Varmasti aina kaiken sen, mitä on ollut mahdollista minulle antaa, mutta se on silti jäänyt reilusti alle oman tarpeeni.
Se on minulle tuttua, tavallista, normaalia ja tuntuu siksi turvalliselta.
Ehkä siinä on ainakin potentiaalinen osasyy sille, että tullessani johonkin tilaan, en kestä, jos minuun kiinnitetään huomiota. Pienikin huomio saattaa tuntua liialta. Osittain se tuntuu myös hyvältä - kaipaanhan sitä silti, olen aina kaivannut - mutta se menee myös helposti liiallisuuksiin. En halua, että minua tuijotetaan, tai varsinkaan, että minuun kiinnitetään muidenkin huomio. En osaa olla huomion keskipisteenä. Vaivaannun ja nolostelen.
Perheessäni tämä vaivani on normaalia; emme kukaan pidä liiasta huomiosta, emmekä osaa antaa sitä toisillemme. Tulemme ja menemme omia teitämme, joskus tapaamme porukalla, mutta mistään tai kenestäkään ei tehdä numeroa.
Kumppanilleni tämä oli outo asia. En ollut itse edes tajunnut, että tässä voisi olla jotain outoa. Hän kummasteli sitä, ettei häntä huomata ja huomioida perhetapaamisissa. Pidin tätä itsekkyytenä ja lapsellisuutena. Kai sinä nyt pärjäät ilman, että kaikki katsovat sinua - aikuinen ihminen. Ethän ole mikään pikkulapsi. Pärjäänhän minäkin, olen lapsesta asti pärjännyt.
Mutta pohdittuani asiaa tajusin, että ehkä juuri samasta syystä en uskalla tavata hänen perhettään; oletan, että siellä huomattaisiin ja huomioitaisiin minut. En osaa olla ihmisten perheiden kanssa, en ole koskaan osannut olla entisten kumppaneiden perheiden kanssa. En osaa sitä, että minut huomioidaan, huomataan ja nähdään.
Tuntuu kummalliselta, että joillekin se on perustarve - asia, jota he kaipaavat ja vaativat, ja jonka puuttumisen he heti huomaavat.
Itse olen elänyt ilman sitä - aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti