Mielenterveysongelmat

Jos pääni sisällä olevat sairaudet näkyisivät teille muillekin, katkenneina raajoina tai muina fyysisinä haittoina, kukaan teistä ei kyseenalaistaisi minua tai tapojani toimia. Tai sitä, että en kykene joka päivä nousemaan sängystä ja menemään töihin.

Kukaan teistä ei ajattelisi tämän johtuvan laiskuudesta.

Koska laiska minä en ole. Tai satunnaisesti kyllä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Se, että joskus makaan sängyssä, vaikka pitäisi siivota, ei mitenkään liity siihen, että en pysty sitoutumaan esimerkiksi kokopäivätyöhön.

Minulla on

traumaperäinen stressihäiriö

paniikkihäiriö

epävakaa persoonallisuushäiriö

estynyt persoonallisuushäiriö

depressiivinen persoonallisuushäiriö

Paljon mielummin ottaisin katkenneet raajat. En siksi, että niiden kanssa elämä välttämättä olisi helpompaa, mutta siksi, että te kaikki näkisitte ne, joten minun ei tarvitsisi vakuutella teitä siitä, että tämä on oikea, olemassa oleva juttu ja oikeasti massiivinen haitta ihan jokapäiväiseen elämään.

En ole laiska, olen sairas.

Enkä jaksa enää hävetä sitä. 

Tänään meillä oli koulusta etäopiskelua, eli teamsissa kokous. En ole koskaan osallistunut tuollasiin, koska koen erittäin epämukavaksi sen, että kaikki muut ovat hiljaa ja minun pitäisi yhtäkkiä sanoa jotakin. Hikoilen, tärisen ja pelkään. 

Laitoin opettajalle viestiä, kerroin tilanteen ja kysyin, onnistuisiko sellainen, että laittaisin vain teamsin keskusteluun viestiä, jos on asiaa, enkä pitäisi mikkiä ollenkaan päällä.

Opettajan vastaus oli: "Aivan ehdottomasti onnistuu!"

Koitan nyt jatkuvasti muistutella itselleni, että minun ei tarvitse hävetä minun mielenterveysongelmia. Ensinnäkään ne eivät ole minun syytä, ja toisekseen, teen koko ajan paljon töitä sen eteen, että vielä joskus pystyisin elämään ilman paniikkia ja ahdistusta. 
Minun psykologikin mainitsee lähes joka kerta siitä, miten hurjaa vauhtia menen eteenpäin. Ja huomaanhan sen itsekin.

Onnekseni suurin osa ihmisistä joille suoraan häpeilemättä kerron asioista, ottaa tämän hyvin vastaan ja suostuu joustamaan normeista. Eikä edes yritä työntää minua väkisin samaan muottiin muiden kanssa.

Välillä toki vastaan tulee toisenlaistakin suhtautumista. Mutta olen jo päättänyt, että minun ei tarvitse kyseisten ihmisten kanssa olla tekemisissä, koska minun ei tarvitse sietää huonoa kohtelua. Kuten ei tarvitse kenenkään muunkaan.

Osa nykyisen koulun henkilökunnasta kuuluu valitettavasti tähän jälkimmäiseen porukkaan. Minulle esimerkiksi suoraan sanottiin, että tässä yhteiskunnassa on tietyt normit, joihin pitää sopeutua. Tämä siksi, kun kerroin paniikkihäiriöstä. Ja asia siis oli sellainen josta hyvin vähällä, lähes olemattomalla vaivalla olisi voinut joustaa.

Tuon keskustelun jälkeen meinasin murtua ja pudota taas pohjalle, mutta sitten muistin kuka minä olen, ja miten paljosta olen jo selvinnyt. Ja miten paljon on ihmisiä, jotka murtuvat tuollaisesta, eivätkä jaksa enää. Se sai minut jatkamaan.

Aion puuttua vääryyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen aina, kun sitä näen ja huomaan. Koska minä olen sitä mieltä, että vaikka olisit miten ilkeä ja röyhkeä, sinulla ei ole oikeutta siihen. Sinulla ei ole oikeutta rikkoa muita ihmisiä.
Ja kyllä, koulun henkilökuntakin sen saa huomata.

Aion myös puhua mielenterveysongelmista. Niistä, sekä kaikista muistakin olemassa olevista tabuista pitää puhua niin kauan, etteivät ne ole enää tabuja.

Eli varmaan aika kauan, kun ottaa huomioon, miten palikoita ihmiset ovat.