Elämäni: 2015

Mustasukkaisuutta, manipulointia, syyllistämistä, haukkuja, huutoa, vihaa, väkivaltaa.

Sairas suhde jatkui edelleen. Yritin toistuvasti päästä pois; pyysin, vaadin, anelin. Ja aina uudelleen uskoin korulauseet ja suostuttelut, ja annoin hänen jäädä. Välillä meillä oli kivaakin, mutta yleisfiilis oli kurja. Hän oli saanut minut täysin koukkuunsa, enkä ollut pääsemässä siitä pois.

Hän poisti vessani ovesta lukon, jotten pääsisi viestittelemään muille miehille. Tutki whatsapista, kenen kaikkien miesten kanssa olen samaan aikaan paikalla (;miksi viestittelen heidän kanssaan?). Potki minut alas sängystä. Repi vaatteista. Kertoi tappavansa minut. Kertoi, ettei kukaan muu siedä minua, kuin hän. Kertoi, että perheeni vihaa minua - tai ainakin vihaisi, jos tietäisi, millainen olen. Haukkui, alisti, huusi, repi, piti kotona väkisin, otti puhelimen.

Vihasin elämääni. Halusin kuolla.

Eräänä tuiki tavallisena, väkivallan ja huudon täyteisenä iltana kyllästyin. Tiesin, etten tulisi pääsemään pois, ellen kuole. Nappasin puukon, vedin vasempaan ranteeseeni monta syvää viiltoa. Olin ennenkin viillellyt, mutta silloin se oli vain pahan olon purkamista tai huomion hakua. Nyt halusin kuolla, oikeasti.

Hän tuli viereeni, ja otti puukosta kiinni. Vedin vaistomaisesti takaisinpäin. Hänen sormeensa tuli viiltohaava.

Kuulemma puukotin häntä. Ja jos kertoisin poliisille tai edes äitilleni jotain, hän käyttäisi tätä asiaa minua vastaan. Kuulemma minä olisin se, joka joutuu vastuuseen. Minä olisin se, jota rangaistaan. Hän on uhri.

Lopulta päätin ottaa sen riskin; kerroin äitilleni kaiken. Totesin, että et varmasti enää halua olla kanssani tekemisissä, mutta tällaista elämäni on. En jaksa enää.

Pääsin suhteesta pois. Yksin en olisi päässyt.

…

Mutta valitettavasti olin jo luovuttanut elämän ja itseni suhteen. Päätin ensimmäistä kertaa kokeilla alkoholia, ajattelin juoda kesän ja kuolla syksyllä. Aloin suunnitella hautajaisiani. Tein tarkan suunnitelman siitä, mitä tapahtuu; syksyllä olisin poissa.

Olin humalassa kesän jokaisen viikonlopun, kuten lupasin. Ryyppäsin ja rellestin kuin viimeistä päivää. Millään ei ollut enää mitään väliä. Sama se on pitää hauskaa oikein kunnolla.

Yhtenä aamuna edellinen poikaystäväni tuli kylään, kuulemma juttelemaan. Hän huusi ja raivosi, ja levitti tavaroita; tyhjäsi kaapit lattioille ja repi lamput katosta.

Myöhemmin kesällä tapasin uuden miehen, josta tuli poikaystäväni. Ensimmäisen yhteisen yön jälkeen en enää halunnut kotiin yöksi. Lopulta muutimme virallisesti yhteen.

Syksyllä tein positiivisen raskaustestin. Oli pakko unohtaa suunniteltu kuolema.

Uusi poikaystävä avasi ihan uudenlaisen maailman. Tai ainakin sanoi tekevänsä niin. Kertoi, millaista elämästäni tulee hänen kanssaan; ihanaa, upeaa, täydellistä. Hän siis olisi se kauan odottamani elämäni rakkaus.

Paitsi että ei ollut. Hän olikin itsekäs ja kylmä. Etäinen. Hänellä oli vaikeuksia pitää kiinni lupauksistaan. Vaikeuksia puhua joka tilanteessa totta. Valkoisia ja kaikenvärisiä valheita lipsahteli puheeseen. Jouduin epäilemään hänen jokaista sanaansa. Halusin silti uskoa häntä. Halusin uskoa, että hän olisi se oikea. Hänen täytyi olla. Meillehän tulisi vauvakin.