Kävin koulua, seurustelin, hoidin lasta.
Yritin olla mahdollisimman hyvä kaikessa, mieluiten täydellinen. Kuormituin kaikesta ihan liikaa, sain paniikkikohtauksia, ja uuvuin. Keväällä olin sairaslomalla kaksi kuukautta. Huhtikuussa mieheni jätti minut. Tyylilleen uskollisena sanomatta sanaakaan.
Sorruin taas alkoholiin. Kesällä pyysin neuvolasta päästä terapiaan - huolimatta siitä, että minut oli opetettu olemaan näyttämättä heikkoutta ja ottamatta apua vastaan. Sain aloittaa psykologikäynnit. En halunnut enää olla rikki; en halunnut enää miellyttää muita itseni ja mielenterveyteni kustannuksella.
Viikonloppuisin join, jos sain lapseni äidilleni hoitoon. Isällään hän ei kovin usein ollut, vaikka yritin vaatia sitä.
Leikkasin hiukseni lyhyemmäksi. Vaihtelin hiusväriä. Ihastuin ensimmäisen kerran naiseen.
Elin - yritin selviytyä ja tykätä elämästä. Aloin nähdä sen hieman valoisampana.
Syksyllä entinen poikaystäväni palasi takaisin elämääni. Olin onneni kukkuloilla; en siis olekaan ihan täydellisen sietämätön. Hän ei silti halunnut enää seurustella - tuskin itsekään oikeasti halusin. Tapailimme, tai pidimme yllä jonkinlaista on-off-suhdetta. Kaipasin rakkautta, sain seksiä. Päätin opetella tyytymään siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti