Keväällä 2020 päätin lopettaa koulun, joka aiheutti jatkuvaa ahdistusta, epätoivoa ja toistuvia paniikkikohtauksia.
Vaihdoin toiselle alalle. Rakastin uutta koulua, ja uutta opettajaani. Aloin tehdä itselleni tatuointeja.
Lopetin juomisen, sain uuden psykologin, jolla aloinkin käydä entistä useammin; joka viikko. Pyysin persoonallisuustestejä, sillä tiesin, että minulla on epävakaa persoonallisuus. Ja niin testitkin näyttivät. Lisäksi löytyi estynyt ja depressiivinen persoonallisuus. Sain diagnoosin myös paniikkihäiriöstä. Pystyin allekirjoittamaan tuon kaiken, olinhan alkanut tutustua itseeni paremmin. Aloin hahmottaa mikä olen, ja mitä elämässäni oli käynyt - ja miksi.
Innostuin täysillä itseni kehittämisestä. Mietin jatkuvasti kaikkea, mitä elämässäni oli tapahtunut. Mietin, miksi elämässäni oli ollut niin huonoja ihmisiä. Miksi olin aina päätynyt uudelleen samaan, itseni kannalta huonoon tilanteeseen? Miksi en koskaan opi? Miksi kokoajan tuntuu pahalta? Olenko epäonnistunut, vääränlainen ja huono?
On-off-suhde jatkui edelleen. Välillä tapailin muita, kävin treffeillä ja yritin tutustua uusiin ihmisiin, kumppaniehdokkaisiin. Päädyin aina palaamaan takaisin hänen luokseen.
Kesällä tuttu mies uhkasi tappaa minut - kun en antanut hänen rauhassa pahoinpidellä läheistäni.
Alkoholittomuus jatkui. Se avasi silmiäni entisestään, ja auttoi näkemään asiat ja tapahtumakulun selvemmin.
Inhosin suhdettani, halusin päästä siitä irti. Näinhän itsekin, ettei se ollut minulle hyväksi; annoin toiselle kaiken, mitä hän sattuisi tarvitsemaan, itseni ja tunteideni kustannuksella.
Aloin kirjoittaa ajatuksiani auki instagramiin.
En halunnut enää kuolla. Paitsi välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti