Olen jaksanut uskotella itselleni, etten tule toimeen ihmisten kanssa; en osaa olla enkä puhua mitään, punastelen ja nolostelen ja jäädyn. Vaikka oikeastihan tämä tapahtuu vain tietynlaisten ihmisten seurassa - vain tietynlaisissa tilanteissa. Ehkä niissä tilanteissa, joissa toiset vievät kaiken tilan, eikä minulle jää sitä yhtään; joissa tilaa pitäisi osata kyynärpäätaktiikkaa käyttäen ottaa itselleen.
Viime viikonloppuna Beeda tuli Tampereelle. Jännitin tapaamista etukäteen, nimittäin minähän en osaa olla ihmisten kanssa enkä osaa puhua, en osaa olla sosiaalinen, en osaa olla ihminen. Ja yllättäen ei ollutkaan niin mitään ongelmaa. Pystyin puhumaan mistä vain, ja olemaan täysin oma itseni. Ehkä kaikki tosiaan riippuukin ympäristöstä ja toisten energioista; miten hyvin sovin niihin, ja miten paljon minulle jätetään tilaa. Miten vahvasti tuntuu, että saan olla oma itseni; kelpaan itsenäni.
Olen ajatellut, että olen hyvä ja kelpaava ja normaali niinä pieninä hetkinä, kun sovin johonkin tiettyyn muottiin; kun olen sosiaalinen, aktiivinen ja positiivinen. Vaikka oikeastihan olen hyvä ja täysin kelpaava kaikkine puolineni; vaikka välillä nolostelisin, ahdistuisin tai pelkäisin. Saan hyväksyä kaikki puoleni, ja saan odottaa ja vaatia sitä myös muilta.
En ole mitenkään perustavaa laatua olevalla tavalla erilainen kuin muut. En ole friikki, en ole kummallinen enkä ole sekopää. Olen ihminen, siinä missä kuka tahansa muukin. En suostu enää uskomaan muuta.
Olen ehkä erilainen kuin joku muu, enkä sovi jokaisen vastaantulijan kanssa yhteen. En ole silti vääränlainen.
Eikä edes ole olemassa mitään yhtä tiettyä ihmistyyppiä, joka kanssani pystyy olla; monet ihmiset tulevat kanssani toimeen. Ja miten monet haluaisivat viettää aikaa kanssani, se onkin ihan toinen luku. Näin päätin alkaa tästä hetkestä lähtien ajattelemaan.
Minä olen hyvä ja juuri oikeanlainen, tajuat sinä sitä tai et.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti