Keväällä 2016 muutimme isoon omakotitaloon.
Tästä tulee hyvä elämä. Opin vielä sietämään kurjaa oloa. Minun on pakko.
Halusin pitää kiinni tarinasta, jonka olin päässäni meille kirjoittanut - hänen avustuksellaan. Meille tulisi vielä hyvä elämä. Hän lupaili muutosta viikko toisensa jälkeen. Mutta joka perjantai korkki aukesi silti, oikein kunnolla. Harmitti. Keskityin luomaan suhdetta sisälläni kasvavaan uuteen ihmiseen. Keskityin sietämään kehossani tapahtuvia muutoksia. Olisin tarvinnut kumppania rinnalleni.
Yritin maastoutua makuuhuoneen sisustukseen, kun ilta toisensa jälkeen bileet alkoivat kodissamme - välillä monta kertaa viikossa. Aamulla siivosin lattioilta kaatuneita kaljoja. Hänen kuulemma täytyy juoda nyt, sillä vauvan syntymän jälkeen ei enää voisi. Vihasin elämääni. Toivoin, että synnytys alkaisi silloin, kun hän on humalassa, niin hän ei saisi tulla mukaan. Oppisipahan kerralla.
Toukokuisena perjantaiaamuna synnytys lopulta alkoi. Menimme yhdessä sairaalaan, ja synnytin maailman ihanimman pienen ihmisen. Tunsin hänet jo. Hän pelasti henkeni.
Menetin synnytyksessä paljon verta, ja menin siksi aika huonoon kuntoon. Tunsin imetyksestä inhoa, olisin halunnut jo oman kehoni takaisin. Kaipasin vapautta.
Aloin taas juoda harva se viikonloppu. Lapsen vein silloin äidilleni hoitoon. Humalassa avauduin huonosta suhteestani jokaiselle, joka jaksoi kuunnella.
Siedin selkeästi valheellisia tarinoita, keksittyjä selityksiä, tunnekylmyyttä, etäisyyttä, uskottomuutta. Vihasin suhdettamme. Vihasin itseäni.
Yritin silti pitää kulissit kasassa. Ihana elämä ja ihana perhe. Totta tosiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti