Helmikuussa 2013 täytin 18 ja sain ajokortin.
Aloin kulkea keskustassa kavereiden perässä; kuskasin heitä, sillä halusin tuntea olevani yksi muista.
En tiedä nähtiinkö minua oikeasti kaverina, vai olinko toisille vain ilmainen kuski joka paikkaan. En ehkä haluakaan tietää.
Yritin kotona itsemurhaa. En oikeasti ehkä halunnut kuolla, halusin vain, että elämäni päättyisi. Halusin lakata olemasta. Tai että joku huomaisi minut ja pahan oloni. Kotona asia kuitattiin sillä, että tämä oli normaalia murrosikää ja teineilyä. En itse nähnyt asiaa niin.
Kesällä seurustelin erään pojan kanssa. Tai luulin seurustelevani - minulle hän vannoi rakkauttaan, muille taas haukkui minua selkäni takana; miten ei tietenkään olisi tällaisen ihmisen kanssa. Tuon kuultuani inhosin häntä. Ilmeisesti kaikki miehet ovat samanlaisia.
Syksyllä löysin uuden poikaystävän, hänen kanssaan puhuimme, miten meillä oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tottakai oli. Oikeastihan suhteeni ovat aina menneet niin, että jos joku mies haluaa kanssani seurustella, me alamme seurustelemaan. Huolimatta siitä, tunnenko itse mitään. Enhän minä voi miehen tahtoa uhmata. Tai pojankaan. Olenhan vain nuori tyttö.
Suhteemme oli kivaa, lapsellista yhdessäoloa. Vietimme aikaa myös hänen kavereidensa kanssa, omani hylkäsin, sillä he olivat poikia.
Elämä oli ihan kivaa. Tosin poikaystäväni aina välillä uhkasi tappaa itsensä; hypätä parvekkeelta alas. Koin sen johtuvan minusta, ja jos olisin parempi ja kivempi, niin ei kävisi. Tein parhaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti