Helmikuussa 2022 tapasin uuden miehen, jonka kelkkaan hyppäsin samantien.
Jälkikäteen olen kauhistellut sitä, miten ”luulin olevani fiksumpi” - ja silti sinisilmäisesti uskoin miehen sanoja heti. Taas.
Aloitimme suhteen. Hän tuntui olevan ainoa kaltaiseni - ainoa toinen avaruusolio täällä ihmismeressä. Rehellisistä, suorista ja siten myös satuttavista ja inhottavista keskusteluista huolimatta rakastuin häneen.
Tipaton jatkui edelleen. Uusi mieheni ei myöskään juonut, mikä tuntui helpottavalta.
Valmistuin koulusta ensimmäisen kerran.
Sain ensimmäiset seksikokemukseni naisten kanssa. Tein havainnon, että naiset ovat yleisesti ottaen ihanampia, välittävämpiä ja lempeämpiä kuin miehet.
Vietin paljon aikaa Tampereella. Kesän olin joka toisen viikon siellä, joka toisen ”kotona”. Syksyllä muutin itsekin vihdoin Tampereelle. Sitä myötä psykologikäynnit valitettavasti loppuivat.
Halusin uskoa, että suhteemme onnistuisi - että molempien (tai varsinkin minun) traumoista huolimatta saisimme tämän toimimaan niin, ettei lopulta kumpaakaan enää sattuisi. Että kerrankin käsillä olisi terve, oikea suhde. Sellainen, jossa saan olla toisen kanssa samalla viivalla - enkä aina kilometrejä hänen alapuolellaan. Suhde, joka voisi ajan kuluessa kehittyä täydelliseksi ja molempien haaveita ja tarpeita palvelevaksi.
Haluan uskoa edelleen.
Lapsi alkoi esikoulun alkamisen myötä olla isällään vain joka toinen viikonloppu.
Tutustuin moneen ihanaan ihmiseen. Sain uusia ystäviä. Löysin kaltaisiani olentoja.
Olin ajoittain ihan ääriäni myöten täynnä vihaa ja raivoa. Minua on kohdeltu väärin, enkä todellakaan ansainnut tällaista elämää. Ei kukaan ansaitse.
Muutimme mieheni kanssa vuoden lopussa yhteiseen kotiin.
Vihdoin tunsin itseni lähestulkoon läpikotaisin, ja rakastin itseäni. En halunnut kuolla, tietenkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti