Olen kertonut aiemmin useasti, miten väkivalta väritti lapsuuttani.
Väkivalta äitiäni kohtaan oli alkanut jo paljon ennen syntymääni. Ja jatkui tunnollisesti sen jälkeenkin, vuodesta toiseen - huipentuen lopulta tauottomaan piinaamiseen ja helvettiin; vuoden 2011 syksyyn.
Lopulta tekijä haettiin poliisien toimesta työpaikalta kesken ihan tavallisen työpäivän. Työpäivän, jonka jälkeen hän kuvitteli palaavansa taas tuttuun tapaan kotiin kiduttamaan heikompiaan. Normaalisti sota syttyi esimerkiksi siitä, jos ruoka ei ollut valmista, ikkunoiden kaihtimet olivat auki, kylässä oli (/käynyt) vieraita, tai kuun asento oli väärä tai hulluuden tähdet väärässä järjestyksessä. Tuona syksynä syytä tai tekosyytä kilahtamiselle ei enää tarvittu, raivo ja sota oli tauotonta.
Hänen silmistään paistoi hulluus. Kerran sanoin hänelle siitä, pyysin katsomaan peiliin, jotta hän näkisi sen itsekin. Ne olivat kuin tulessa, kiilsivät erikoisesti.
Hänet laitettiin telkien taakse. Samana päivänä äitini käskettiin muuttaa kymmenen alaikäisen lapsen kanssa pieneen rivitalokolmioon viiden kilometrin päähän keskustasta. Asuimme siellä kaksi viikkoa.
Nuo viikot tuntuivat loputtoman pitkiltä. Saimme vihdoin elää. Teimme veljien kanssa asioita, joita nuoret tekevät; olimme keskustassa, vietimme aikaa ulkona ja olimme vapaita. Samalla mielen päällä oli synkkä, läpinäkymätön, tukehduttava varjo. Itkin usein ikävää.
Kahden viikon jälkeen muutimme takaisin kotiimme. Tekijä pysyi vangittuna koko loppuvuoden. En muista tuosta ajasta muuta kuin sen, että suihku ei ollut käytössä, nimittäin remontti oli jäänyt kesken. Lämmitimme äitini kanssa pihasaunan usein. Olin onneton, ja rikottu pieniksi paloiksi. En ollut enää minä - tai olinko koskaan ollutkaan - olin pelkkä varjo. Halusin kuolla.
Minua muistuteltiin siitä, että minun täytyisi pitää nyt äitistä ja pikkusisaruksista huolta. Sitähän olin yrittänyt tehdä koko elämäni. Eikö joku voisi pitää huolta minusta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti