Pitkästä aikaa paniikkikohtaus. Listasin mielessäni hoidettavia asioita; viestejä, ilmoituksia, tavaroiden myymistä, asuntonäyttöjä, muuttoa ja kaikkea muuta. Vastuu alkoi tuntua liian massiiviselta, lisäksi päälle vyöryi pelko siitä, että joutuisin muuton tekemään yksin - en tietenkään onnistuisi siinä pienen autoni kanssa.
Rupesi harmittamaan, tai oikeastaan ahdistamaan se, että joudun muuttamaan uuteen kotiin yksin lapsen kanssa. Vaikka haluankin asua vain kaksin. Mutta miten helppoa olisikaan, kun mukana muuttaisi toinen aikuinen, joka kantaisi osan vastuusta. Ihan kuin kaikki vastuu olisi nytkään minun harteillani. Ja ihan kuin en selviäisi elämästä ilman jotakuta kannattelemassa minua ja hoitamassa asioitani.
En muista, koska olisin viimeksi saanut paniikkikohtauksen. Siitä on aikaa. Yleensä olen aina tilanteesta riippumatta tunnistanut sen olevan tulossa - itse kohtaus on silti tullut vasta kun olen yksin, poissa muiden katseiden alta. Tällä kertaa tiesin, etten pääse minnekään yksin, olenhan kumppanini luona. Pakenin silti parvekkeelle omiin oloihini, näennäisesti turvaan muilta.
Ikuisuudelta tuntuva hetki itkua, tärinää ja huohotusta, kunnes mielen täyttää rauha - syke tasaantuu, itku loppuu ja keho selkeästi rauhoittuu. Päätän luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Luottaa siihen, että en jää yksin. Että pärjään.
Jännittää ihan kamalasti. Mieli on ollut viime aikoina koetuksella, kun kaiken muuttostressin lisäksi elämä on heittänyt eteen paljon muutakin huolta ja kuormaa. Välillä tuntuu, etten oikeasti tulisi selviämään kaikesta. Vaikka tottakai selviän.
Kaikki menee hyvin.
En jää yksin.
Pärjään.
P.S. Luulitko, että olisin muuton suhteen niin zen kuin miltä on vaikuttanut? Lol sulle. Etkö tunne mua yhtään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti