Keväällä 2021 aloin jo olla hyvin tietoinen itsestäni.
Kävin edelleen psykologilla; keskityin kokoajan intensiivisemmin paranemiseen ja traumojen selvittelyyn.
Kasvatin lastani; kokoajan paremmin ja rakastavammin. Keskityin siihen todella. Rakastin häntä, ihan äärimmäisen paljon.
Kävin edelleen koulua, rakastin sitäkin. Tein siellä videoprojektin omasta elämästäni. Nähtyään videon - jossa oli minimaalinen määrä väkivaltaviittauksia - lapsuuteni väkivaltainen hullu kehotti minua olemaan rehellinen. Edelleen ajatuskin naurattaa, sillä sitähän juuri olin. Vihdoin uskalsin alkaa olla.
Ajoin pääni kaljuksi, ja siten järkytin ihmisten maailmankuvaa. Sain kuulla paljon haukkuja ja ihmettelyä.
Lapsi alkoi olla viikon minulla ja toisen viikon isällään. Sain siis rutkasti enemmän vapaa-aikaa.
Vihasin kokoajan enemmän asuinpaikkakuntaani, ja siellä eläviä ihmisiä. Vihasin heitä, joita olin aiemmin kutsunut ystävikseni. Halusin päästä pois.
Kesän ajan minulla oli suhdeviritelmä uuden; rehellisen, mutta empatiakyvyttömän, ilkeän ja itsekkään ihmisen kanssa. Uskalsin lopettaa suhteen, ja siitä olen hyvin ylpeä.
Vanha on-off-suhteeni puhumattoman miehen kanssa alkoi vedellä viimeisiään. Viimeiset tapaamiset käytin siihen, että kerroin hänelle terapeutin tai luennoitsijan lailla, miten suhteemme oli mennyt, mitä siinä oli tapahtunut ja miten hän oli toiminut. Ja miten hänen olisi ehkä pitänyt toimia. Kerroin veikkauksiani siitä, millaista hänen lapsuutensa oli ollut - perustuen hänen toimintaansa tässä hetkessä. Ilmeisesti osuin kaikessa oikeaan.
Talvella tutustuin netissä ihanaan naiseen, jonka kanssa juttelin videoiden välityksellä joka päivä, kokoajan. Rakastin hänen lempeyttään ja viisauttaan. Rakastin sitä, miten kerrankin joku otti minun tunteeni huomioon. Kerrankin joku ymmärsi. Emme silti heti tavanneet, vaikka suunnittelimme sitäkin; tapaamisen aika tuli vasta seuraavana talvena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti