Omakanta.

 Luin eilen omakantaa, ja näytin sieltä kumppanillenikin vanhoja merkintöjä.

Siellä on yhteenvetoa lapsuudesta, traumojen syitä, oireilua ja diagnooseja. Mielen valtasi ensimmäistä kertaa ihan aito empatia ja syvä ymmärrys itseäni kohtaan.

Olen kyllä puhunut täällä siitä, miten kurjaa elämäni on ollut ja miten ymmärrettävää on, etten ole päässyt elämässäni eteenpäin tai pysty vieläkään elämään ilman jatkuvia pelkotiloja ja paniikkia. Olen sanonut, etten olisi voinut toimia paremmin. Olenko silti koskaan itse uskonut tai todella tarkoittanut sitä?

Olenko missään vaiheessa oikeasti itse hyväksynyt itseäni ja elämääni; antanut anteeksi ja ymmärtänyt, ettei minussa itsessäni ole ollut vikaa - en olisi voinut toimia kovin paljoa paremmin? Olenko missään vaiheessa oikeasti ollut sitä mieltä, ettei minulla ole syytä hävetä yhtään mitään?

On naurettavaa, ettei elämäni kriiseihin ja traumatisoiviin tapahtumiin ja tapahtumaketjuihin ole puututtu niiden vaatimalla voimakkuudella. On naurettavaa, että minun on oletettu selviävän yksin, ja jatkavan elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Naurettavaa, miten paljon kaikkea on vähätelty. Miten syyllistä kaikkeen on etsitty minusta ja piirteistäni.

On naurettavaa, ettei oikeita syyllisiä ole otettu valokeilaan, vaadittu vastuuseen ja korvauksiin.

On naurettavaa, että minut on jätetty yksin.

Ja kaiken jälkeen vielä kehdattu ihmetellä miksen ole normaali, toimi normaalisti, pysty normaaliin elämään tai luota ihmisiin. Miksen jaksa elää, miksi näen maailman huonona ja viallisena paikkana ja ihmiset vaarallisina eläiminä?

Miksiköhän.