Katselin vierestä ryyppäämistä, väkivaltaa, valehtelua, kiusaamista ja yleistä junttiutta, ja mietin, miksi en ole kuin muut. Mikä minussa on vikana? Kun kaikki muut olivat kaikesta eri mieltä, oli helppo alkaa etsimään vikoja itsestään.
Pari viikkoa sitten menin taas käymään siellä. Menomatkalla tuli fyysisesti tosi huono olo; oksetti, kuvotti ja itketti. Katselin valmiiksi bussipysäkkejä siltä varalta, että pitäisi pysähtyä oksentamaan. Mietin ihmeissäni, että minunhan piti tykätä autolla ajamisesta. En ilmeisesti tykkääkään.
Perille päästyäni olo ei lakannut, ärsytti, kun auton renkaiden vaihdossa kesti niin kauan. Vein lapsen äidilleni, kävin syömässä, ja lähdin ajelemaan kotiin päin.
Takaisintulomatkalla tajusin, etten inhoa autolla ajamista, eikä se aiheuttanut huonoa oloani. Inhoan Kauhajokea, vihaan sitä faktaa, että minun pitää joka välissä käydä siellä. Oksettaa aina ajatuskin sinne palaamisesta.
Yllätyin siitä, että kyseinen paikka sai aiheutettua ihan fyysisesti huonon olon. Vaikka toisaalta, onko ihme; samankaltainen olo tulee, jos menen isäni luo, tai ylipäätään paikkoihin, jotka ovat rikkoneet jotain minussa. Tämä paikka ei rikkonut vain pientä osaa, vaan murusti minut pieniksi murusiksi, pudotti lattialle, polkaisi vielä kengällä päälle, ja ihmetteli, miksen voi hyvin.
En koskaan tajunnut sen olevan ihan täysin mahdollista, että on olemassa kylä, jossa vain kollektiivisesti ollaan niin pihalla maailmasta ja kaukana sivistyksestä, ettei minunlainen aivoja aktiivisesti käyttävä outolintu sopinut mukaan.
Olen odotellut, että koska tulee aika, kun tuntuisikin hyvältä ajatus sinne palaamisesta; tuntuisi nostalgiselta tai haikealta tai edes neutraalilta käydä moikkaamassa tuttuja ja perhettä. Aikuisten Oonan ja Artun lailla tekisin ironisen kulttuurimatkan moiseen kyläpahaseen. Mietin ennen muuttoa, että ehkä siihen menee kuukausi tai kaksi. Nyt muutosta on neljä kuukautta. Inhoan tuota paikkaa edelleen joka solullani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti