Enkö olekin?

Isi, kuuletko, miten hauskat jutut minulla on? Huomaatko, miten hyviä mielipiteitä minulla on?

Huomaatko, miten paljon tiedän asioista? Huomaatko, miten tiedän myös puutöistä?

Näetkö, miten hyvä olen kuntosalilla? Näetkö, miten isot lihakset olen saanut? Näitkö, miten hyvin maalasin minun pöydän? Näitkö, miten reippaasti kävin lenkillä? Näitkö, miten hyvän tuloksen sain Mensan testistä? Näetkö, miten söpö lapsi minulla on? Kuuletko, miten fiksut jutut hänellä on?

Huomaatko, miten hyvä äiti olen? Kuuletko, miten ystävällisesti puhun lapselleni? Huomaatko, miten korotan ääntäni, että kuulisit sen? Jospa vaikka tajuaisit, että sinä et puhunut näin minulle. Jos tajuaisit, että näin sinun olisi pitänyt puhua. Että näinkin olisit voinut puhua. Tajuaisit, että lapsia kohdellaan näin.

Isi, huomaatko, miten reippaasti juoksen tässä sinun vierellä? Enkö olekin reipas? Enkö olekin hyvä? 

Tyttö tanssii, tyttö nauraa

mut ei isä katsele ollenkaan

Tyttö huitoo, tyttö laulaa

mut ei isä nosta katsettaan

Sitten paikalle juoksee minun oma lapsi itkien. "Äiti, miksi lähdit ilman minua juoksemaan?"

Tuo hetki pysäytti. Minä en ole enää lapsi, jonka täytyy vaatia ja anella isin huomiota. Minulla on uusi rooli elämässä, minun tehtävä on nyt olla mahdollisimman hyvä vanhempi omalle lapselleni.

Minun ei tarvitse jatkaa huonoja ja myrkyllisiä tapoja ja käytösmalleja enää eteenpäin, voin katkaista tämän kierteen. 

Pääsisinkö nyt irti lapsuuden roolista, johon olen jäänyt jumiin?

En aio enää jatkaa tätä. Minä hyväksyn ja huomioin itseni nyt, täysin. Vaikka sinä et sitä silloin tehnyt, en saanut sinulta sitä hyväksyntää ja huomiota, minkä olisin halunnut ja tarvinnut. Äidiltä sain, mutta olisin tarvinnut sen myös sinulta. Enkö kuulostakin vaativalta? Noh, lapset ovat joskus vaativia. Minä olin lapsi. 

Minä pärjään kyllä ilman sinun huomiota. Olen pärjännyt tähänkin asti. Ja anellessani huomiotasi ja arvostustasi, rikon omia rajojani. Minun ei tarvitse anella kenenkään huomiota. Jos en sitä saa ilman anelua, minä en sitä tarvitse.

Ja minä arvostan ja rakastan itseäni. Koska minä olen ihana, arvokas ja rakastettava, vaikka en saavuttaisi tai osaisi mitään. Olen ihana, arvokas ja rakastettava, koska olen minä.

Monesti minun tulee mietittyä että miksi olen mennyt näin rikki. Miksi minusta on kasvanut tällainen.

Koska minä olin lapsi. Voimaton ja avuton, kykenemätön tekemään asioille yhtään mitään. Mitä se auttoi, että tulin väliin? Ei mitään. Mitä se auttoi, että huusin? Ei mitään. Mitä olisin voinu tehdä? EN MITÄÄN.

Olin pakotettuna katsomaan näytelmää, jota yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua näkemään. Pakotettuna imemään kaikki sairaat käytösmallit, selviytymiskeinot, tunnelukot, traumat itseeni.

Olin pakotettuna olemaan tuomari, poliisi ja järjestyksenvalvoja. Haluan edelleen muistuttaa, minä olin lapsi. Lapsen ei pidä joutua tuollaiseen rooliin. Lapsen ei pidä nähdä väkivaltaa.

Mutta minun piti.

Ja nyt minun on pakko elää näiden asioiden kanssa.

Miksi sinä teit minut tänne, jos et ollut tarpeeksi vakaa ja tasapainoinen turvaamaan ensiaskeleitani?

Miksi sinä teit minut tänne, jos et ollut valmis ottamaan vastuuta minusta?

Miksi sinä teit minut tänne, jos et edes halunnu minua?

Sinun piti rakastaa minua, huolehtia minusta, turvata minun elämä, kantaa vastuu minusta.

Jätit kaiken minun tehtäväksi.

Vaikka sisarusparvessa olisi kaksikymmentä lasta, heistä jokaisella on tarve kokea olevansa ainutlaatuinen ja tärkeä. Heistä jokaisella on tarve saada huomiota, rakkautta, arvostusta ja hyväksyntää. Pelkkä hengissä pysyminen ei riitä. 

Kuului pamaus vaan, 

mä olen se lintu joka lensi ikkunaan

Putosin uudestaan

vaikka henkiin jäin, en säilynyt ennallaan

Lapsena ja nuorena häpesin tosi paljon sitä, mitä meillä kotona oli. Salailin, enkä myöntänyt, vaikka joku asiasta kysyi.

Nyt vasta viime aikoina oole alkanut miettimään, että miksiköhän? Eihän se minun häpeä ollut.

Miksen osannut ajatella, että vitsi miten nolo tuo raivopää on, antaa sitä häpeää sille, jolle se kuuluu?

Ehkä siksi, kun puolet minun geeneistä on sinulta. Minä olen 50% sinä, halusin sitä tai en. 

Kaiken jälkeen, voisin tiivistettynä sanoa näin:

Jos sinun vihanhallinta ja mielenterveys on tuota luokkaa, mielestäni sinun ei pidä hommata lapsia. Koska sehän on sanomattakin selvää, ettei sinulla ole rahkeita tarjota lapselle tarpeeksi tasapainoista ja turvallista elämää.

On hyvin todennäköistä, että omilla raivokohtauksillasi ja arvaamattomalla käytökselläsi aiheutat lapselle turvattomuutta, pelon tunteita, ahdistusta, ja luoja ties mitä muuta. Ja minun mielestä kenelläkään ei ole oikeutta sotkea toisen mieltä ja elämää noin. Ei ainakaan pienen viattoman lapsen mieltä ja elämää. Sinulla ei ole oikeutta rikkoa toista ihmistä. Sinulla ei ollut oikeutta rikkoa minua.

Siitä lähtien, kun olen jotain alkanut asioista tajuamaan, suurimman osan ajasta olen ajatellut haluavani kuolla. Viime vuosina olen tajunnut, että en haluaisi kuolla. Haluaisin, etten olisi koskaan syntynyt.

Nyt minulla tosin menee hyvin. Olen itse rakentanut itselleni hyvää itsetuntoa, ja hyvää elämää. Ja edelleen kaipaisin sinun huomaavan sen. Näetkö, miten pitkälle olen päässyt, ilman sinua?

Poissa kuvioista, poissa mielestä

Isä oot ollu poissa enemmän ku läsnä

Poissa arjesta, poissa sydämestä

ei siin oo mulle enää mitään ihmeellistä

Mut se ei paina mua liikaa

et muserra mun selkärankaa

Se, mikä sinä olet nykyään, sitä ihmistä minä rakastan, ja sille haluan pelkkää hyvää.

Se, mikä sinä olit ennen, sitä minä vihaan. Sille haluan pelkkää pahaa, sille janoan kostoa. Sen minä haluan vastuuseen teoistaan. Ja sitäkin minä rakastin. 

Kommentit.

Lueskelin tuossa aikani kuluksi vanhoja blogikirjotuksiani, ja niiden kommentteja. Ei pysty pieni ihminen käsittämään, kuinka kukaan pystyy olla noin ilkeä. Miettikää miltä tuntuisi itse saada tuollaisia kommentteja. Tuskin kovin hyvältä. Ihmettelen vain kuinka pystyin olla välittämättä niistä. Tiedossa kommentoijillakin oli se, että olin itsetuhoinen ja vaikeasti masentunut. Miten onnistunut olo olisi ollut sitten, jos nämä teidän kommentit olisivatkin saaneet minut tekemään iteslleni jotain?

Näitä on tullut paljon pahempiakin, mutta olen joskus poistellut aika paljon kommentteja ja tekstejä. Lisäksi askissa on tullut tosi paljon haukkuja, mutta sieltä en nyt jaksa lähteä etsimään niitä.

Tässä teille nyt silti vastauksia, toivon todella, että olette noista ajoista kasvaneet, EDES VÄHÄN. Ja toivottavasti tajuatte jo, että noin ei voi ihmisille puhua. Järki käteen.

"Ei noi pojat halua sen kavereita olla :DDDD helppoo pillua"

"Huoraat enemmän ku ei-lestadiolaiset yhteensä"

"vitun lumppu saatana"

"Ja meet kuulemma sänkyyn jokaisen vastaan tulijan kans, sit vielä väität olevas lestadiolainen???"

"vitu lutka varastat toiste miehet!!"

"ootpa lapsellinen täysikäseks..... tottaha ne ny ottaa sen kenelt saa helpoite.....?"

"lestaadiolaishuora :D"

"tytti soot vajaa xD kai ny kaikki tietää et sulla on ollu ns.juttua vaikka kenen kans !:D"

"No sä et haluu myöntää et oot sellanen "huora" :D"

"kunniaa edelliselle kommentoojalle ;) oon nii samaa mieltä ettei tosikaa XD oikeesti mitä tapahtu taskiselle? luksu? harri? niit on nii monia etten muistakkaa kaikkii :D ja nyt janne :3 EI NÄIN! EI NÄIN!! xDDD ettisit ny oman ikääsiäs *huora* :)"

Miten kukaan voi oikeasti olettaa, että on ok tulla kirjottamaan minun blogiin mitään tällaista? Mietin vain, että kuinka vitun pieleen voi kasvatus mennä. Ihan oikeasti.

Nuo kommentit on tulleet vuosina 2012 ja 2013. Seksiä olin harrastanut kahden ihmisen kanssa; toisen kanssa seurustelin yli puoli vuotta, toinen oli vain ihastus. Ja vaikea varmaan uskoa, mutta minua vastaan tuli paljon enemmänkin ihmisiä kuin nämä kaksi. Monien miesten tai poikien kaverina olin kyllä, ja vietimme aikaa yhdessä. Mutta minulla oli sellainen erikoistaito että osasin olla kaveria ihan ilman panemistakin, josko se sitten puuttui näiltä kommentoijilta. Ja kun nyt nimeltä piti muutama mainita; kahden kanssa olin tosi hyviä kavereita, yhtä en edes juurikaan tuntenut. Että sillälailla.

Huoraa minusta ei olisi saanut tekemälläkään, koska tietääkseni en ole rahaa koskaan ottanut. Ja muutenkin, miten lahjaton täytyy verbaalisesti olla, että "haukkuu" toista huoraksi?


"tuskimpa te ootte ainoota joidenka perhe on kokenut kovia..ei teillä oo silti mitään oikeutta haukkua muita."

En tietääkseni ole koskaan väittänyt, että me olisimme ainoa perhe, joka on kokenut kovia. Koen silti, että minulla oli - ja on - oikeus olla rikki, johtuen asioista, joita menneisyydessäni on tapahtunut. 

En millään jaksa muutenkaan ymmärtää tätä ajatusmaailmaa, että ei saa valittaa, kun jollain menee kuitenkin aina huonommin. 

Ainoat ihmiset, joita tuolloin haukuin, olivat he, jotka tulivat minulle törkeyksiä kommentoimaan. 
Jos sinä kiusaat minua, mikä velvollisuus minulla on miettiä sinun tunteita? Helvetin idiootit.

"Tuskin ne paskapuheetkaan tyhjästä alkua saa.. Hei haloo jokainen ihminen kyllä pystyy vaikuttamaan siihen, mitä itsestä puhutaan. Kannattaa vaan käyttäytyä niin, ettei oo syytä puheille! ;)"

Niin, että minun täytyy käyttäytyä kuten te haluatte, niin sitten te lopetatte minun kiusaamisen? Täysin idioottimainen ajattelutapa. 

Minua kiusattiin ja haukuttiin niin perusteettomasti, että käyttäytymiseni ei olisi sitä muuttanut suuntaan tai toiseen.

Asia, joka minun käytöksessä muita niin kovasti hiersi, oli se, kun en murtunut, vaikka te systemaattisella kiusaamisella sitä yrititte saada aikaan. Ette ressukat tajunneet, että olin jo pohjalla. Olin vaikeasti masentunut, vailla elämäniloa. Sieltä ei olisi alemmaksi enää päässyt. 
Vaikea varmasti ymmärtää, jos itse on aina kaiken saanut hopeatarjottimella nassun eteen.

"HAHAHAHAH nyt sun äiteeski on huomannu miten lapsellinen kusipää oot : DDDD nyt ei ookkaa enää ketään tääl puolustamas sua : D"

"äitis häpee sua niinku me kaikki muutki xD"

"hei kyll muaki hävettääs jos mä olisin sinä, ei muuten mut mitä juttuja susta kylillä kuulee niin... ei huhhuh xD"

Äiti on tuskin koskaan minua hävennyt. Minun silmiin ainoat, joita tuolloin olisi jostain syystä pitänyt hävetä, olitte te. 

Ja mitä juttuja minusta kylillä kuuli - huhut ja juoruthan ovatkin aina täyttä faktaa ja kaikki uskomukset kannattaakin rakentaa sille pohjalle. Vieläkään en jaksa käsittää, miten voi vielä nykypäivänä olla olemassa tällaisia junttikansoja, joille on elämää suurempi järkytys, kun jotkut elävätkin eri tavalla kuin itse. On niin uskomatonta, että oman pienen kuplan ulkopuolellakin on elämää. Vautsivau.

Joskus kannattaisi ihan kokemuksen takia kokeilla sitä, että asettuu toisen asemaan. Se on varmasti tosi haastavaa, jos aivokapasiteetti on noinkin rajallinen.

"voi saatana huora ootte äitis kans nii pieniä kersoja molemmat! hankkikaa elämä ja mee töihi sielä kotona vaa ooot voi juma! ei isäs oo äitiäs hakannu! mee äitis kans hoitooo"

"sun isäs elämääsi/elämäänne pilannut! Molemmat vanhemmat ovat siihen syypäitä."

"yksin ei voi riidellä! hakkaaminen onkin aika liiotellusti sanottu, ymmärrätkö miltä isästäkki tuntuu jos se lukee näitä siun kirjootuksia?"

Kerroin aikoinaan useaankin otteeseen, miksi makasin kotona vain tekemättä mitään, mutta ihan kertauksen vuoksi; olin vaikeasti masentunut, söin päivittäin masennuslääkkeitä, olin elämänilon ja elämänhalun kadottanut jo aikoja sitten, lapsuus ja nuoruus oli ollut turvatonta ja sairasta, olin juuri muuttanut uuteen kaupunkiin ja halusin vain kuolla. Jostain syystä moni teistä kommentoijista oli hurjan kateellinen siitä, kun minun ei "tarvinnut" käydä koulussa ja sain olla vain. 

Ihan tiedoksenne, olisin ollut paljon mielummin tasapainoinen ja terve - ja pystynyt käymään koulussa ja töissä normaalisti - kuin masentunut ihmisraunio. Paikkoja olisin kanssanne vaihtanut hyvin mielelläni.

Toinen asia. Miten sinä, tuntematon tai puolituttu, joka et koskaan asunut meidän kanssa Alavudella, voit sanoa, mitä meidän kodissa tapahtui tai jäi tapahtumatta? Miksi kuvittelet, että tietäisit asiasta paremmin kuin me, jotka elimme sitä helvettiä päivittäin? 

Ajatteleeko joku tosissaan, että pelkästä riitelystä joutuisi vankilaan? Ajatteleeko joku tosissaan, että viranomaiset eivät osaisi olla huolellisia ja tarkkoja työssään, vaan ihan vahingossa vangitsisivat syyttömän? Niinku ihan oikeasti?

Ymmärrän, että isästä voi tuntua pahalta lukea minun kirjotuksia lapsuudesta ja nuoruudesta. Mutta sekin on vähän sillälailla, että ei auta kuin kestää seuraukset. 

Jos minä saisin päättää niin tottakai olisin asioista päässyt yli samantien ja pystynyt jatkaa elämääni niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Mutta asiat eivät ole aina omissa käsissä. Valitettavasti minun täytyy käsitellä asiat, ja minulle paras keino siihen on se, että puhun ja kirjotan niistä aina uudestaan ja uudestaan, niin kauan, että saan rauhan ja pystyn jatkamaan eteenpäin. Ei ollut minun käsissä sekään, että lapsuuden ja varsinkin nuoruuden tapahtumat muovasivat ja rikkoivat minua niin vahvasti, että minun on vaikea sopeutua tähän maailmaan ja ylipäätään käsittää kuka minä olen tai mikä minä olen ja miksi minun täällä täytyy olla.

Olen isälle sanonut, että toivon hänen ymmärtävän minuakin, ja että minä en tee tätä kiusatakseni. Minä en hänelle halua mitään pahaa. 

Minä teen tämän siksi, että pääsisin joskus jatkamaan elämääni. Teen tämän siksi, että nämä asiat kiusaavat minua edelleen, lähes päivittäin. Siksi, että pelkään ihmisiä, pelkään ihan tavallisia arkipäivän tilanteita, näen painajaisia ja kamppailen itsetuhoisten ajatusten kanssa.

Ja siksi, että minulle ei koskaan annettu syytä tai selityksiä.

Älä koskaan vähättele toisen kokemuksia. Äläkä ikinä sano toiselle, mitä hänen pitäisi tuntea ja mitä ei. Sinä et tiedä, miten toinen kokee asiat. Älä esitä omia mielipiteitäsi faktoina.

Sinun täytyy ymmärtää, että voit sanoillasi satuttaa pahastikin ja pahimmassa tapauksessa juuri sinun kommentti voi olla se viimeinen niitti. 

Ehkä kannattaisi joskus katsoa peiliin ja kysäistä sieltä, että mikä ajaa sinut kiusaamaan muita? Miksi haluat muille pahan mielen? Mikä sinua vaivaa?