Ahdistus sosiaalisissa tilanteissa.

Sosiaaliset tilanteet ovat minulle vaikeita.

Olen viimeaikoina kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, mitä vaikeissa tilanteissa minulle tapahtuu, ja minkälaisia ajatuksia päähäni nousee.

Yleensä ensimmäiset kaksi tuntia menee siinä, että istun hiljaa paikallani, ahdistuneena ja jännittyneenä. Pelkään aktiivisesti sitä, että joku puhuisi minulle, nimittäin silloin joutuisin itsekin puhumaan.

Puhuminen on tällä hetkellä pahin ongelmani sosiaalisissa tilanteissa. Pelkään sitä, että joudun vastaamaan jollekin. Nimittäin saattaisi olla, että ääntä ei tulisikaan, ja sehän tietysti olisi maailman suurin moka ja häpeällinen epäonnistuminen. Olen ensimmäiset kaksi tuntia ihan satavarma, että ääntä ei tulisi - en pystyisi puhumaan.

Tilannetta helpottaa, jos taustalla soi musiikki. Mitä kovempaa, sen parempi. Taustamusiikin turvin voin välillä selvittää kurkkuani, ikäänkuin varmistaakseni, että tarvittaessa pystyn puhumaan.

Ahdistukseni taso riippuu hyvin paljon ympärillä olevista ihmisistä. Vaistoan pienimmätkin nyanssit ihmisten energioissa ja fiiliksissä, olen jatkuvasti tuntosarvet valppaina ja valmiina puolustautumaan suojellakseni itseäni. Mitä enemmän porukkaa - ja mitä lähemmäksi he tulevat - sitä enemmän tunteita ja olotiloja ja huomioitavia yksityiskohtia.

Tiedän, ettei illanistujaisissa tarvitsisi olla valmiina toimimaan, mutta en osaa muuta. Eihän ideaalitilanteessa pienen lapsenkaan tarvitsisi kotonaan olla valmiina toimimaan selviytyäkseen. Joidenkin silti tarvitsee ja täytyy. Minut on valitettavasti ohjelmoitu näin.

Juuri nyt tuntuu, että tulee viemään vielä paljon aikaa, että pääsen näistä asetuksista eroon (varsinkin, kun en pääse terapiaan). Se harmittaa ja tuskastuttaa ja aiheuttaa ajoittain (esim. tänään) epätoivoisiakin fiiliksiä.

Jos saisin valita itselleni jonkin supervoiman, se olisi ehdottomasti näkymättömyys. Jos olisi vaikka näkymättömyysviitta, jota saisin pitää päälläni sosiaalisissa tilanteissa siihen saakka, että olen kerennyt analysoida ihmisten ja tilanteen turvallisuuden. Nimittäin tuon analysoinnin jälkeen - kun olen todennut tilanteen turvalliseksi - pystyn yleensä olemaan lähempänä sitä, mikä oikeasti olen. Pystyn puhumaan ja vitsailemaan, pystyn näyttämään tunteitani.

Jostain syystä ei tunnu olevan sosiaalisesti hyväksyttävää olla aluksi jäässä ja paniikissa, toisten ja keskustelun ulottumattomissa, vaan toimintaa odotetaan heti. Ensivaikutelma halutaan tehdä heti ensimmäisillä sekunneilla, mutta minä en pysty siihen. Siksi tarvisin aikaa olla alussa muiden katseilta piilossa.

Etukäteen on hyvin vaikeaa ennustaa, millaista eri sosiaalisissa tilanteissa tulee olemaan, miten helppoa tai vaikeaa tai mahdotonta minun on olla ja miten tulen käyttäytymään. Joskus saattaa myös olla niin, että olen tilanteessa yllättävänkin zen, kunnes tilaan saapuu joku uusi ihminen. Hänen energiat saattavatkin tehdä minulle hyvin epämiellyttävän ja ahdistuneen olon. Tätä kaikkea on vaikeaa ennustaa etukäteen. Siksi en uskalla mennä tilanteisiin, enkä pysty menemään töihin; vaikka työ olisi miten mielenkiintoista ja ihanaa, jonkun työkaverin tai asiakkaan läsnäolo saattaa saada minut lamaantumaan.

Jos tilanteissa vaihtuu porukka jatkuvasti, joudun kokoajan aloittamaan tilanteen ja ihmisten analysoinnin alusta.

Mitä enemmän tilanteessa on minulle tuttuja ihmisiä, sen helpompaa on olla. Tutulla ihmisellä tarkoitan sellaista, joka on päässyt jonkinlaisen muurin ohi; jonka edessä pystyn näyttämään tunteitani ja jopa puhumaan niistä. Tai oikeastaan tarkoitan ihmistä, jonka tiedän haluavan minulle hyvää ja pitävän minusta. Jonka tiedän olevan turvallinen.

Olen kasvanut turvattomassa ympäristössä; olen tottunut siihen, että turvalliseksikin mielletty tilanne saattaa silmänräpäyksessä muuttua täysin turvattomaksi ja vaaralliseksi. Että minun täytyy olla valmiina toimimaan, kun niin käy. Mieleni ja kehoni ei suostu unohtamaan sitä.